tiistai 28. joulukuuta 2010

28. luukku

Ikävöin

Niitä lukuisia ystäviäni, joita en pääse tapaamaan tarpeeksi usein.

maanantai 27. joulukuuta 2010

27. luukku

Suosikkipaikkani

Ehdottomasti se on koti, mikä ei ole mikään yllättävä vastaus. Olen jo joskus aiemminkin sanonut, etten kiinny paikkoihin. Muuttaminen asunnosta toiseen ei sinänsä tunnu hankalalta. Koti ei ole siis mikään pysyvä paikka vaan enemmänkin tila. Koti on tila missä saan olla täysin rehellinen oma itseni ja minut hyväksytään siellä sellaisena kuin olen. Kotia ei sen vuoksi voi perustaa kenen tahansa kanssa. Kämppiselämässäkin koin tärkeänä sen, että pystyin jotenkin rajaamaan oman tilani, oma huone tai edes oma sänky. Nyt minulla ei ole omaa huonetta, mutta onneksi meillä on huoneita sen verran paljon, että välillä pääsee ihan yksinkin olemaan ja minulle sallitaan se. Kuitenkin koin hyvin vaikeana sen lyhyen hetken elämässäni, kun asuin aivan yksin. Sellainen elämäntapa ei kerta kaikkiaan sopinut minulle. En tiedä johtuiko se siitä, ettei ystäviä ehkä siinä elämäntilanteessa ollut lähellä muutenkaan. Aloin pyöriä aivan liikaa omissa ajatuksissani ja murheissani. Koti on siis myös paikka, josta löytyy muitakin kuin minä itse.

Arjessa olen melkoinen menijä. Nyt joululomalla varsinainen rentoutuminen alkoi vasta, kun pääsimme sukuloimasta omaan kotiimme. Kaipaamme molemmat enemmän "kotoilua".    

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

26. luukku

Pelkään

Olen sen jo täällä joskus aiemminkin sanonut, että eniten pelkään kuolemaa ja eritoten läheisten menettämistä. Omaani en osaa niin kovasti pelätä.

lauantai 25. joulukuuta 2010

24. ja 25. luukku

Ymmärrettävästi eilen en avannu nettiä, kun oli jotain tärkeämpääkin tekemistä. Me olimme miehen äidin luona Alastarolla. Samalla tapasimme Poikasen muitakin Pappoja ja Mummuja. Niitä riittääkin, kun mieheni on uusperheessä kasvanut. Aattoiltana nautittiin myös Poikasen serkkujen ja tädin seurasta. Tänä jouluna Poikanen selvästi ymmärsi jo enemmän lahjojen päälle ja halusi niitä innokkaasti availla. Hyviä käytännöllisiä lahjoja tuli niin Poikaselle kuin meille vanhemmillekin. Nyt olemme matkalla minun vanhempien luokse. Meillä on tavallaan kaksi aattoa :). Nyt joulukalenterin kysymyksiin.

Tämä saa minut itkemään

Syitä itkulle kyllä riittää, vaikken mikään joka paikan vollottaja olekaan. Periaatteessa syy voi olla mikä tahansa romanttisesta elokuvasta lähtien oman ja läheisten elämän kriiseihin saakka, kun olotila on valmiiksi herkkä tai väsynyt. Viime aikoina itkun on aiheuttanut nukkuvan Poikasen katselu. Siinä hetkessä on kaikki olennainen läsnä. Tavallaan mielessä ei liiku silloin mitään konkreettisia ajatuksia ja silti kaikki mahdolliset maailman tunteet ilosta suruun ovat läsnä.

Ensimmäinen

Lyhyesti sanottuna Rakkaus.

torstai 23. joulukuuta 2010

23. luukku

Tämä saa minut voimaan paremmin

Tässä se on tullut todistettua, että mikä oikeasti saa voimaan paremmin ja se on LOMA ja AIKA. Ajalla tarkoitan täysin aikataulutonta aikaa. Se on tietysti lapsiperheelliselle vähän suhteellinen käsitys, mutta tosiaan se ettei tarvitse rynnätä mihinkään virastoon tai ettei ole mitään tarkasti sovittuja menoja, joissa pitää olla minuutilleen paikalla. Sen ei tarvitse olla vapaata aikaa kotitöistä tai lapsen kanssa olemisesta, kunhan se on vapaata edestakaisin sinkoilemisesta.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

22. luukku

Tämä järkyttää minua

Noh kyllähän niitä järkyttäviä asioita tässä maailmassa valitettavasti riittää. Se kaikki paha mitä me ihmiset saamme toisillemme ja luonnolle aikaiseksi on järkyttävää. Onneksi maailmassa on paljon hyvääkin, onneksi meissä ihmisissä on sitä hyvääkin. En voi nyt sanoa mitään kovin henkilökohtaista, kun yhtäkkiä en keksi mitään yksittäistä asiaa. Kyllä omaankin elämään ja lähipiirin elämään kuuluu niitä järkyttäviä asioita, mutta juuri nyt ei ole pinnalla mitään suurempaa, onneksi. 

tiistai 21. joulukuuta 2010

21. luukku

Toinen hetki

Hyvänen aika sentään, joko on 21. päivä?!! Noh onneksi en aikonut nyt suurempia jouluvalmisteluja enää tehdä. Vai Toinen hetki, taisin kuvailla jo ne kaksi merkittävintä hetkeä tuolla aiemmin. Jostain syystä mieleeni tuli se hetki, kun sain kuulla päässeeni sisään erääseen kouluun. Oli kaunis kesäpäivä Tampereella. Pyöräilin Raholasta keskustaan konservatorion ovelle katsomaan pääsykokeiden tuloksia. En voinut uskoa silmiäni, olin päässyt sisään Tanssijan koulutusohjelmaan. Tämän seurauksena elämääni tuli niin mullistavia muutoksia, että sitä kaikkea on edes vaikeaa hahmottaa. Se oli unelman täyttymys. Miten moniin uusiin ihaniin ihmisiin olenkaan tutustunut tuon tapahtuman jälkeen ja miten monia mielenkiintoisia projekteja olen päässyt tekemään. En tiedä olisinko lainkaan sama ihminen nyt, jos olisi käynyt toisin. 

maanantai 20. joulukuuta 2010

20. luukku

Tässä kuussa

Joulukuussa olotilani ovat oikein ääripäistä. Joulun odotusaika on tanssinopettajalle varsin kiireistä aikaa, kun on kaiken maailman näytöksiä, näytöksistä johtuvia ylimääräisiä harjoituksia ja esiintymisasuihin yms. liittyviä järjestelyjä. Kaiken tämän hässäkän keskellä pitää vielä hoitaa paperihommat sille mallille, että voi siirtyä joululomalle hyvällä mielellä. Tämän joulunalushässäkän vuoksi omat jouluvalmistelut jäävät aivan hunningolle. Joka joulu harmittaa, kun en saa ystäviäni muistettua mitenkään. Vaikka sinänsä minun mielestä kortit ja lahjat ei ole mitenkään välttämättömiä asioita, niistä ei pitäisi ottaa liikaa stressiä tai niiden koko idea menee pilalle. Jostain syystä kuitenkin stressaan. Joulu tarkoittaa tanssinopettajalle myös tulotonta aikaa, itselleni tulee lähes kuukauden palkaton kausi, mikä hiukan stressaa myös.

Nyt olen lähestulkoon päässyt oikeasti lomalle ja olo on ihana. Vihdoinkin on aikaa olla Poikasen kanssa ja tehdä kaikkea sitä, mihin arjessa paukut ei riitä kuten maalata, muovailla, leikkiä pitkiä leikkejä, leipoa, olla vain. Meillä on joulusiivouskin mallikkaasti jo hoidettu. Muutaman lahjan vielä hankimme, mutta emme mitään suuria määriä. Lähimmät ihmiset saavat jotain pientä. Poikaselle emme tänäkään vuonna osta mitään, koska tiedämme hänen saavan lahjoja ihan tarpeeksi sukulaisilta. Heti kun ehdin aion tehdä hänelle kuvakirjan, jossa on kuvia sukulaisista, mutta se ei taida aatoksi ehtiä.  Miehen kanssa on myös sovittu, ettemme lahjo toisiamme, me molemmat koemme lahjojen ostamisen aika stressaavana emmekä halua sillä pilata lomatunnelmaa.

Joulukuussa pääsemme tapaamaan taas niitä sukulaisia, joita emme usein näe. Meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää miehen kanssa, joten matkustelut ovat arkiviikonloppuina poissuljettu ajatus.

Tämän kuun osalta olemme nyt voiton puolella. Ihanaa! 
  

