tiistai 18. toukokuuta 2010

Kesän kastetta varpaisiin

Tulkaa tulkaa
mennään jo kesän lapset,
juostaan yhdessä aurinkoon.

Leikitään hippaa
auringonsäteiden kanssa,
nauretaan, kun
heinä varpaita kutittaa.
Kiivetään kylän korkeimmalle mäelle,
tanssitaan
tuulenvireet pyörryksiin.

Ei pysähdytä milloinkaan,
tanssi meidät tuudittaa,
kesän kaste puhdistaa

multavarpaat.

Mun oma juttu

Se on nyt löytynyt, mulla on harrastus. Aloin soittamaan kannelta. Käyn ihan oikeilla soittotunneilla ja ihan oikealla opettajalla ja mulla on ihan oikeita läksyjä. Kieliä oli enemmän kuin viisi, mutta olin niin tohkeissani, etten huomannut montako kieltä siinä soittopelissä oikein oli. Ja se meidän yhteissoitto kuullosti ihan oikealta soitolta. Tietysti sillä saattoi olla jotain myötävaikutusta, että toinen meistä soitti koko ajan oikein. Lienee turhaa sanoa, kuka se toinen oli. Nyt sitten pitää pistää sopiva soittopeli soitinrakentajalle tilaukseen. Aah kiitos. Oli kiva kertoa.

lauantai 15. toukokuuta 2010

Jäähyväiset imetykselle

Se alkaa olla ohi nyt. Poika pyytää maitoa hyvin satunnaisesti enää, lähinnä silloin kun häntä kovasti harmittaa. Jos sitä hänelle antaa tavan vuoksi, menee homma usein vähän överiksi. Ajattelin, että on ehkä aika lopettaa. Tämähän meni oikeastaan aika hyvin. Kuvittelin, että vieroittuminen olisi kestänyt kauemmin ja, että olisin ihan oikeasti joutunut tarkotuksella vähentämään. Vain yöimetyksistä luopuminen oli pojalle vaikeaa.

Outoa sinänsä, että ei edes tunnu mitenkään erityisen haikealta, vaikka imetys oli meille kummallekin tosi tärkeä juttu. Maidon juonti on vähentynyt niin hiljalleen, että minäkin olen siihen ehtinyt tottua. Alkuun jäi pois yöimetykset ja sitten päiväimetykset. Pitkään mentiin niin, että poika otti maitoa vain aamulla ja illalla ja nyt viime aikoina on ottanut vain aamuisin. Överiksi homma menee sillä tavalla, että poika viihtyisi rinnalla tosi kauan ja sitten hän alkaa siinä riehumaan ja touhuamaan ja lopulta hermostuu, kun ei tiedä lopettaisiko vai jatkaisiko vielä. Se harmittaa minua ja ajattelin, että ei kannata jatkaa, kun se ei enää tunnu hyvältä. Meni siis äidintahtisesti osittain tämä lopetus, mutta niin se sai mennäkin. Minusta imetyksessä tärkeää on, että se tuntuu molemmista osapuolista hyvältä.

Tässä minä taas kirjoitan äitinä olemisesta. Luulin, että osaisin kirjottaa jostakin muustakin. Mutta myönnetään, minä olen nyt niin täysillä äiti, että en ossaa. En oikein osaa lähteä minnekään ilman perhettäni (paitsi töihin ja joskus harvoin kaupoille). Vähintään miehen pitää olla mukana. Minulla olisi oikeasti mahdollisuus omaan aikaan silloin tällöin, jos vain tohtisin sitä ottaa. Porukassa oleminen on myös nykyään vaikeaa, en tiedä mistä puhuisin. Voin kyllä kuunnella sujuvasti, mutta jutun aiheet ovat vähissä. Tälle asialle haluan tehdä jotain. Vaikka toisaalta olen sitäkin mieltä, että tästä pienen lapsen kanssa olemisesta kannattaa ottaa kaikki ilo irti. Onnea on osata nauttia niistä asioista, jotka omassa elämässä ovat ajankohtaisia.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Lisää tilaa Isille ja eläimellistä menoa

