sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Mökillä

Vietimme tynkäviikonlopun Mumman ja Taatan mökillä. Kivasta reissusta jäi muistoksi paljon kuvia.

Poika pääsi leikkimään vuosikymmeniä vanhoilla leluilla. Minä sukelsin lapsuusmuisteloihin vanhojen aarteiden myötä (kuka väittikään ettei haikaile mihinkään menneeseen ;).


Sorsaperhe pääsi laatikoiden uumenista ulkoilemaan.


Tapasimme myös oikean sorsaperheen.


Taata pisti pojat hommiin. Pojat olivat tohkeissaan.



Ympäristöön tutustuttiin kaikilla mahdollisilla tavoilla ja poika ei kaivannut kyllä yhtään aikuisten viihdytystä (lähinnä perään katsomista, jottei päässy tulemaan pipiä).



Leppoisa sunnuntaisoutelu vaihtui taisteluun vastatuulta ja pojan kiukuttelua vastaan. Kun saavuimme viimein laiturille, oli poika nukahtanut isin syliin ja kaikki olivat tyytyväisiä.


Aaaah pääsimme miehen kanssa nauttimaan kesäyöstä laiturille sillä välin kun Taata (joka itse ehdottomasti näin halusi) nukutti poikaa. Kannatti haikailla ulkona vietetyiden kesäöiden perään aiemmassa tekstissä ;).

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Erilainen kesä

Ymmärsin tuossa yhtenä päivänä, miksi tämä kesä tuntuu jotenkin kovin erilaiselta, ihan kuin siitä puuttuisi jotain olennaista. Ihanat, raikkaat, valoisat kesäillat - ja yöt tietenkin! Olen ilta/yöihminen. Nautin siitä, kun ympäristön syke rauhoittuu ja oman hengityksen tuntee selvemmin. Yöllä aistit heräävät tuntemaan omat mielen liikkeet ja toisaalta havaitsemaan tarkemmin ympäristöä.

Vielä muutama vuosi sitten elin aivan erilaista elämää. Ennen nykyistä miestäni minulla ei ollut pitkäaikaisia seurustelusuhteita, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan ihan hyvä. Sain aikaa tutustua itseeni ja kulkea oman mieleni mukaan. Erityisesti kesäisin nautiskelin päämäärättömistä kävelyistä. Kuljeskelu ympäriinsä metsissä tai kaupungeissa piti minut selväpäisenä. Varsinkin illalla oli ihanaa vain lähteä jonnekin ja kulkea kaikessa rauhassa sinne minne jalat veivät.

Kesäyöt eivät suinkaan olleet aina yksinäisiä. Nautin niistä myös ystävien seurassa. Yöllä keskustelut syvenevät kuin itsestään ja hiljenevät ilman, että se tuntuu kiusalliselta. Hehkuva hiillos, kynttilän liekki, itikat, hullut päähänpistokset. Mennään uimaan alasti jääkylmään mereen, valvotaan koko yö, haetaan lisää vilttejä kun alkaa jo paleltaa, poltetaan entisten ihastusten valokuvat ja haudataan ne maahan, paistetaan lettuja, kiivetään katolle, pyöräillään kaatosateessa, tanssitaan kunnes hädin tuskin jaksetaan pysyä pystyssä, pelataan korttia, nukahdetaan suloisesti siskonpetiin ja hmmm....joskus yllättäen koetaan merkittäviä pieniä hipaisuja ja jopa suudellaan. Ja kaiken tuon jälkeen saattoi herätä aamulla aikaisin pirteänä kuin peipponen kesätöihin tai muihin puuhiin. Sanoissani ei ole mitään ylimääräistä romantiikkaa, kesäyöt ihan oikeasti olivat usein tuollaisia syvälle luotaavia ja samalla hillitöntä hulluttelua.