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

19. luukku

Kaduttaa


Vaikkei mitään oikeastaan pidemmän päälle kannata jäädä murehtimaan niin kyllä niitäkin juttuja on, jotka edelleen silloin tällöin tulevat mieleen. Kateus kaduttaa aina. Se on niin turhaa ja voimia vievää. Olen onnellinen, että olen saanut anteeksi kateuspuuskani. Yleensä ne on todella niitä asioita, kun olen hoksannut toimineeni väärin joitain ihmisiä kohtaan. Olen tosi herkkä ottamaan syyllisyyttä niin monesta asiasta. En halua tässä kertoa yksityiskohtaisemmin.

lauantai 18. joulukuuta 2010

18. luukku

Mieleisin syntymäpäiväni

Näin aikuisena en juuri synttäreitä vietä. Mitään yksittäisiä synttäreitä on hankalaa enää muistaa. Olen kuitenkin aina tykännyt järjestää juhlia ja olla niissä. Rakastan sitä, kun on vähän juhlahulinaa ja tapaa ihmisiä, joita ei ole ehkä pitkään aikaan nähnyt. Jos arki antaisi myöten, meillä varmasti järjestettäisiin juhlia pienistäkin syistä. Muistan erityisen mielekkäänä touhuna kakkujen koristelun. Äitini kertoo aina saman jutun eräästä synttärikakusta, jonka koristelin täyteen nallekarkeilla ja kerroin samalla satua niistä nalleista. 

perjantai 17. joulukuuta 2010

17.luukku

Mieleisin muistoni

Poikasen syntymä, mitään suurempaa muistoa ei voi ollakaan.

torstai 16. joulukuuta 2010

16. luukku

Eka suudelmani

Helppo! Muistanhan minä, se oli yläasteen aikoihin ensirakkauteni kanssa meidän kodin läheisellä metsäpolulla. Muistan myös miten hullusti se jännitti. Minua erityisesti mietitytti, että maistuukohan huuleni erityisen pahalta tai haiseeko henki tai... Siitä jäi lämmin muisto kaikesta jännityksestä huolimatta tai ehkä juuri siksi. Poika oli kiva ja kokemus mukava onneksi.  

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

15. luukku

Unelmani

Hmmm, tämä on kyllä paha. Ennen minulla oli unelmia vaikka muille jakaa, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että olen saanut niin paljon jo. Mitä vielä voi toivoa? Noh ensimmäinen asia mihin kaipaan muutosta on tämä minun työtilanne. En tiedä toisiko toinen ammatti helpotuksen vai mikä. Pitäisi löytää sellainen työ, joka ei veisi kaikkia voimia vapaa-ajaltani. Kaikki se on pois perheeltäni. Toinen asia on ystävät. Minulla on ihania ystäviä, mutta suurin osa asuu niin kaukana. Elämästäni puuttuu tällä hetkellä ne ystävät, joiden kanssa voisi jakaa arjen. Ehkä vika on minussa itsessäni, en vain löydä enää voimavaroja uusien ystävien etsimiseen ja ystävyyden ylläpitämiseen.

tiistai 14. joulukuuta 2010

14. luukku

Mitä minulla oli päällä tänään?

Äh, tylsää tätähän kysyttiin jo. Noh tänään on taas ollut poikkeuksellinen päivä. Minulla oli ruudullinen hame, valkoinen puuvillapaita ja valkoinen villatakki. Harvoin olen näin nättinä. Tänään oli erikoinen päivä. Puolelta päivin lähdin Poikasen kanssa sairaalaan katsomaan meidän Piu pauta ultraan. Emme ehtineet kotiin ja iltapäivällä riensimme yhteen työpaikkaani. Tanssiryhmäni esiintyivät ja siksi olin pukeutunut kerrankin juhlavaatteisiin. 

maanantai 13. joulukuuta 2010

13. luukku

Tällä viikolla

Huokaistaan luultavasti helpotuksesta. Minulla ei ole enää yhtään tuntia opetettavana, sen sijaan ryhmäni esiintyvät tällä viikolla ja jäävät sitten joululomalle. Lisäksi on Poikasen päiväkodin joulujuhla aamulla klo 7.45! Siis klo 7.45, miten me iltatyöläiset päästään ylös niin aikaisin :D. Tällä viikolla lähetetään joulukortteja, mikäli ne postiin asti saadaan. Lisäksi siivotaan koti, joka on taas kaaostilassa. Poikanen nukkui viime yönä ensimmäisen yön omassa huoneessa ja meillä on vähän senkin vuoksi muutostilassa koti.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

12. luukku

Käsilaukussani

Paljon kuitteja verotusta varten, kukkaro, kännykkä, laturi, avaimet ja bussikortti sekä pari kynää, heijastin, jota ei ole vieläkään laitettu takkiin kiinni.

lauantai 11. joulukuuta 2010

10. ja 11. luukku

Päivän asu

Eilen vaihdoinkin asua usein, koska olin kahteen otteeseen töissä ja tällä kertaa tanssijana. Aamulla pukeuduin niin lämpimästi kuin suinkin pystyin: pitkikset, fleecehousut, huppari sekä tietenkin lämpimät ulkovaatteet. Tämän kaiken päälle puin vielä tonttupuseron ja tonttulakin. Olin meinaan aamutonttuilemassa Lahden kaupungilla aamuruuhkan keskellä. Joulupukilla töissä siis ;). Pakko näin asian vierestä sanoa, että jos haluaa kokea ihmisten aidoimman reaktion, paras aika tehdä performanssitaidetta kadulla voisi olla aamulla seitsemän aikaan. Saimme rekkakuskeilta lentosuukkoja, jotkut vaihtoivat vikkelästi kadun puolta, jotkut olivat vain niin aidon yllättyneitä. Ihanaa oli saada ihmiset hymyilemään, kenties saimme nähdä päivän ensimmäiset hymyt. Iltapäivällä olin ihan tavallisissa vaatteissa, mutta illan näytökseen pukeuduin mustiin legginseihin ja valkeaan tunikaan.

Sisarukseni

Minulla on muutaman vuoden vanhempi isoveli. Sitkeä sissi, josta olen ylpeä ja iloinen!

9. luukku

Uskoni

Aloitan epäolennaisimmasta, jotta sekin nyt sitten tulee selväksi: En kuulu kirkkoon. Se tosin ei kerro vielä minun uskonnosta tai sanoisin mieluummin maailmankatsomuksesta mitään. Olen kiinnostunut uskon asioista, mutta luterilainen kirkko ei koskaan ole tuntunut oikealta paikalta minulle. Aina siinä jokin rupeaa ahdistamaan, ei siitä nyt tässä tarkemmin.

Minua ei ole kasvatettu mihinkään uskontoon, muttei myöskään ateistiksi. Vanhempani ajattelivat, että saan itse päättää, kun olen siihen kypsä. Olen siis saanut käydä rippikoulun ja olla mukana gospelkuorossa, mutta koulussa opiskelin elämänkatsomustietoa. Sanoisin, että ET-tunneilta olen saanut parhaat ajattelun eväät, mitä koulu voi tarjota. Olen etsijä ja agnostikko. Tutustun avoimesti itselleni vieraisiinkin uskontoihin ja kuka ties vielä löydänkin sellaisen, jonka voin kokea 100-prosenttisesti omakseni. Uskonto on minulle vakava juttu enkä halua liittyä mihinkään uskontokuntaan tavan vuoksi.

Toisin kuin monet luulevat, kirkkoon kuulumaton ei ole yhtä kuin moraaliton ja arvoton ihminen. Mietin itse asiassa arvoasioita aika paljon. Arvostan kristinuskoonkin liittyviä arvoja: lähimmäisen rakkaus ja armo. Ehkä minä sitten uskon rakkauteen. Kun liikun luonnossa, minulle tulee sellainen olo, että jumaluutta on kaikessa, jokin suurempi voima on läsnä kaikkialla ja kaikessa.

Uskon, että elämä on lahja, jota tulee vaalia. 

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

8. luukku

Se hetki

Muutama vuosi sitten illalla vanhassa kartanossa olin hiipimässä omaan huoneeseen nukkumaan. Käytävällä vastaan tuli eräs aika ihana. Pysähdyimme molemmat, teki mieli sanoa jotain, mutten saanut mitään suusta tulemaan. Mies rikkoi kiusallisen hiljaisuuden halaamalla. Toivotimme hyvää yötä toisillemme. Se oli ensimmäinen halaus ja ensimmäinen varma merkki. Tästä tulee jotain enemmän. Viikon ajan sanat juuttuivat kurkkuuni. Sitten viimein, kun olimme retkellä eräässä kauniissa kylässä, sain sanottua tunteeni ääneen. Näin alkoi rakkaussuhteeni nykyiseen mieheeni.

Ja toinen Hetki isolla H:lla oli tietenkin ensitapaaminen Poikasen kanssa. Miten pieni ja suloinen voi ihmisalku olla! Sille ei ole enempää sanoja. 

tiistai 7. joulukuuta 2010

7. luukku

Paras ystäväni

Minulla ei ole oikeasti sellaista, mutta sen sijaan minulla on monta ihanaa ystävää. Minua hiukan jopa ahdistaa ajatus, että minun pitäisi valita joku heistä parhaaksi. Kaikki ovat parhaita! Kaikista parhaimpia ovat he, jotka säilyvät, vaikkemme arjessa usein tapaakaan, mutta voimme silti aina jatkaa siitä mihin viimeksi jäimme.

Kiitos kun olette olemassa!

maanantai 6. joulukuuta 2010

6. luukku

Minun päiväni

Tämäkin on lyhyestä virsi kaunis. Heräsin aamulla siihen, että Poikanen oli herännyt herätyskellon ääneen. Itse en moista ääntä ollut kuullut, en saanut oikein nukuttua yöllä, mutta ah aamulla olisi uni kelvannut. Kävin suihkussa, söin vähän. Kömmin hetkeksi Poikasen viereen ja katselin vain. Sitten olikin aika lähteä bussiin.

Tapasin ohjaajaystäviä esiintymisasujen kankaiden leikkuutalkoiden merkeissä. Siitä eteenpäin kahdeksan tuntia minä vain leikkasin ja leikkasin. Lopulta olin yksin salilla väsyneenä ja nälkäisenä. Kävelin kaupungilla ja löysin itseni thaimaalaisesta ravintolasta syömästä aivan liian myöhäistä lounasta. Juttelin äidin kanssa puhelimessa ja hyppäsin bussin kyytiin.