Haluaisin kovasti toteuttaa mieheni unelman. Hän haluaisi olla koti-isi. Nyt, kun olen sairastellut paljon, Isi on saanut enemmän tilaa meidän huushollin ja pojan hoidossa. Minä olen innoissani katsellut häntä laittamassa ruokaa, siivoamassa ja ulkoilemassa pojan kanssa. Voin melkein kuvitella hänelle ruudullisen esiliinan päälle. Unelman toteuttamiseen ei ole kuin yksi este, minulla ei ole tarpeeksi töitä. Ja vaikka olisikin, epäilen, jaksanko vielä tehdä omaa työtäni niin paljoa, että sillä eläisi koko perhe. Pelkään sitä luovaa painetta, mikä työhöni liittyy. Lapsiperheessä luovan työn tekeminen on jotenkin haastavampaa (siis minulle). Teen sitä vielä mielelläni puolipäiväisesti. Kunnes kokemusta ja varmuutta karttuu enemmän, voin etsiä enemmän töitä.

Olen miettynyt, että millainen tämä meidän yhteiskuntamme olisi, jos miehet olisivatkin "pääosassa" lasten hoidossa. Kasvaisiko lapsista rennompia? No vaikeaa tietysti viedä tätä yleiselle tasolle, mutta luulen, että ainakin minun mieheni osaisi olla vähän rennompi hoitaja ja lapsukaisen elämä saattaisi olla vähän leppoisampaa miehen kanssa kuin minun kanssa. Leppoisaa elämää (ainakin elämän ensimmäisiä vuosia) lapselleni haluaisin antaa. Mutta onneksi minäkin voin oppia rennommaksi ja toisaalta eihän lapsi meitä sillä tavalla vertaile. 

Sitten asiasta toiseen. Ilmojen lämmettyä meistä on tullut ulkoilmaeläjiä. Joku grillausbuumi meihin on ainakin iskenyt. Poika nauttii keinumisesta, hiekkalaatikolla istumisesta ja liukumäestä, mutta ennen kaikkea hän tykkää tutkia ruohoa, keppejä, käpyjä, sammalta, kiviä ja kaikkea muuta mitä maasta nyt sattuu löytymään. Tänään huomasin, että taitaa hänessä vähän kalliokiipeilijän verta olla, kun hän pyrki koko ajan kohti pihamme kalliota ja sitten kun sinne pääsi se oli jotain aivan mahtavaa. Mistäs minä sitten nautin? No siitä, että saan vain istua möllöttää, katsella pojan touhuja, ehkä vähän itsekin leikkiä ja jutella naapureitten kanssa. Olen yllättynyt miten avoimesti lapset tulevat juttelemaan. Tänään kaksi tyttöä oikein kilpaa kertoivat omasta elämästään.

Tänään meillä oli ohjelmassa kotiseutumatkailua, kun kävimme Orimattilan kotieläinpuistossa. Mies oli töissä Orimattilassa, sillä välin minä ja poika ihmettelimme ylämaan lehmiä, poroja, possuja ja muita otuksia, sekä tietenkin aitoja, häkkejä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Se on hauskaa, kun lapsi ei aseta ihmettelemisen arvoisia asioita sillä tavalla arvojärjestykseen kuin me aikuiset. Kun minä ihmettelen hauskan näköistä otusta, poikaa kiinnostaakin enemmän aita. Eipä siinä mitään, mukavaa kun molemmille löytyi katseltavaa.

Olen selvästikin piristynyt taas. Kesä tekee ihmeitä!


III-HA-NAAA kesän alkua kaikille!














Ja leppoisaa asennetta elämään!