Viime kesä meillä meni vielä ihan vauvahuuruissa. Saatoimme silti nauttia kesäilloista. Lapsemme ei oikein meinannut nukahtaa sänkyyn, joten lähdimme usein iltaisin vaunulenkille satamaan "katselemaan laivoja" niin kuin minä aina asian ilmaisin. "Laivojen katselussa" on minusta jotain hyvin romanttista. Tänä kesänä en ole ulkoillut kovin myöhään, koska lapsen täytyy päästä nukkumaan ajoissa. Voisihan mies tietysti jäädä lapsen kanssa kotiin kahdestaan, mutta yksinäni en ole oikein tohtinut. Olen halunnut viettää illat miehen seurassa. Minussa jokin taistelee kovasti sitä vastaan, että vanhemmaksi tultuaan ihmisen pitäisi luopua hulluttelusta. Välillä tuntuu kuin meistä mieheni kanssa olisi tullut aika tylsiä ja vakavia. Ihan kuin luovuutenikin olisi joutunut jotenkin lukkoon. Tietenkin lapsen paras on meille tärkeintä tässä elämäntilanteessa. Nyt täytyy vain löytää uusia muotoja hulluttelulle ja kyllähän siinä on hulluttelua kerrakseen, kun oikein heittäytyy lapsen mukaan leikkimään. Pian lähdemme reppureissaamaan Norjaan koko perhe. Siellä pääsemme nauttimaan kesäöistä luonnon helmassa. Tuskin maltan odottaa.

torstai 24. kesäkuuta 2010

Ei mistään kotoisin

 Äitini kysyi yhtenä päivänä minulta, että mistä koen olevani kotoisin. En osannut vastata. Olen vähän kateellinen ihmisille, joilla on olemassa kotiseutu, jokin paikka mistä löytyy kotitalo, mahdollisesti omat vanhemmat tai ainakin sukulaisia. Minusta on aina tuntunut siltä ikään kuin olisin matkalla jonnekin ilman, että tuntisin todella kuuluvani jonnekin tai tulevani jostakin. En kiinny paikkoihin, kiinnyn ihmisiin. Olisi ihanaa kiintyä joskus paikkaan. Ne ovat pysyvämpiä. Paikat eivät muuta minnekään. Vaikka toisaalta ne voivat autioitua ja muuttuakin, kuitenkin jotain niissä aina säilyy.

Isäni kanssa olen ajellut hänen lapsuuden maisemissaan ja kuunnellut tarinoita niistä paikoista. Mitä minä voisin näyttää lapselleni? Asuin 14 vuotta elämästäni Pohjois-Karjalassa, lähes koko lapsuuteni. Silti tuntuu kuin olisin ollut kauemmin muualla. Niin paljon uusia ihmisiä ja asioita elämääni on tullut noiden lapsuuden vuosien jälkeen ja niin vähän on jäljellä lapsuudesta. Ehkä olen saanut vapauden löytää itseni vasta, kun muutin kotoa maailmalle. En haikaile enää paluuta mihinkään yksittäiseen paikkaan. Ehkä haluaisin haikailla. Minulla oli turvallinen ja monivivahteinen lapsuus. Silti tuntuu niin kuin siinä olisi jotain sellaista, mitä en edelleenkään uskalla kohdata ja elää läpi, jotain mihin en uskalla kiintyä.

Aina, kun palaan entisiin asuinpaikkoihini, minussa herää ajatukset niistä ihmisistä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa siellä. Usein koen pettymyksen, kun niitä ihmisiä ei enää löydykään ja tunnen oloni irralliseksi. Minulla ei ole turvapaikkaa, jossa voisi olla varma, että täältä löytyy joku jonka luokse voin aina mennä, ei paikkaa jonne voisi palata maitojunalla. Sama tunnelma tulee tapahtumissa, joissa minulla oli tapana käydä nuorempana ja joissa koin todella suuria tunteita. Niissä on uudet kävijät, ystäväni eivät ole enää siellä tai he ovat siellä ihan uusissa rooleissa. Mikä lopulta olikaan siis tärkeää taisi olla ihmiset joiden kanssa niitä tunteita koki, ei niinkään se missä ne koki.