Aah ihanaa vihdoinkin olen kotona! Ilta on mennyt pojan kanssa leikkiessä ja nyt vähän katselen sähköposteja yms..

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

5. luukku

Ai kamala miten suuri kysymys: Mitä on rakkaus? Mie kirjotin jo tästä pitkää analyysiä, mutta se olin plääh.

Tänään meillä oli vähän surullisia ajatuksia mielessä. Mies tuli sitten viereen sohvalle istumaan ja siinä juteltiin ja tuettiin toisiamme. Rakkaus on ainakin sitä. Se on sitä, että haluan olla tuon miehen kanssa, vaikka toisinaan meillä menee hermot toisiimme. Se on rakkautta, kun olemme leikkineet tänään pojan kanssa yhdessä legoilla pitkät tovit. Se on sitä, kun arvostaa ihmistä sellaisena kuin hän on. Kyllä se sitäkin on, että sydän heittää välillä kuperkeikkaa, kun toinen vain on niin ihana!

Välillä rakastaminen tekee kipeää. Siihen voi liittyä menettämisen pelkoa, huolta ja joskus jopa vihaa ja kateutta. Rakastaminen on sitä, että on armollinen toista kohtaan, sitä että voimme antaa anteeksi toinen toisillemme.

Se on avunantoa ja läsnäoloa arjen keskellä.

"Sitähän se kaikki on, rakkautta rakkautta vaan!" Ei kai se rakkaus ole sen kummempaa, se ei ole tiedettä vaan ihan arkinen jokapäiväinen juttu! 

Oletko koskaan?

Minusta ei nyt ihan ilman lämmittelyä ole vastaamaan tuohon tämän päivän joulukalenterin kysymykseen, ajattelin sitten lämmitellä tämmöisellä hömpällä. Sitä paitsi jotenkin ihmeellisesti viihdyn näitten tällaisten kyselyiden äärellä.

Istunut poliisiautossa? En.

Tullut umpikännissä kotiin aamulla? Varmasti

Nukkunut samassa sängyssä monta vuotta itseäsi vanhemman vastakkaisen sukupuolen henkilön kanssa?  Kyllä

Kontannut koulun lattialla? No takuuvarmasti vaikken muistakaan, varmaankin joka koulussa on leikitty jotain sellaista, jossa on sitten joutunut konttaamaan (paitsi iltalukiossa ei varmaankaan)

Poiminut sieniä? kyllä

Juossut todella henkesi edestä? Sanoisin mieluumminkin, että kävellyt, koska tilanne vaati jotain muuta kuin näkyvää pakenemista. En nyt tiedä ihan, että henki olisi ollut vaarassa, mutta tilanne oli kuitenkin uhkaava.

Murtautunut autoon? En, hyvä että avaimella sisään pääsen ilman apua.

Unohtanut jotakin lentokoneeseen? En ole varma jäikö Pekka Töpöhäntä - takki Unkariin lentokentälle vai koneeseen.

Kaatunut kenkien takia? Todennäköisesti.

Polskutellut Serenassa? En, mutta pienenä kovasti siitä haaveilin ja muistan sen mainoslaulun edelleen.

Uinut vaatteet päällä? Kyllä

Laulanut mikrofoniin? Kyllä ja laulaisin vaikka joka päivä, jos meille hankittas singstar :)

Itkenyt koulussa? Varmasti, ilosta ja surusta

Kokeillut nuuskaa?  Yöks, en ikinä laittaisi suuhuni

Ollut masentunut? En diagnosoidusti

Oksentanut ihmisen päälle? En tietääkseni muiden kuin itseni

Purrut kissaa, kun se on purrut sinua? Onneksi kissakaan ei ole purrut minua koskaan

Haukkunut koiralle? Tietenkin

Kaatunut mopolla? Muistelen, että olen ollut kyydissä, kun mopo on kaatunut

Heilunut jossakin alusvaatteillasi? Kyllä.

Pessyt ikkunoita? Joo vaikkei sitä ehkä uskoisi juuri nyt, jos meidän ikkuinoita katsoisi.

Maistanut mustekalaa? Joo

Ollut ambulanssissa? Ensiapukurssilla varmaankin

Kummat on söpömpiä blondit vai tummat? Itsensä näköiset

Pitääkö ihastuksesi/rakkaasi olla pidempi vai lyhyempi kuin sinä? Empä ole tullut koskaan ajatelleeksi

Inhoatko ketään tällä hetkellä? En varsinaisesti, mutta en kyllä pidä kaikkien ihmisten käytöksestä

Rakastatko ketään juuri nyt? Takuuvarmasti

Rakastaako sinua kukaan tällä hetkellä? Takuuvarmasti

Ikävöitkö ketään? Kyllä, ystäviä.

Oletko mustasukkainen? Välillä valitettavasti

Paras ystäväsi? Ehkä se on tuo mieheni, mutta jokainen ystävä on arvokas, ei heitä voi laittaa järjestykseen

Mitä teet viikonloppuisin? Vietän vapaapäivän poikani kanssa ja käyn vetämässä kerhoa taaperoille (ja vanhemmilleen)

Mitä mieltä olet kaukosuhteista? Kokemusta on, toimii, kun ei tarvitse liian kauan kituuttaa sellaisessa

Onko sinulla webkameraa? öö en tiedä

Kuinka pitkä olet? 166

Mitä vihaat itsessäsi? Liian monimutkaista ajattelua

Asuisitko mielellään maalla vai kaupungissa? Maaseutumaisesti hyvien kulkuyhteyksien päässä

Lempieläimesi? Kaikki karvaturvelot joita voi silittää, tosin olen jopa joskus pitänyt yhtä käärmettä suloisena (vaikka olenkin käärmekammoinen)

Mitä eläintä itse muistutat eniten? Olisin muuten kyllä delfiini, mutten osaa samanlaisia temppuja kuin he

Lempinumerosi? Tällä hetkellä 3, meidän perheen lukumäärä

Keneen luotat parhaiten? Vanhempiini

Onko sinulla yhtään sellaista salaisuutta mitä ei kukaan muu tiedä kun sinä? Varmasti

Kuinka aikasin menet yleensä nukkumaan?  klo 23-24

Horoskooppisi? Neitsyt

Millasista elokuvista tykkäät? Koskettavista, ajatuksia ja tunteita herättävistä

Oletko koskaan liftannu? Olen, mutten päässyt kyytiin

Omistatko mitään kulkuneuvoa? Noh kai mie osittain tuon meidän auton omistan, pyörän tietty kans

Viimeisin viesti minkä tänään olet saanut? Toivotaan molemmille terveempää loppuvuotta!

Onko puhelimessasi turhia numeroita? Mistä sitä tietää, milloin niitä numeroita tarvitsee?

Ketä ajattelet juuri nyt? Poikasta

Paljonko kello on juuri nyt? Ohhoh, mutta sehän on jo yli 12

Kuka soitti sinulle viimeksi? äiti

Kummalla puolella sänkyä nukut? Reunalla useimmiten

Pihviä vai kanaa? Pihviä, luomuna

Onko sinun koskaan pitänyt hypätä autosta ulos oksentamaan? Varmaankin, mutta viimeksi oli onneksi pussi mukana

Kumman jalan pistät housuista sisään ensimmäiseksi? Ei varmaan mitään logiikkaa

Suihku vai kylpy? Suihku

Mitä söit lounaaksi tänään? Luomujauhelihaa ja perunaa

Menisitkö mielummin telttailemaan vai viiden tähden hotelliin? Vaikka telttailusta pidänkin, väsymystilan vuoksi valkkaisin hotellin

Oletko oksentanut koska olet juonut liikaa? Valitettavasti

Kauanko olet yleensä suihkussa? Liian kauan

Miltä sinusta tuntuu juuri nyt? Nukuttaa, mutta päässä surisee liikaa ajatuksia

Oletko pitkä vai lyhyt? Siltä väliltä

Kuunteletko nyt jotain kappaletta? En

Onko sydämesi koskaan särkynyt? Varmasti

Mitä kaikkia mahdollisia ääniä kuulet juuri nyt? Tietokoneesta kuuluu jonkun pelin äänet

Sano kolme tavaraa mitä näät sinun vasemmalla puolella? Viirivehka, sohva ja lokkitaulu

lauantai 4. joulukuuta 2010

Joulukalenterin ekat luukut

Vastaan samantien kaikkiin neljään, kun aloitin tämä vähän myöhässä.

1. luukku

Vaikeinta on ehkä esitellä itsensä. Sen jälkeen, kun minusta on tullut äiti ja varsinkin nyt, kun pyörin myös kiireisenä työelämässä, minulla on hiukan ollut se oma minuus kateissa tai minusta tuntuu, että sitä on vaikeampi määritellä. Olen sitä mitä minun elämäni on.