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Aurinko pilkottaa jo pilvien takaa

Eikä vain pilkota vaan paistaa täydellä tuutilla. Tänään oli niin ihanan lämmin. Eikä vain sää ollut lämmin myös mun mieli oli lämmin. Toissapäivänä oksensin, eilen makasin voimattomana vatsataudin ja kaikkien muiden tautien jäljiltä ja tänään pääsin vihdoin ulos. Minulla oli ohjelmassa hemmottelua, olin varannut ajan oikein yksityiselle lääkärille. Kuinka kauan olinkaan tätä suunnitellut. Olen ollut siis enemmän ja vähemmän kipeä helmikuusta lähtien. Nyt kuukauden sisällä joka viikko minulle on noussut kuume. Päijät-Neuvon puhelinpalvelussa minut on ohjattu aina vain päivystykseen ja päivystyksessä olen saanut kouraani antibioottireseptin ja diagnoosiksi arveluja "kyllä se taitaa olla tulehtunut". Paistaako katkeruus läpi? Ei ole tarkoitus. En syytä lääkäreitä, heidän vikansa tämä systeemin toimimattomuus ei ole. En vain ymmärrä mitä siinä säästetään, kun tauteja ei hoideta kunnolla kerralla.

No niin se siitä spekuloinnista. Hyvä, että sain tarpeekseni sairasteluihin ja varasin ajan yksityiselle. Tyytyväisempi en voisi olla saamastani palvelusta. Onneksi meillä on hätävaratili tällaisia tilanteita varten. Toinen leikattu korvani oli pahasti tulehtunut ja lääkäri määräsi minut jatkotutkimuksiin keskussairaalaan. Olen todella helpottunut, kun asiaa vihdoin tutkitaan eikä vain hutkita. En sinänsä ole yllättynyt, kun nämä korvaongelmat ovat tuttuja vanhastaan. Eikä niitä näin aikuisena enää pidä kovinkaan suurina ongelmina. Lapsille ne kyllä tuottavat tuskaa, korvakipu on jotain aivan käsittämätöntä pienelle ihmiselle. Toivottavasti lasten kohdalla nämä otetaan vakavammin julkisellakin puolella. Meidän pojalla ei vielä onneksi ole korvatulehduksia ollut. Jospa tämä minunkin kierteeni tästä helpottaisi.

Tullessani kotiin lääkärin, kaupunkihumputtelun ja töiden jälkeen, mies ja poika olivat ulkona keinumassa. Lämmin ilma on jotain käsittämättömän ihanaa. Se herättää ihmiset henkiin. Poika oli riemuissaan, kun kevätvaatteissa oli niin helppoa liikkua ja tutkia ruohikkoa. Tutustuimme ensimmäistä kertaa naapurin lapsiin, jotka olivatkin vallan puheliaita ja uteliaitakin. Pojan mielestä erityisen jännittäviä olivat tyttöjen koirat. Kyllä se vähän nauratti, kun koira pääsi nuolaisemaan naamaa. Kotiovella vastaan tuli uusi naapurimme, nuori mukavan oloinen nainen, joka kertoi olevansa 9 kk vanhan lapsen äiti. Ehkäpä poikamme saa vihdoin melkein ikäisensä kaverin ja minä saan juttuseuraa. Jippii!

Ilta meni hulinaksi ja poikaa oli vaikeaa saada nukkumaan. Onnellisuuden aste oli kyllä todella korkealla, kun poika vihdoin nukahti. Rakastan katsella nukkuvaa lasta. Unta tuhiseva lapsi on täynnä levollisuutta, helpotuksen tunnetta, lämpöä. Vaikea selittää tätä, mutta tuntuu niin kuin nukkuvassa lapsessa kypsyisi tai hautuisi uusia mahdollisuuksia. Se on kaunista. En tarkoita niillä mahdollisuuksilla mitään suureellista, en odota poikani olevan tavallista ihmeellisempi. Jokainen lapsi on erityinen omille vanhemmilleen vaikka olisi kuinka tavallinen.

Meillä on viime päivinä halittu tavallista enemmän. Sairastelun etuna on se, ettei saa tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla. Silloin huomaa, että lapsen hoidonkin voi tarvittaessa saada aika rennoksi (ellei sitten lapsella satu olemaan jotain erityisiä tarpeita). Hyvällä mielellä olen lämmittänyt pojalle purkkiruuat, jättänyt sotkujen korjaamiset myöhemmäksi ja käyttänyt kertakäyttövaippoja (kun ei ole ollut voimia kestovaippojen pyykkäämiseen). Kun minä olen olla möllöttänyt, poika on tullut spontaanisti halimaan paljon enemmän kuin normaalissa arjessa. Se on ollut ihanaa! Voiko tästä vetää johtopäätöksen, että jos ottaisin rennommin, meillä olisi enemmän läheisyyttä. Kenties. Vaikka kyllä poika tykkää touhuta mun kanssa kotihommiakin.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Äitiys