Ehkä tämä kaikki kertoo vain siitä, että minusta on tullut aikuinen. Olen kääntänyt isoja sivuja elämässäni ja nyt opettelen elämää uudessa elämäntilanteessa. Olen sitoutunut kumppaniini, tullut äidiksi ja valmistunut ammattiin. Kohta siirryn toden teolla työelämään. Sitä mikä ennen oli merkittävää ei enää ole ja oikeastaan nyt vasta ymmärrän niiden menneiden asioiden arvon. Menneeseen ei valitettavasti voi palata, sitä täytyy tyytyä vain muistelemaan. Minun kotiseutuni on niissä muistoissa ihmisistä ja hetkistä elämäni varrelta. Maitojuna putputtaa vain menttaalisesti.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Nallemekko ja pöhinää

Tästä on kovaa vauhtia tulossa käsityöblogi, vaikka alkuperäinen tarkotus oli elvyttää mun kirjottava elämäntapa. Minkäs teet, kun nyt kädet tahtoo tehdä. Kirpparilla tuli vastaan lastenhuoneen verhot hintaan kaksi euroa. Lähti mukaan ja seuraavana päivänä ompelin siittä ittelleni mekon. Tämmöisen:


Eestä ja takkaa!

Kaava on sovellettu Joka tyypin kaavakirjasta. Jotain kummallista tapahtui ja jouduin vielä ompeluvaiheessakin leikkelemään kankaita pienemmiksi. Kuvioiden kohdistus ei ihan onnistunut, vaikka sitäkin yritin. Mun oli tarkotus tehdä mekosta malliltaan naisellisempi, mutta malli ei ollutkaan ihan sellainen kuin kirjan kuvasta saattoi olettaa. Mutta on tuo silti kiva arkimekko nallefanille :).

Kävin pojan ja isovanhempien kanssa Tallinnassa päiväristeilyllä tässä viikonloppuna. Täytyy kyllä sanoa, että kaikista matkoistamme laivailu on ehdottomasti eniten ollut taaperomme mieleen. Hassua sinänsä, koska itse en pahemmin risteilyistä välitä ja nytkin lähdimme vain koska isovanhemmat olivat jostain voittaneet matkan. Poika rakasti olla laivalla muiden lasten joukossa, katsella esityksiä, tanssia tanssilattialla ja hän intoutui jopa kävelemään laivan mukavasti keikkuessa (mikä harvinaista meidän nelivetäjälle). Minä olin innossani Tallinnan kangaskaupoista ja erityisesti pellavakankaista. Mukaan lähti kasa pellavaa varis-teemalla sekä miehelle valmiina pellavapaita ja - housut. Näin siellä pellavasta ommellun puvun takin. Siitä tulikin mieleen, että onkos kukaan nähnyt missään miesten puvun kaavoja? Ei varmaankaan ole helpoin laji tuo puvun ompeleminen, mutta siitä huolimatta tahtoisin koettaa. Mies kun niin tykkää pellavasta.