2. luukku

Olen aina ollut hyvin herkkä ihastumaan, milloin mihinkin. Ihastuksistani ei voi vetää mitään johtopäätöksiä siitä millaisista miehistä minä tykkään, koska ne ovat olleet niin laidasta laitaan ja olen ihastunut ihmisissä niin erilaisiin asioihin kuten luonteeseen, käsiin, silmiin, tapaan tanssia... Olen aina tuntenut hyvin voimakkaasti ja siksi voi olla ehkä hankalaa sanoa, kuka on ollut ensirakkauteni. Vahvimpana mieleen tulee kuitenkin ensimmäinen seurustelusuhteeni yläasteelta. Ihastuimme toisiimme yhden poikapuolisen ystäväni kanssa. Hän varmasti tunnistaisi itsensä tästä tekstistä. Rakastuin herkkään, runoilevaan, ajattelevaiseen, ystävälliseen ja tanssitaitoiseen poikaan. Niin voisiko parempaa ollakaan ;). Varsinainen seurustelumme ei kuitenkaan kestänyt kauaa, mutta toipuminen siitä omalta osaltani kesti kauan, vuosia. Se ei ollut vain toipumista menetystä poikaystävästä vaan toipumista ystävyydestä, joka ei voinut enää jatkua kuten ennen seurustelua ja siihen liittyi varmasti myöskin se, että olin tuolloin hyvin yksinäinen. Omalta osaltani voin sanoa, että olin kertakaikkiaan liian nuori ja epävarma silloin. Me olemme varmasti parempia ystäviä kuin puolisoita toisillemme. Nykyään tapaamme todella harvoin, mutta sanoisin, että tunteeni tätä miestä kohtaan ovat edelleen lämpimät ja me olemme ystäviä.

3. luukku

Vanhempani ovat minulle hyvin tärkeät. Soittelemme edelleen toisillemme lähes päivittäin. Muutin nuorena pois kotoa ja silloin tietenkin päivittäinen puhelinyhteys oli tärkeä asia, joka on onneksi jäänyt tavaksi nykyäänkin. Vanhempani ovat opettaneet minut itsenäisesti ajattelevaiseksi ihmiseksi. He eivät ole tuputtaneet minulle mitään valmista elämäntapaa vaan opettaneet ajattelemaan itse, etsimään niitä asioita, jotka minulle itselleni ovat tärkeitä. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi ajattelen monista asioista samoin kuin he.

Vanhempani ovat molemmat hyvin omistautuneita työlleen, mikä ei lapsen näkökulmasta ole ollut aina mukavaa. Olen kulkenut pienestä pitäen isäni mukana vaikka missä kekkereillä ja kuunnellut kyllästymiseen asti pitkiä puheita. En enää muista, että halusinko itse mukaan vai olinko mukana muista syistä. Lisäksi veljeni sairaus vei vanhempieni voimia ja saatoin välillä tuntea, ettei minulla ole niin väliä ja varoin kertomasta omista murheistani. Kuitenkin muistan hyvin elävästi senkin, että minun kanssani on aina keskusteltu paljon ja tunnen olleeni rakas lapsena ja edelleenkin vanhemmilleni.

Tottakai vanhemmistani löytyy asioita, jotka minua ärsyttävät. Mieheni kysyykin usein, että miksi minun pitää aina olla väittämässä vastaan isälleni tai hermostua, kun hän yrittää neuvoa. Kuitenkin ne on niitä pikkuasioita, jotka ärsyttävät. Arvostan vanhempieni herkkyyttä kuunnella toista ihmistä ja ymmärtää rivien välistäkin. Arvostan heidän elämänkokemuksestaan tullutta viisautta, mutta myös sitä sivistystä, jonka he ovat saavuttaneet lukemalla paljon. Arvostan sitä, että heiltä saa aina erilaisia näkökulmia ongelmatilanteisiin. Arvostan sitä, että heiltä voi pyytää aina apua, kun siltä tuntuu. Toivottavasti osaan itse olla apuna sitten, kun he sitä tarvitsevat.

4. luukku

Tähän onkin helppo vastata. Olen syönyt tänään muutaman lasillisen mustikkasoppaa ja palan ruisleipää ilman päällysteitä. Toivottavasti saisin vielä jotain muutakin menemään alas. Olen siis vatsatautitoipilas tällä hetkellä.

Joulukalenteri

Ystävän blogissa oli tällainen ja ajattelin sitten, että tämä voisikin olla hyvä tapa herättää tämä blogiharrastus ja itse asiassa juuri nyt olen sängyn pohjalla sopivaa tekemistä vailla. Poika on isovanhemmilla hoidossa, kun minun ja mieheni piti olla tänään töissä. Mutta tässä kävikin nyt niin, että me molemmat sairastuimme vatsatautiin. Miehellä se vasta alkoi, itse olen päässyt jo pahimman yli, mutten oikeen pysy vielä pystyssä.

Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhemmat
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Viimeinen hetki

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Kai se on vähitellen itsekin uskottava!

Meille on tulossa vauva. Laskettuaika on joskus huhtikuun lopulla. Kerroin asiasta tänään oppilailleni, joten nyt ei enää tarvitse asiaa salailla. Minä en vain meinaa tätä vieläkään uskoa, vaikka kaikki mahdolliset raskausoireet olen läpikäynyt, maha alkaa jo vähän näkyä ja ultrassakin on nähty pikkuinen jo kaksi kertaa. Toinen raskaus on ollut ihan erilainen verrattuna ensimmäiseen. Silloin asian muisti päivittäin, siitä puhui päivittäin ja lisäksi kirjoitin raskauspäiväkirjaa. Nyt oireeni ovat paljon selkeämmät, mutta itse lapsen olemassaolo vatsassa ei tunnu yhtään niin selvältä. En edes muista millä viikolla olen menossa, ellen ihan erikseen käy asiaa tarkistamassa.

Sitten niihin oireisiin. Poika on varmaan jo tottunut, että äitillä on nykyään tapana juosta kesken aamupalan tervehtimään vessanpönttöä... Ensimmäisen raskauden aikana valitin kyllä pahoinvoinnista, mutta ei se ollut mitään verrattuna tähän mitä nyt on ollut. Lopetimme vallan kokonaan puuron syömisen, kun se saa oksennuksen lentämään takuu varmasti. Ruokailuni ovat olleet vallan kummallisia. Mies ihmetteli ravintolassa, kun pyysin, että voisimmeko vaihtaa paikkaa. Siinä yhdessä paikassa oli joku vallan ihmeellinen tuoksu, jota en vain millään pystynyt sietämään, mies ei koko hajua edes huomannut. Minulla on kummallisia ja välillä hyvin tarkkoja mielihaluja, makuaistini toimii jotenkin nurinkurisesti ja samalla todella tarkasti. Tämä on outoa, koska tavallisesti en juuri nirsoile ja valikoi ruokia. Yhdessä vaiheessa minun teki mieli Fanny-vanukasta, sitä mitä oli myynnissä silloin, kun olin pieni. Valitettavasti sitä ei enää myydä, joten oli tyytyminen jacky-makupalaan. Oudointa tässä asiassa on se, että suklaavanukas maistuu tällä hetkellä suussani raikkaalta, kun taas jogurttia ja viiliä en siedä nyt yhtään. Ihan alussa minun teki koko ajan mieli vain Ifa-salmiakkia ja siitä alunperin arvasin, että taidan olla raskaana. Sen jälkeen on ollut suolakurkkukausia, poronkäristyskausia, silakkapihvikausia, Puffetjäätelökausia, klementtiinikausia jne.. 

Ihan kuin koko elämäni pyörisi pelkän ruuan ja mielihalujen ympärillä. No onneksi ihan näin ei pääse olemaan, kun pitää tätä arkeakin tässä pyörittää. Mutta odotan jo sitä aikaa, kun ruokaan voi suhtautua taas normaalisti. Mielihaluni lähtevät liikkeelle tavallisesti siitä, kun alan voida pahoin ja olo tuntuu heikolta. Sitten alkaa tehdä mieli jotain tiettyä tarkasti määriteltyä asiaa. Mies ei ollenkaan ymmärtänyt, kun yritin yhtenä iltana selittää, että juuri nyt tarvitsisin poronlihaa kylmäpaistin muodossa, jotta oloni olisi parempi. Olen itsekin ihan pihalla mistä nämä mielihalut tulevat.

Painoni on lähinnä laskenut (tai ainakin oli viimeksi, kun olin neuvolassa). Tämäkin on outoa, vaikka kuinka olen syönyt herkkuja ja syönyt usein, paino vain laskee. Tunteet ovat herkällä ja palautetta on vaikeampi ottaa vastaan kuin yleensä. Se on hirveä asia töissä ollessa. Lauloin tuossa yhtenä iltana Poikaselle unilaulua ja siinäkin alkoi kyyneleet tippua. Taidan olla oikein odottavan äidin karikatyyri. Tosin sillä erotuksella, että nyt toisen raskauden aikana en ole kuitenkaan ollut niin avoimesti "raskaana". Nyt vähän huvittaa se, kun ekan raskauden aikana sitä otti kaikki suositukset ja ohjeet niin piirun tarkasti ja varmuuden vuoksi vielä vähän tarkemmin. Nyt en ole ollut kauhean tarkka, vaan olen suhtautunut raskauteen ihan normaalina osana elämää.
 