Se on jotain sellaista, mitä en voinut etukäteen tuntea. En voinut tietää, että se iskee paitsi sydämeen myös luihin ja ytimiin. Se on fyysinen ja henkinen olotila. Tietenkin ennen kaikkea se on jotain, mikä määrittyy vasta kun oma lapsi on olemassa tässä ja nyt. Näin minä sen koen. Se on ihanaa, raskasta, keveää, kipeää, siinä on läsnä kaikki tunnetilat. Saman päivän aikana siinä voi tuntea olevansa maailman paras ja maailman surkein, saman päivän aikana olo voi olla eheä ja vereslihalla. Näin se kai on, kun jotain ihmistä rakastaa maailmassa kaikkein eniten.

Minä en ole superäiti. Olen tavallinen äiti, omalle lapselle olen ainoa äiti, jota hän voi kuvitella. Osaan tehdä virheitä ja osaan tehdä asioita oikein. Haluan antaa lapselleni inhimillisen ihmisen mallin ja uskon, että rakastaminen ja välittäminen on kaikista tärkeintä. Ennen lapsen syntymää kuvittelin itseni särkymättömäksi ja mitä vain jaksavaksi äidiksi, nyt onneksi sellaiset mielikuvat itsestäni äitinä ovat varisseet pois ja en edes pidä sellaista äitiyttä mitenkään tavoiteltavana.

Tämä aamu alkoi mäkättämisellä miehelle. "Minähän en nyt herää ekana, nyt on sinun vuorosi". Tiesinhän minä, että mieheni antaisi minun nukkua, kun on sentään äitienpäivä ja muutenkin. Se mäkätys vain tuli jostain niin syvältä aamuväsyneen äidin sydämestä. Voihan sen äitienpäivän näinkin aloittaa. Muutaman tunnin kuluttua mies ja poika herättivät minut aamiaista sänkyyn kantaen. Sämpylää, kahvia, kuohuviiniä ja suukko. Kyllä minun kelpasi. Ihanaa. Vähän ehkä harmitti se mäkätys jälkeenpäin. Onneksi he tietävät silti olevansa kaikkein rakkaimmat minulle ja onneksi muistan heitä siitä muistuttaa.

Äitien syyllistymisestä, syyllistämisestä ja paineista kirjoitetaan paljon, enkä osaa tehdä siinä poikkeusta. Itsekin syyllistyn herkästi ja olen saattanut syyllistääkin muita. Olen pahoillani jos olen niin tehnyt, mutta korostan, että olen tehnyt sen omaa epävarmuuttani ja kokemattomuuttani. Mitä vanhemmaksi poikani tulee sitä vähemmän minulle merkitsevät jotkut kasvatussuuntaukset. Aatteet tai kasvatus muodostuu enemmänkin eletyn elämän kautta, ei sen mukaan mikä kirjassa kuullostaa hyvältä. Jos jotenkin voisin neuvoa tulevia äitejä, neuvoisin luottamaan omiin vaistoihin ja toistaalta rohkeasti kysymään neuvoa, jos jokin asia ei tunnu sujuvan niin kuin pitäisi. Minä äitinä voin kertoa vain sen mikä meillä on toiminut ja mikä ei ole toiminut. En voi sanoa, miten jonkun toisen olisi parasta toimia. On tärkeää, että se miten tekee tuntuu hyvältä ja oikealta vanhemmista.

Äitiys on tuonut minuun yhden ulottuvuuden lisää. Se on samalla lisännyt itseluottamusta, mutta myös lisännyt haavoittuvuutta. Se on opettanut minua löytämään itsestäni uusia voimavaroja ja opettanut arjenhallintaa. Niin kyllä minä välillä ihmettelen, mistä vaikeina päivinä kuitenkin löytää sitä voimaa, että jaksaa pitää huolta toisesta. Kun apua on tarjolla, käytän sitä kyllä kernaasti. Onneksi on tukijoukot! Eikä saa unohtaa poikaa itseään, joka on oikea rakkauspakkaus. Ihana, tavallinen, erityinen, sydämenvalloittaja. Vaikka se äitiys ottaa niin kyllä se antaakin!