Mun piti vielä pöhistä yleisesti tästä blogin kirjottamisesta, kun en oikein osaa päättää mihin suuntaan alkaisin tätä viedä. Julkisesti kirjoittaminen mietityttää kovasti. Mulle ei taida oikein sopia lapsesta ja vanhemmuudesta bloggaaminen, käsityötkin ovat sellaisia kausittaisia juttuja, en jaksa kuvailla mun ostoksia, eikä ihan pelkkä diipadaapakaan oikein sovellu tämmöiselle paljon ajattelevalle ja usein vähän liiankin vakavalle ihmiselle. Tänään kuuntelimme radiosta jonkun ammattikirjailijan haastattelua. Hän neuvoi siinä aloittelevia kirjoittajia kohtamaan niitä syvimpiä pelkojaan ja kirjoittamaan niistä. Sillä tavoin hänen mukaansa päästään kirjoittamisessa tasolle, joka voi koskettaa jotakin toistakin ihmistä. (Kirjailijan nimi jäi epäselväksi, koska emme kuulleet haastattelun alkua.) Ajatus jäi päähäni hyrräämään. Minunkin elämässäni olisi paljon sellaista, mistä voisin kirjoittaa ja joista harva uskaltaa kirjoittaa. En ole vain uskaltanut vielä mennä sille tasolle. Yksi teema omasta elämästä olisi esimerkiksi vammaisen sisaruksena kasvaminen. Siinä on paljon sellaista, mistä olisi ehkä hyvä jonkun uskaltautua kirjoittamaan. Itse, kun olen kokenut, että en ole oikein koskaan saanut vertaistukea. Eikä tuo ole ainoa teema, mitä olen ajatellut. Pistämpä ajatushautomon hyrräämään ja rohkeuteni puntariin.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Paperikaaoksen tyrmäysyritys

Tarkkuus ja järjestelmällisyys eivät taida olla meidän perheen valttikortteja. Sen sijaan meillä on tapana saada hienoja ja vähemmän hienoja visioita sekä väkertää omiamme. Mielessä on jo pitkään ollut väkertää joku lokerikko laskuille ja muille papereille, jotka tuppaavat katoamaan helposti. Kansiot ovat jotenkin hankalia ja laatikot/koritkaan eivät ole oikein toiminut paperien säilönnässä. Kokeillaan nyt sitten tämmöistä:


Maksamattomia laskuja odottaa vihainen apina. Maksettuja laskuja suojaa villainen sydän. Villa ja rakkaus lämmittää, vaikka kaikki rahat olisivat menneet laskuihin. Positiivinen verokarhu odottaa verovähennyksiä varten säilytettäviä kuitteja. Viimeinen muiden epämääräisten säilytettävien papereiden lokero oli hankalin tehdä ja lopulta vain tein jotain ja sen on kyllä näköinenkin.

Nyt on menossa joku sellainen kausi, että tykkään ommella kaikki mahdolliset saumat näkyviin, vaikka menisivätkin vinoon :). Pohjakankaana käytin vanhaa ilmeisesti roolipeleissä käytettyä viittaa ja muut kankaat olivat ylijäämäpaloja. Tämä odottaa enää seinään hakattavia nauloja ja ripustusta.

Mussukka nro 4

Tässä on meidän uusi "perheenjäsen".


Se on kantele, lahtelaisen Ari Tykkyläisen rakentama. IHANA! "Enää tarvitsee vain harjoitella."

torstai 3. kesäkuuta 2010

Pienen menninkäispojan takki ja ekoajatuksia

En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan, kun on kesä ja mielessä aivan muut kujeet ;).

Olen muun muassa vahingossa huovuttanut mieheni villapaidan. Mutta ei huolta! Uusin mottoni on: Moka on uusi mahdollisuus! Aluksi ajattelin ommella paidasta pojalleni villavaippahousut, mutta luovuin ajatuksesta. Sitten päädyin tekemään siitä takin. Kaava on sovellettu kylpytakin kaavasta, jonka voi ostaa ja tulostaa täältä http://www.leikkaa-ompele.fi/main.php?loc_id=2. Tämmöinen menninkäistakki siitä sitten tuli:

Kuvassa lisäksi pikkuinen otos lempparikengästä, jonka sain keltäs muulta kuin anopilta. Sain anopilta kenkää ;D! Mutta asiaan. Paidasta ei riittänytkään huppuun, joten käytin siihen toisen pesemällä vahingossa pilatun villavaatteen. Teki vähän tiukkaa leikata Hiidenmaalta vuosia sitten ostettu lemppariliivi palasiksi, mutta saipahan näin uuden elämän, kun ei se minulle olisi enää mahtunut. Täytyy kyllä sanoa, että tämä takki on viimeisen päälle kierrätystuote, vain ompelulangat olivat uusia. Vuorena käytin äp:n aluslakanan, kun se on liian pieni pojan sänkyyn, hupussa vuorikankaana mummilta perittyä kangasta, kirjonnoissa käytin jämälankoja, huppu, sydän ja taskut ovat siitä vanhasta liivistä. Ei hajuakaan miten takki toimii käytännössä, kun se on vielä aivan liian suuri pojalle.