Mahani asukki sai odotusnimekseen Piu pau, esikoisen nimi oli Tum tum sydämen sykkeen mukaan. Sykettä ei ole vielä kuunneltu, mutta sykkivä sydän nähtiin molemmissa ultrissa. Piu pau oli aivan vallaton tapaus. Hänestä ei meinattu saada kuvaa lainkaan, kun niin mahdottomasti piti heilua ja pomppia. Piu pau otti vauhtia kohdun seinämistä ja hypäytti itseään yhä uudestaan ja uudestaan. Poikasta eivät oikein ultrakuvat jaksaneet kiinnostaa. Pitää ehkä hankkia meille joku isoveli-kirja, jotta Poikanenkin voi ruveta valmistautumaan isoveljeyteen. Aika jännittävää ja vielä hyvin epätodellisen tuntuista tämä kaikki. Ehkä vähitellen uskallan rakastua tähän pikkuiseen.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Mussukka pipinä

Meidän höppänä pöppänä sairastaa. Kamala kuume nousi päivällä. Ihan yllätyin omaa reaktiotani, kun siitä kuulin puhelimessa kaupungilla päivän ensimmäisen työrupeaman jälkeen. Omat suunnitelmat unohtuivat tykkänään, askelvauhti kasvoi ja suuntasin saman tien apteekkiin panadolia ostamaan (kotona sitä olisi ollut, mutta kuume nousikin yllättäen kylässä ollessa) ja siitä suoraan kauppaan ostamaan kaikkia pojan herkkuja (viinirypäleitä, smoothieta, hedelmäsoseita, mustikkapullaa, karjalanpiirakoita...), jotta edes jotain ravintoa ja nestettä hän saisi menemään alas. Eihän pojalla mitään hätää siellä kyläpaikassa isänsä kanssa ollut, mutta itselle tuli yhtäkkiä kova ikävä mussukkaista. Onneksi kyläpaikka oli lähistöllä ja pääsin pientä hoivaamaan.

Siellä se pikkuinen päikkäröi. Heräämisen jälkeen siinä kävi sitten niin, että otin pojan syliin ja vähän hän ruokaa maisteli, kunnes oksennus alkoi lentää, lähinnä minun housuille. Poika säikähti moista ja pitkään aikaan ei mitään muuta kuulunutkaan kuin pojan raikaava itku. Minun piti vielä mennä töihin, joten vein mieheltä housut jalasta ja mies lainasi sitten kaveriltaan housuja. En tiedä huomasivatko varhaismurkut oppilaani open hassuja housuja...

Illalla vielä katselimme pojan kanssa muumeja. Jostain syystä sitä tarjoaa lapselleen samat asiat, joita itsekin sairaana tekisi mieli tehdä. Itsekin katselin opiskeluaikoina sairastaessa muumeja tai luontodokumentteja yleareenalta. Ne ovat tarpeeksi rauhallisia katseltavia kuumeisena, kun oikein mihinkään muuhun ei voimat riitä. Huomenna jää sitten päiväkoti väliin ja poikanen viettää illan isänsä kanssa.

Hellyyttä, hoivaa ja hemmottelua, kolmen hoon hoitomenetelmillä koitetaan saada poika taas kuntoon ja kiinni normaaliarkeen.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Vapaapäivä

Sitä ei saa ellei sitä itse itselleen ota. Se etu töissä käymisessä on, että aika pojan kanssa (siis silloin kun ihan oikeasti saa olla vain pojan kanssa, eikä tarvitse samalla säätää mitään työhön liittyvää) tuntuu oikeasti vapaa-ajalta. En ole pitkään aikaan kaivannut kahden keskistä aikaa miehen kanssa tai edes oikeastaan yksin oloa, paras vapaapäivä on sellainen, jonka voi viettää koko perheen kanssa tai edes pojan kanssa. Meillähän ei tosiaan ole yhtään yhteistä vapaapäivää miehen kanssa. Hän on töissä lauantaina, kun minulla on vapaapäivä ja miehen vapaapäivät taas ovat sunnuntai ja maanantai.

Tällä viikolla olen pahoittanut mieleni usein. Minussa on sellainen ongelma, että olen aivan älyttömän herkkä ottamaan itseeni ja jos asiaa ei saa keskusteltua asianomaisten kanssa, se jää vaivaamaan ja kannan sitä mukanani. Miten oppisin unohtamaan ja ohittamaan sellaiset kommentit, jotka ovat epäasiallisia ja kohtuuttomia. Parasta unohdusterapiaa ovat nämä päivät, kun saan tehdä mitä huvittaa. Työpäivinä minulla on aina sellaisia odotteluhetkiä bussissa, bussipysäkillä, tuntien välissä ja illallakin, milloin työasiat vain pyörivät päässä väistämättä.

Kävin tänään pojan kanssa kaupungilla kirpputorilla ja vähän muutenkin pyörimässä. Päälläni oli tietenkin hame, mikä on ihan luksusta hikisiin työvaatteisiin verrattuna. Mikä hienoa, löysin kirpparilta kaksi mukavaa hupparia, t-paidan ja kaksi käsinukkea. Citymarketista lähti matkaan vielä muumi-uimapuku pojalle. Poika kun käy isänsä kanssa aina maanantaisin uimassa niin on syytä olla hyvä uimapuku.

Kotona me otimme itseämme niskasta kiinni ja pistimme kodin tavarat järjestykseen. Muutama viikko sitten päätimme siirtää olohuoneen työhuoneeseen ja työhuoneen olohuoneeseen, jotta saisimme lisää tilaa lapsen leikeille ja toisaalta työtavaroille. Hommahan jäi silloin vähän puolitiehen ja olen senkin takia ollut vähän hermostunut, kun kaikki tavarat ovat olleet kadoksissa. Noh nyt ne ovat enemmän kuin järjestyksessä ja huomenna pääsemme tekemään sen perussiivouksen sitten viimeinkin. Vaikka en olekaan täydellisen siisteyden ystävä, niin täytyy kyllä myöntää, että kotona on ihan erilainen tunnelma nyt. Kynttilöitäkin teki mieli laittaa palamaan, kun on niin nättiä. Ehkäpä työpäivätkin maistuvat erilaisilta, kun ei heti ovella tule vastaan kamala määrä tekemättömiä kotitöitä ja työtavarat löytyvät yhdestä paikasta, minun omasta työnurkkauksesta.

Ai niin. Meidän poika on alkanut nyt selvästikin puhumaan. Hänen puheenkehityksensä oli tauolla kauan aikaa, kun kaikki aika meni kävelyn harjoitteluun ja sitä harjoiteltiinkin kauan ja perusteellisesti niin kuin tuolla meidän pojalla on tapana tehdä. Selvästikin kaikkia sanoja hän yrittää toistaa, mitä kuulee. Suosikkisana taitaa olla "taatuu" eli suomeksi "kaatuu" sekä "pippu" eli "tippu". Luonnollisesti näihin sanoihin liittyy tekeminen, poika kaatuu tahallaan ja huutaa sitten mahallaan "taatuu" ja nauraa vielä perään ja ruokapöydässä on ah niin ihanaa harrastaa maitolasin tahallista kaatamista ja asioiden tiputtelua. Mopon perään huudetaan innoissaan "popo". Yhtenä päivänä poika sanoi yhtäkkiä "tiito" eli "kiitos" ja sekös tuntui hyvältä. En ole pitänyt näistä sanoista sen kummemmin kirjaa, kun ne vaihtelevat vähän päivästä toiseen. "Isi" on kuultu silloin tällöin ja monia muitakin sanoja on kuultu muutamia kertoja. Vähitellen, vähitellen.

Jospa se tästä taas arki lähtee rullaamaan.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Havahtumisia arjen keskellä

Tänään istuin pitkän tovin linja-autopysäkin penkillä. Olin vienyt lapsen juuri hoitoon ja odotin bussia. Olo oli tyhjä ja vähän alakuloinen, arjen oravanpyörästä väsähtänyt, kunnes tapahtui jotain. Katselin ohi kulkevia ihmisiä. Perjantain merkkinä kadulla kulki nuoria pariskuntia, armeijasta kotilomille päässeitä kolleja tyttöystäviensä kanssa. Sitten muistin yhtäkkiä niin elävästi ne samanlaiset hetket, kun me miehen kanssa aina tavattiin perjantaisin, kun toinen oli matkustanut pitkän matkan toisen luo. Se muisto lämmitti mieltä ja oli ihanaa katsella niitä pariskuntia, jotka olivat nyt samassa tilanteessa. Vähän samalla tavalla minulle kävi, kun yhtenä päivänä ryhdyin laittamaan ruokaa keittiössämme, joka oli kuin pommin jäljiltä. Tuli aivan sellainen tunne kuin olisin ollut kokkaamassa siinä kommuunissa, jossa mieheni silloin joskus muinoin asusti ja missä me yhdessä laitoimme ruokaa. Se sotku ei enää harmittanutkaan, vaan koin sen hetken jotenkin nostalgisena. Meidän romantiikkaamme taitaa kuulua rosoisuus.

Tällaisia pieniä hetkiä olen arvostanut viime aikoina. Aina välillä havahdun katselemaan jotakin hetkeä ikään kuin ulkopuolisena ja huomaan, että siinä se on nyt sitten se minun elämä tässä ja nyt. Meidän arki on aika hulinaa edelleen ja me pyöritään siinä kuin oravat pyörässä. Iltatyö on vähän sellaista, että sitä ajattelee koko päivän ja henkisesti vapaalle pääsee vasta illalla, kun työt ovat ohi ja on yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei ajatukset enää mene töihin. Päivän parhaita hetkiä ovat aamut, kun heräilemme pojan kanssa kaikessa rauhassa ja köllöttelemme ja höpöttelemme sängyssä. Iltapäivällä ajatukset viimeistään alkavat hiipiä töihin. Välillä istumme pojan kanssa molemmat pöydän ääreen "suunnittelemaan". Poika piirtää ja minä suunnittelen illan tunteja. Illalla on ihanaa hakea poju hoidosta, kun hän silmät kirkkaina kiiruhtaa äitiä halaamaan. Tosin on kyllä kerran käynyt niinkin ettei poika ollut huomaavinaan minua, vaan jatkoi autoleikkiään ihan muina miehinä.