Minulle äitinä on tärkeää, että saan kertoa omasta epävarmuudestani ja haavoittuvuudesta. Että saan sanoa suoraan, kun minua väsyttää ja ottaa päähän koko touhu ilman, että kukaan asettaa rakkauttani poikaani kohtaan kyseenalaiseksi. Että saan kysyä neuvoa kokeneemmilta ja ottaa onkeen niistä neuvoista, joista meille on apua. Ja ennen kaikkea, että saan kertoa ja iloita meidän elämän suurista ja pienistä onnenpapanoista! Olen kiitollinen tästä äidin osasta, jonka olen saanut, vaikka olenkin välillä väsynyt ja rikki. Voimakkaasti tunteville ja herkille ihmisille tämä äitiys on varmaankin juuri sellaista, että se näyttää vahvasti kaikki puolensa, sitä ei tarvitse säikähtää.  

Kirjoitin tällaisen runon muutama päivä ennen lapseni syntymää:

Jännittävä virta,
jota en saata pysäyttää.
Astun äitini
jalan jälkiä,
omilla saappailla.


Ikiaikaisilla poluilla.
Pelottaa.

Oikein ihanaa ja rakkauden täyttämää äitienpäivää!

torstai 6. toukokuuta 2010

Raksuti raksuti

Oltiin eilen illalla joku tovi jo yritetty nukkua, kun mies pongahti sängystä ylös ja sanoi: "nyt mä tiedän, me opetellaan lentämään". Niin hän kaivoi pienen muistikirjansa esiin, kirjoitti sen sinne ja ryhtyi taas nukkumaan. Tilanne olisi jäänyt minulta näkemättä, jos olisin ehtinyt nukahtaa. Mutta minunkin päässäni raksutti, mietin tämän päiväistä tanssituntia. Meidän makuuhuoneessa näytti rauhalliselta, mutta jos joku osaisi lukea ajatuksia, sieltä olisi varmaan kuulunut "raks, raks, raks...". Yritä siinä raksutuksessa sitten nukahtaa. Tällaista on ollut jo kauemman aikaa. Mutta miksi ihmeessä yöllä pitää niin kovasti ajatella, kun melko varmaa on, että ne öiset ajatukset eivät enää aamulla tunnu kovin toteuttamiskelpoisilta.

Muistan vielä yhdenkin idean, jonka sain kauan aikaa sitten. Sen piti olla duoteos Mittarimiehestä ja hänen vaimostaan, joka yritti elää pähkähullun miehen kanssa. Mittarimiehen elämäntehtävä oli mitata kaikkea mahdollista. Hän oli ottanut itsestäänkin niin tarkat mitat, että saattoi käyttää omaa kehoaan mittanauhana. Sitten meillä oli joskus miehen kanssa sellainen satukirjaprojekti. Sen piti kertoa Herra Hattuvaisesta, jolla oli jonkinlainen pakkomielle hattuihin. Hän teki valtavat määrät hattuja, jotta hän saattoi hatuttaa kaikkea mahdollista katulampuista keinuhevosiin. Nämä molemmat projektit ovat unohtuneet Ö-mappiin. Eivätkä ne oudot ideat tähän jää. Ö-mappi taitaa olla suurin mappi kaikista mapeista.

Pitäisikö heittäytyä rohkeaksi ja lähteä seuraamaan näitä outoja ideoita välillä. Syntyisikö sitten jotain tavanomaista erikoisempaa ja kenties jopa hienompaa. Löytyisikö siten joku omanlainen tyyli ja huumori. Tiedän, että mieheni jopa saattaa käyttää tuota lentämisajatusta jotenkin työssään, vaikka en ehkä ihan päässyt jyvälle mitä hän sillä tarkoitti (hän on liikunnanohjaaja ammatiltaan). Uskaltaisinkohan minäkin mennä tutkimaan sitä Ö-mappia.