Huipuimmat fiilikset saan näistä kierrätys/tuunauskäsitöistä! Tuntuu hienolta keksiä asioille uusia käyttötarkoituksia ja kaippa siinä ekoilukin kiehtoo. Me muuten mietittiin miehen kanssa yks päivä ekoilua, että onko se nykyään vähän enemmänkin muoti-ilmiö vai halutaanko/yritetäänkö me todella pelastaa maailma. Itse ainakin myönnän, vaikka kovasti itseäni haluaisin ekoilijana pitää, että osaan sitä olla vain joissakin marginaalisissa asioissa. Harmillista sinänsä. Me yritetään ostaa luomua ja kuulumme sellaiseen luomuruokapiiriin, jonka kautta tilataan ruokaa lähitiloilta. Jos ei saada luomua niin sitten ainakin pyritään ostamaan Suomessa tuotettua ruokaa ja vähän kausituotteitakin, mutta ei suinkaan aina ja tiukasti vain näitä. Ystäväni kirjoittikin omassa blogissaan aiheesta ja siitä kai nämä ajatukset jäivät hyrräämään. Mutta voih, kun me ollaan niin monissa asioissa niin mukavuuden haluisia, välillä kuljemme autolla ihan vain laiskuudesta, koneet ja valot saattavat unohtua päälle, vaikkei niitä kukaan käytä ja molemmat rakastamme pitkiä kuumia suihkuja. Mummini varmaan nauraisi meidän ekoilulle. Hän kun osasi olla säästeliäs ihan ilman pinnistelyjä. Onneksi me miehen kanssa molemmat pelkäämme lentokoneella lentämistä, emme liiemmmin välitä shoppailusta muuten kuin sillon tällöin kirppareilla, tykkäämme ostaa käytettynä isommatkin tavarat ihan jo taloudellisista syistä, kestovaippaillaan jaksamisen mukaan ja onneksi minulla ei ole ajokorttia niin ei päästä autoilemaan molemmat. Joissakin asioissa me siis onnistummekin tarkotuksella ja tahattomastikin.

Kai sitä täytyy ajatella, että pienistä puroista syntyy joki ja joista valtameri. Olen keventänyt mieltäni näissä ympäristöasioissa iän myötä, joskus synkkinä aikoinani olin todella huolissani koko maapallon tulevaisuudesta. Voin sanoa, että se pelko oli todella todellinen. Edelleen pelottaa, mutta en enää ajattele, että ehdottomuudella maapalloa pelastettaisiin. Tai ehkä pelastetaankin. Ehkä vielä joskus koittaa ajat, kun  meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata hyvin vaatimattomaan elämäntapaan. En tiedä. Mutta hei, miten mie päädyin näihin ajatuksiin keveistä kesäajatuksista? Oikeastaan luonnonsuojeluhan voi mukavimmillaan olla sitä, että materian ja yltäkylläisyyden sijaan pysähtyy nauttimaan pienistä (oikeasti suurista) asioista kuten luonnon ihmeellisyyksistä. Oikeasti maailma on täynnä hauskoja asioita, joita voi tehdä sopusoinnussa luonnon kanssa: voi leikkiä, uida, tehdä retkiä, köllötellä, hellitellä, laulaa ja nauraa noin muutamia mainitakseni :).

Kesäistä mieltä kaikille!

(Niin muuten ei tämän tekstin tarkotuksena ole ketään syyllistää, vaan juurikin sanoa, että tämmösiä tavallisia mönkiäisiä olemme "maailman pelastus" - yrityksistä huolimatta :))

Lukijat