Poika on sopeutunut päiväkotiin oikein mainiosti. Minusta on mukava ajatus, että hän saa leikkiä toisten lasten seurassa. Yhtenä päivänä, kun saavuimme päiväkotiin oli yksi toinen poika jo odottamassa, että koska se meidän poika saapuu hänen kanssaan leikkimään. En sitten tiedä, että leikkivätkö he oikeasti yhdessä, mutta ajatuksena se oli mukava. Hoitajien kertomuksia illan sujumisesta on aina mielenkiintoista kuunnella. Kehuista tulee tietenkin hyvä mieli. Tänään poika oli ollut ainoa iltalapsi ja hän oli päässyt hoitajan kanssa retkelle. Olivat kuulemma käyneet sorsia katsomassa ja poika oli vaan niitä osoitellut innoissaan ja sanonut "kaak kaak". Hän ei ole meidän kuulleen eläinten ääniä matkinut oikein koskaan, mutta taitaa salaa ne silti osata. Mitäpä sitä vanhemmilleen kaikkia taitojaan näyttämään, kun me kehutaan häntä ilmankin ;).

Minusta on alkanut tuntua siltä, etten taida jaksaa iltatyötä pidemmän päälle. Pitää kai ryhtyä miettimään muita vaihtoehtoja. Vaikea päätös se tosin tulee olemaan, jos luovun omasta työstäni. Tuntuu vain jotenkin tosi raskaalta lapsiperhearjen ja tanssinopetustyön yhdistäminen. Nautin molemmista erillään, mutta niiden molempien saaminen samaan elämään tuntuu minulle vaikealta. Kumpikin kärsii liikaa. Jos olisin tiennyt, että tulen saamaan perheen, olisin varmaan hakeutunut jollekin muulle alalle. Mutta ajattelin silloin ennen, että pitää saada sellainen ammatti, joka antaisi tarpeeksi sisältöä elämälle, jos puolisoa ja lasta en saisikaan. En haluaisi kuullostaa narisijalta, mutta tämä asia vain mietityttää todella paljon. Tämmöisessä jatkuvassa väsymyksen tilassa en voi elää kovinkaan onnellisena pidemmän päälle. Olen niin ristiriitainen, kun samaan aikaan kehittelen uusia ideoita ja haaveilen osallistuvani koulutuksiin, jotka ovat suoraan oman alani juttuja ja toisaalta suunnittelen lopettavani nämä hommat kokonaan kevätkauden jälkeen. Vai keksinkö vielä jonkun tavan jatkaa tanssinopettajan töitä, jonkun lapsiperheeseen sopivan tavan...

Bloggaaminen on nyt ollut tuuliajolla kuten kaikki muutkin harrastukset. Käyn kyllä muiden blogeja lukemassa, mutta on kommentoinnitkin jääneet, kun ei vain tunnu sanaisesta arkustani mitään tällä hetkellä irtoavan. Tuli helpottunut olo, kun sain viimein jotain vähän raapustettua. Mukavaa syksyä ja voimia kaikille!

maanantai 6. syyskuuta 2010

Tunnustus

Sain tällaisen Jellonalta:



Kiitos! Se olikin ensimmäinen tunnustukseni, en osannut sellaista odottaa. Tunnustuksen saajan tehtävänä on kertoa itsestään seitsemän asiaa ja pistää palkinto eteenpäin seitsemälle.

1. Pelkään kuolemaa, olen aina pelännyt. Eniten pelkään läheisten ihmisten menettämistä.
2. En tykkää lainkaan siivoamisesta ja ajan myötä olen oppinut siinä laiskemmaksi ja laiskemmaksi, olisin valmis ulkoistamaan koko homman, jos minulla olisi siihen varaa.
3. Rakastan valvomista yömyöhään tanssien tai jutellen kynttilän valossa.
4. Olen herkkupeppu. Pienenä luulin, että se tarkottaa sitä, että minulla on hieno takapuoli.
5. Metsässä on mukavaa, vaikka mulla onkin pieni käärmekammo.
6. Olen todella kova jännittämään uusia ja haastavia tilanteita ja siitäkin huolimatta hakeudun sellaisiin koko ajan.
7. Tykkään esiintymisestä, vaikka sekin on minusta aika pelottavaa.

Sitten kenelle annan tunnustuksen eteen päin? Moni on tämän jo varmaan saanutkin ja minultakin jäi jo sillä tästä listasta muutama pois :). Tässäpä tulee:

Pohojan akka , LindaNipsuAnelmaLeijonaemotPikkusisko ja Kuninkaantytär

Oli aika mielenkiintoista miettiä näitä tunnustuksen saajia. Minullakin on näitä luettavia jo kertynyt paljon ja tosi erillaisia blogeja. Nyt on vähän sellainen kausi, että olen kaivannut lomaa tietokoneelta ja olen myös kyllästynyt vähän siihen, kun tämä blogger vain lataa ja lataa, joten en ehkä saa kaikille tunnustuksen saaneille ilmoitettua siitä. Jos bongaat itsesi tästä niin hyvä :)!

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Poikanen

Haluan kirjoittaa 1,5-vuotiaasta Poikasesta vähän jotain itselleni muistoksi nyt ennen kuin hän siirtyy elämässään uuteen vaiheeseen.

"Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit", lauloin reilu vuosi sitten Poikasen nimiäisissä. Ja näinhän se on, me emme ole enää samoja ihmisiä kuin ennen Poikasen syntymää. Hän on täyttänyt meidän elämän niin, että vaikka välillämme olisi monia kilometrejä, Poikanen on aina läsnä ajatuksissamme. Vaikka välillä on ihanaa saada sitä omaa aikaa, tuntuu koti silti tyhjältä ilman pikkuista touhottajaa. Joka ilta, kun menemme mieheni kanssa nukkumaan, katselen nukkuvaa Poikasta ja olen niin kiitollinen hänen olemassa olostaan kuin ihminen vain voi olla. Siinä katsellessa "liukenee yöhön murheet aikuisen". Joka ilta.

Mutta sitten itse Poikaseen.

Tällä hetkellä on menossa oikea kirjabuumi. Niitä jaksaisi Poikanen tutkia vaikka kuinka kauan ja usein se onkin niin, että lukemisesta pidetään taukoa silloin, kun vanhemmat eivät enää jaksa. Vähintään toisessa kädessä kulkee koko ajan pikkuauto ja niitä on ihana ajeluttaa lattialla, seinillä, Äidin jalkoja pitkin ja milloin missäkin. Torneja Poikanen rakentelee mielellään ja parhaimpia rakennusalustoja ovat kaikki epävakaat paikat kuten ämpärin reuna. Legopalikoilla Poikanen leikkii hyvin keskittyneesti pitkiä aikoja. Pikku Kakkonen ja luontodokumentit ovat oivia ohjelmia katseltavaksi silloin, kun ei oikein muuta jaksa (tai kun Äiti ja Isä kaipaavat rauhallista hetkeä).

Ulkona Poikanen nauttii tällä hetkellä etenkin kivien esiin kaivamisesta ja heittelystä (hiukan olemme joutuneet opastamaan, ettei muita tai ikkunaa päin saa heittää). Myös muut luonnonihmeet kuten puut, kasvit ja marjapensaat ovat mielenkiintoisia. Polkupyöriä, mopoja ja autoja on kivaa ihailla ja vähän "korjaillakin". Sade on Poikasen mielestä merkillinen asia ja sadepisarat naurattavat. Ukonilmaa ihastelimme kerran Poikasen kanssa ikkunasta ja sekin oli vain  mukavalla tavalla jännittävää. Linnut ja oravat, koirat ja kissat ja kaikki muut mahdolliset eläimet ovat hassuja ja niitä tekisi mieli ajaa vähän takaa. Liukumäki, hiekkalaatikko ja kiikku eivät tällä hetkellä ole kovin in, mutta Poikanen jaksaa niitäkin aina hetken aikaa äidin tai isän seurassa. Poikanen tykkää käydä "lenkillä", kun saa Itse kävellä. Kun Poikasen omat voimat loppuu, sylissä voi jatkaa matkaa.

Poikasesta on tullut varsinainen Äidin ja Isin apulainen. Tiskikonetta on mukava tyhjentää ja välillä Poikanen järjestelee myös keittiön kaappien järjestystä uusiksi. Käsittämätöntä on se, että tiskikonetta ei saakaan tyhjentää silloin, kun siellä on likaisia astioita. Poikanen auttaa myöskin mielellään pyykin kuivumaan laittamisessa, hän ojentelee tomerasti märkiä pyykkejä tai pyykkipoikia. Roskapussin kuljettaminen taaperokärryssä roskakatokseen on Poikaselle sydämen asia. Ulkona hän keräilee mielellään maahan lentäneitä roskia ja kuljettaa ne roskikseen, luonnonsuojelu aloitetaan varhaisella iällä. Kaupassa Poikanen myöskin auttaisi hyvin mielellään kaupan henkilökuntaa tavaroiden järjestelyssä. Imuri edelleen vähän pelottaa, mutta rikkaimuri on sen sijaan Poikasen mieleen ja varsinkin, kun Poikasta itseään "imuroidaan".
 