lauantai 1. toukokuuta 2010

Suuri askel pojalle


Poika otti viime viikolla ensiaskeleensa ja sen kunniaksi piti mennä oikein kenkäkauppaan. Tässä ne sitten ovat. Ekat kengät! Poika nauttii kävelystä erityisesti ulkona, kun saa tueksi ja turvaksi äidin ja isän sormet. Maailma hahmottuu ihan uudella tavalla, kun koiria ja muita otuksia saa ihmetellä seisoviltaan. Tämä on iso askel pojalle. Sen näkee hänen kasvoista, kun hän iloisena tepastelee eteenpäin. Nyt sitten saadaan nautiskella rauhallisista kävelyistä, kun poika määrää tahdin :D. 

Ihan paras päivä

Rakastan tällaisia päiviä, kun kenenkään meidän perheestä ei ole pakko mennä minnekään ja saamme ottaa ihan rennosti. Edes viikkoja jatkunut tautini ei voi pilata tätä päivää. Meidän miesväki haki eilen kaupasta simaa ja munkkeja, kun itselläni ei ollut voimia juhlan järjestämiseen. Eilisilta meni rennosti Bandua pelaten, palapeliä rakennellen ja herkutellen. Vähän erilainen vappu kuin nuorempana!

Tänään ulkona oli ihanan raikasta ja kosteaa sateen jälkeen. Oli helppo hengittää flunssaisenakin. Olin sen verran hyvässä kunnossa jo, että jaksoin lähteä torille meidän isäntäväen kanssa. Poika osoitteli ihmeissään ilmapalloja ja muita vappuhärpäkkeitä. Nautiskelimme muikkuja katoksessa. Poika käveli innoissaan torilla meidän vanhempien sormista tukea ottaen. Ihmiset hymyilivät kävelemään opettelevalle pojallemme ja minä hymyilin ylpeänä "kyllä tämä naureskeleva suloisuus on meidän poikamme". Meidän piti ostaa ilmapallo, mutta leijakoju houkuttelikin ostoksille. Kotimatkalla oli pakko pysähtyä lennättämään uutta leijaamme, kun sää oli täydellinen siihen touhuun. Ja voi että kun se lensikin näppärästi, ihan toisin kuin ne surkeat leijat, mitä pienenä yritimme lennättää. Leijan lennättämisestä tulee vapautunut olo. Kaikki ajatukset unohtuu, kun keskittyy katselemaan korkealla taivaalla liitelevää leijaa. Sitten vielä pysähdyimme ala-asteen pihalle kiipeilemään kiipeilytelineessä, kun poika veti nokosia. Minua lähinnä pelotti, mutta mieheni on varsinainen apina. Poika heräsi ja sai matkustaa kotiin isin olkapäillä. Kyllä hänen kelpasi!

Eihän tässä muutenkaan auta olla myrtsi, kun poika on ollut varsinainen ilopilleri viime päivät ja mieskin on muistanut kaivaa kitaransa esiin. Ennen kuin tunsin miestäni edes kunnolla ihmisenä, ihastuin hänen soittoonsa. Me nimittäin tutustuimme yhteisessä kesätyöpaikassa kehitysvammaisten ihmisten kesäleireillä ja siellä jos missä soi kitara koko ajan. Siitä tulee aina niin hyvä mieli, kun hän soittaa. Ja minä pääsen laulamaan ja poika hytkyy musiikin tahdissa! On ihan huippua laulaa vanhoja suomalaisia hittibiisejä kitaran säestyksellä.

Lähipäivinä on paljon mukavaa ohjelmaa tiedossa. Huomenna aiomme testata pihassa olevaa grilliä ja ensi viikolla on meidän kerrostalon asukkaiden pihatalkoot. Viikonloppuna pääsemme kauan odotetulle leiriohjaajien leirille. Niin, että näin pienistä se ilo on taas kiinni.

Loppuun vielä poikamme lempiloru Potkukelkka. Poika rupeaa aina lorun lopussa nauramaan ja taputtamaan.

Potki potki
potkukelkka.
Potki potki
tietä hotki.


Topakalla töppösellä,
tahti nuttuun naputa,
tallaa tie ja taputa.

Tittamari Marttinen

Lukijat