Ensiaskeleet Poikanen otti kuukausia sitten keväällä, mutta kävely-yritykset unohtuivat joksikin aikaa. Oikeastaan vasta nyt viimeisen kuukauden sisään, kävely on alkanut vähitellen syrjäyttämään konttauksen. Ja näin se saa mennäkin, ei ole kiirettä valmiissa maailmassa. Äiti ja Isi ovat saaneet opetella siihen, että Poikanen nykyään ehtii ja osaa mennä vaikka minne. Puhetta tulee vaikka kuinka ja paljon pitkiä selostuksia, tosin me muut emme vielä sitä kieltä ymmärrä. "Äiti" ja "auto" ovat olleet kauan aikaa ja ihan kuin välillä olisimme kuulleet "Itinkin". Poikanen tykkää käyttää eloisaa elekieltä, monille eri tilanteille on olemassa ihan oma eleensä tai ilmeensä ja tärkeimmät niistä lienee nyökkäys ja pään pudistus. Välillä Poikasella jää vallan Ei-vaihde päälle.

Poikasessa on hiukan haaveilijan elkeitä. Hän voisi istua ruokapöydässäkin tunnin ja nautiskella kaikessa rauhassa tai tutkia yhtä ja samaa kiveä pitkiä aikoja. Tosin ihan viime päivinä Poikanen on alkanut kiivetä itse pois syöttötuolista, kun hän muistaa, että olisi jotain mielenkiintoisempaa tekemistä kuin ateriointi. Tietty rauhallisuus ja keskittyneisyys taitavat kuulua Poikasen perusluonteeseen. Hän myöskin tykkää valtavasti toisten ihmisten seurasta. Naapureiden moikkailu on ulkona ollessa ihan huippukivaa, tosin pieni varautuneisuus saattaa iskeä päälle, kun ihmiset tulevat lähemmäksi. Kotona Poikanen näyttää villimmätkin puolensa, välillä lentelevät legopalikat, kun Poikanen niihin raivostuu ja välillä juostaan riemusta kiljuen kilpaa Isin kanssa. Erityisen suuria pettymyksen tunteita Poikaselle aiheuttaa se, kun illalla ja keskipäivällä pitää mennä nukkumaan. Välillä päiväunet ovat jääneetkin väliin, kun Poikaselle ei vain kerta kaikkiaan uni ole tullut ja päikkärihetkestä emme ole halunneet tehdä "tahtojen taistelua", koska olemme kokeneet sen vain pahentavan tilannetta. Yöt Poikanen nukkuukin läpeensä ja siitä olemme kaikki hyvin onnellisia.

Aika leppoisaa on elo kaiken kaikkiaan Taapero-Poikasen kanssa. Hän on maailman paras opettaja meille vanhemmille. Pieni lapsi tietää, että ne asiat joita ehkä pidämme pieninä, ovatkin niitä kaikkein tärkeimpiä.

maanantai 16. elokuuta 2010

Pellavainen Iso Varis ja vähän muutakin

Tässä on nyt sitten se häihin ommeltu varismekko:

Edestä

Takaa

Kaava on Suuri Käsityö syyskuu 2009 - lehdestä sovellettu. Alkuperäisessä ohjeessa oli käytetty villasekoitekangasta ja kaula-aukko oli kulmikkaampi. Nolona mietin tässä, että onko villasekoitekangas joustavaa. Lopputulos oli nimittäin minun makuun turhan tiukka. Mittasin kyllä itseni ja sen puolesta koon piti olla oikea. Silti jouduin lisäämään lantion kohdalle lisää leveyttä ja yläosa tuntui tosi tiukalta. Olen raskauden jälkeen ollut koko ajan vähän pihalla, että minkä kokoinen minä nykyään olen. Edellinen mekko, jonka ompelin oli taas liian iso. Lisäksi mekosta tuli myös liian lyhyt. Sen vuoksi ompelin helmaan mustan pitsin, enkä kääntänyt helmaa ollenkaan. Tuo mekko ei näyttänyt yhtään hyvältä, jos ryhti vähänkin meni huonoksi. Siinäpä oli hyvä syy pitää itsensä kasassa häiden ajan ;).

Tässä vielä selkeämpi kuva Poikasen vaatteista:


Ja sitten vielä miehelle vähän aikaa sitten ommellut peruspellavahousut, (kaava Joka tyypin kaavakirjasta):


Minä rupean nyt töihin ja käyn ensimmäisen tuntisuunnitelman kimppuun. Poika heräsi äskön kesken yöunien silmät kirkkaina, koskaan ikinä ennen ei ole käynyt niin. Voih, mitä tästä tulee...

lauantai 14. elokuuta 2010

Pellavainen Pikku Varis ja romanttista häähumua

Me olimme tänään häissä vieraana. Ompelin itselleni ja pojalle sinne juhlatamineet Tallinnan kangasostoksista.

Lapset ovat lapsia juhlatamineet päälläkin. Ihmeen siistinä nuo säilyivät hiekkaleikeistä huolimatta, tuo kuolatahra nyt tulee vaatteeseen kuin vaatteeseen. Tässä siis liivi, housut ja hattu ommeltu  yksivärisestä pellavasta ja liiviin aplikoitu kuva varispellavasta. Kivan rennot juhlavaatteet eikä tarvinnut stressata likaantumisesta, kun eivät olleet ihan valkoisia. Kaavat ovat sovellettu Ottobren kesä 2/2001-lehdestä.

Minun mekko oli ommeltu kokonaan tuosta variskankaasta, mutta sitä ei tullut kuvattua vielä. Näytän sen joskus myöhemmin. Mua jotenkin kauheesti viehättää toi varisteema. Vielä enemmän tykkäisin harakoista. Olen aina samaistunut harakoihin, varsinkin aamuisin tunnen itseni melkoiseksi harakaksi. Olen kaukana siitä, miltä romanttisissa elokuvissa näyttelittäjäret näyttävät herätessään unelmiensa miehen viereltä. Meidän pihassa asuu sitä paitsi paljon variksia ja harakoita. Poikanenkin niistä tykkää, eikä pidä niitä mitenkään huonompina kuin muitakaan lintuja. Pienet lapset ovat siitä niin ihania, kun niillä ei ole valmiina käsityksiä siitä, mitkä ovat niitä hienoja asioita ja mitkä vähemmän hienoja. He saavat muodostaa tykkäämisensä melko puhtaalta pohjalta (ellei sitten aikuiset yritä kovasti ohjailla haluamaansa suuntaan).

Jos pääsen joskus naimisiin, hääpukuni tulee olemaan pellavaa ja niin varmaan miehenkin puku, kun molemmat niin siitä kankaasta tykätään. Häät vietetään jossain luonnonkauniissa paikassa ja sinne tulee soittamaan jokin svengaava pelimannibändi. Ohjelman toivoisin olevan mahdollisimman vähän muodollisuuksia sisältävä ja enemmän luovaa hulluutta täynnä. Ehkä kuitenkin jokin kaunis seremonia alkuun olisi mukava. Se ei olisi kovin pitkä, se sisältäisi pienen puheen, musiikkia ja jonkin symbolisen eleen, jolla me lupautuisimme toisillemme. Näin siis minä olen suunnitellut jo ennen kuin tapasin miestäni.  Toisaalta naimisiin karkaaminen ja ihan keskenään niiden juhlistaminen vaikka jollain matkalla, ei olisi hullumpi ajatus sekään.

Miehellä ei ole oikein mielenkiintoa mennä naimisiin, koska hänen mielestään yhtä tiukasti voi sitoutua toiseen ilman avioliittoa. Olen hänen kanssaan ihan samaa mieltä tuosta sitoutumisesta. Asia ei ole meille mikään ongelma. Olen kuitenkin niin onnellinen jo ylipäätään siitä, että löysin juuri Tuon Miehen. Mutta olisihan se hienoa olla Rouva! Ja kun sitä on kuitenkin pikkutytöstä asti miettinyt millaiset ne omat häät olisi. Kaunista naimisiin menossa on se symbolinen ele jolla ilmaistaan, että tahtoo elää toisen kanssa elämän loppuun asti. Tänäänkin siellä kirkossa rupesin vollottamaan, kun hääpari asteli alttarille ja varsinkin, kun he sanoivat toisilleen Tahdon. Ja ne merkitsevät katseet mitä he toisiinsa loivat, oih! Oli se kaunista ja niin suloista. Häissä pidetyssä puheessa todettiin, että vaikka hääpäivä on hieno ja ikimuistoinen tapahtuma, ei pidä unohtaa arjen merkitystä. Jokainen päivä on arvokas! Minä keskityn nyt siis elämään niitä arvokkaita arkisia päiviä ja totean: ehkä joku päivä vielä mekin. 

Pakko vielä kertoa, että meillä oli aikamoinen hässäkkä kotona ennen juhlaa. Tajusimme yhtäkkiä viime hetkellä mitä kaikkea meiltä puuttuu ja siinä paniikissa saimme siistissä huoneessa aikaiseksi tällaisen kaaoksen:

Poikanen oli tietysti innoissaan, kun kaapeista tuli esiin ihan uusia mielenkiintoisia juttuja!
Kirkon jälkeen mies ihmetteli, mitä minulla oikein on jalassani:

Hammastahnaa :D!
Että semmoista.

maanantai 9. elokuuta 2010

Myssyt lähti lapasesta

Päätin jokusen viikkoa sitten, että nyt opettelen virkkaamaan myssyn. Olen yhtä jos toista virkkailut silloin tällöin, mutta myssyni eivät ole koskaan onnistuneet. Lapsuudessani olivat kovasti muodissa antennipipot. Niitä tehtiin koulussakin. Minun  myssyistäni tuli aina barbien hattuja, kun en osannut tehdä sitä silmukoiden lisäystä oikein. Käsitöitten kohdalla en ole koskaan erityisen innokkaasti välittänyt ohjeista. Nyt kuitenkin päätin ottaa Virkkaajan käsikirjan esiin ja sieltähän ne neuvot ja niksit löytyivät ihan ymmärrettävässä muodossa.

Aloitin virkkaamisen päälaelta. Tein n. 5 ketjusilmukan kokoisen lenkin ja siitä sitten vähitellen virkkasin isompaa ja isompaa ympyrää. Ensimmäisellä kierroksella virkkasin 11 kiinteää silmukkaa. Toisella kierroksella 22 pylvästä. Siitä lähtien nyrkkisääntönä oli lisätä aina 12 pylvästä / kierros, toisin sanoen kolmannella kierroksella virkkasin joka toiseen silmukkaan kaksi pylvästä, neljännelle joka kolmanteen, viidennellä joka neljänteen jne.. Lisäilin silmukoita niin kauan kunnes ympyrän piiri oli = päänympärys. Sen jälkeen virkkasin ilman lisäyksiä kunnes myssy oli sopivan kokoinen. Tätä ohjetta soveltaen sain monenlaisia myssyjä aikaiseksi.

Niinhän siinä sitten kävi, että vallan innostuin virkkamisesta, enkä voinut ollenkaan lopettaa. Tässä joitakin myssyjä. Ensimmäiset neljä ovat lasten kokoa.

Romanttinen ja homssuinen verkkomyssy. Tämän tekeminen meni vähän säveltämiseksi. Olisikohan tarkemmasta ohjeesta ollut jotain iloa?

Myssy nirkkoreunalla.

Lierihattu jollekin pikkuneidille.

Onnistuihan se antennipipokin!

Tämän Täti Monika - hatun virkkasin itselleni syksyä ajatellen.
Loppuun haluan mainostaa erään Piukun pystyyn pistämää Pienten Prinssien ja Prinsessojen myssykamppista. Tästä projektista sain alun perin sysäyksen myssyjen virkkaamiseen. Projektista lisää tietoa löytyy tuolta: Myssyprojekti . Kaikki käsityöihmiset ja miksei muutkin käykäähän kurkkaamassa!

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Olen kirjoittanut monta tekstiä viime päivinä, mutta ne eivät ole olleet oikein julkaisukelpoisia. Joka toinen päivä olen täynnä onnellisuutta ja joka toinen päivä harmittaa asia jos toinenkin. Mun pään sisällä ei tunnu olevan mitään logiikkaa.

Minulla alkaa kuukauden päästä virallisesti työt. Nyt elokuussa pitää tehdä melkoinen määrä valmisteluja töitä varten. Poikanen siirtyy kotihoidosta päiväkotiin syyskuun alussa. Haluaisin kynsin ja hampain roikkua kiinni kesässä, lomafiiliksessä ja kotiäitiydessä. Tuntuu kuin muutokset jyräisivät meidän perusonnellisuuden alleen. Eilen havaitsin jo pihakoivun lehdissä keltaisia lehtiä. Tuli niin haikea olo, että piti laittaa kynttilät palamaan ja paistaa pannukakkua iltapalaksi.

En tippaakaan epäile, etteikö poika pärjäisi päiväkodissa. Oma jaksaminen jännittää. Minulla on erityisen mielenkiintoinen työ. Se on myös työ, joka kulkee väistämättä mukana vapaa-ajallakin (ja valitettavasti syö välillä yöunia). Kuinka keittää tästä kaikesta sopiva soppa minun perhettä ajatellen? Hyvästi leppoisuus! Nyt kesällä on ollut niin ihanaa herätä aamulla virkeänä iloisen Pojan vierestä, juoda aamukahvia hiekkalaatikon reunalla, seurata Pojan tutkimusretkiä ja keskittyä vain olemiseen. Oman huvittamisen mukaan olen voinut välillä virkata, kirjoittaa, ommella ja tehdä oikeastaan mitä vain, mitä ei hulina-arjen keskellä ehdi. Voi kun on ihanaa velloa menneessä!

Ajattelen nyt vähän turhan negatiivisesti ja kehittelen uhkakuvia, jotka eivät välttämättä ole edes todellisia. Me saamme edelleen pitää meidän leppoisat aamupäivät ja iltapäivät. Oikeasti, mehän olemme Pojan kanssa erossa toisistamme vain viisi tuntia päivässä. Poika pääsee uusiin seikkailuihin, kun saa vähän hajurakoa äitiin ja isään. Meille ehkä oikeasti ehtii tulla ikävä toisiamme. Kuinka ihanaa onkaan sitten hakea poika illalla hoidosta! Minä saan tehdä oman alan työtä monenlaisten ryhmien kanssa. Tylsyyteen en ainakaan kuole tänä vuonna.

Tänään tunnelmat ovat oikeastaan olleet ihan myönteisiä. Ehkä se johtui siitä, että ryhdyin toimeen. Asiat eivät tunnu niin pelottavilta, kun ajattelemisen sijaan tekee jotain konkreettista. Minulle se tärkein konkreettinen asia oli uuden hienon kalenterin hankkiminen. Lisäksi kaupasta mukaan lähti yllättäen kynä ja nauhaa, joilla voi merkitä Pojan vaatteita päiväkotia varten. Kirjastosta lainasin Pojalle (ja itselleni) satukirjan Onni-poika menee päiväkotiin. Mieheni nappasi Pojan kaupungilta kyytiin. Minä jäin vielä kirjastoon etsimään materiaalia syksyn opetuksia varten. Kyllä tämä tästä.

Eikä se haittaa vaikka välillä itkettääkin. Huonommin asiat olisivat jos ei pystyisi itkemään silloin, kun mieltä painaa jokin iso tai pieni asia. Eikä mikään tunnu lämpimämmältä kuin nauru, joka pulpahtaa ulos silloin, kun huomaa itkeneensä murheen pois tai edes pienemmäksi.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Matkailun jälkipyykit

Arki asettui melko helposti paikoilleen matkan jälkeen, minä toivuin taudista ja me olemme nauttineet täysillä kotona olemisesta. Unta tosin tarvitsimme kaikki pikkuisen enemmän muutaman päivän ajan matkan jälkeen. Vaikka matkalla tapahtui yhtä jos toista niin olemme silti todella tyytyväisiä, että se matka tehtiin. Opimme niin hyvässä kuin pahassa paljon uutta toisistamme, perheestämme kokonaisuutena ja tietenkin matkailusta. Tässä tekstissä pohdin vähän matkan antia kokonaisuutena.

Matkailussa yleisesti ja etenkin lapsen kanssa haastavaa on se, että kaikkiin tilanteisiin ei voi mitenkään varautua. Uudet tilanteet voivat tuoda eteen yllätyksiä, positiivisia ja negatiivisia. Etukäteen jännitin, miten poika mahtaa nukkua teltassa. En aavistanutkaan, että teltassa hän nukkuisi kaikista parhaiten, jopa paremmin kuin kotona koskaan. Yöjunissa taas oletin hänen nukkuvan hyvin niin kuin ennenkin ja aivan päinvastoin kävi. Joitakin asioita voi onneksi ennakoida. Meillä oli aina mukana vararuokaa ja juotavaa ainakin sen verran, että pojalle siitä riittäisi, jos kauppaa ei löytyisi ajallaan. Periaatteena oli, että kunhan poika saa syödä ja juoda kuten kotonakin, itse kyllä pärjäisimme tarvittaessa vaikka vain leivällä. Ea-laukku kulki tietysti myös mukana, mutta eipä sille mitään tarvetta onneksi ollut.

Koska lapsi oli matkassa, jätimme hurjemmat vaellukset luonnossa väliin. Sen sijaan nautimme siitä luonnosta, mitä leirintäalueiden lähimaastosta löytyi. Opimme, että meidän perhe nauttii ulkona olemisesta, retkiruuasta ja luontoasioiden ihmettelemisestä. Mielenkiintoista oli huomata, että päivä lapsen kanssa sujui sitä paremmin, mitä vähemmän katsoimme kelloon ja mitä enemmän olimme ulkona. Etenimme rauhassa askareesta toiseen ja kävimme nukkumaan, kun päivä alkoi tuntua täydeltä. Sellaisten päivien jälkeen poika nukahti parhaiten. Pojan nukahtaminen tuntui olevan eräänlainen mittari siitä, miten hyvin päivä onnistui.

Minulla on sellainen ajatus matkailusta, että haasteet ovat osa sitä. Koko ajan ei tarvitsekaan olla kevyt ja kiva olo. Jälkeenpäin saa sitten muistella, että ohhoh mistä kaikesta me selvisimmekään. En tarkoita nyt haasteilla sitä, että matkalla pitäisi hakeutua uhkarohkeasti vaarallisiin tilanteisiin. Järki on syytä pitää päässä, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään helpoimman kautta. Miten mahtava olo minulla olikaan esimerkiksi silloin, kun jaksoimme kavuta Oslossa sen ison mäen päälle. Samaa tunnetta en olisi saavuttanut, jos olisimme kulkeneet autolla. Luulen, että matkan haastavuuden vuoksi se tuntui niin täydelliseltä irtiotolta kodin arjesta. Pikkuisen extremeä saa olla! No ehkä meistä tulee jossain vaiheessa mukavuuden haluisia, emmekä odota matkailulta mitään muuta kuin ihana löhöämistä jossakin aurinkorannalla :).

Ihaninta matkailussa oli se, että olimme koko ajan yhdessä ja saimme kerrankin keskittyä vain toisiimme. Poika sai superpaljon läheisyyttä ja syliä matkan aikana. Oli ihanaa nähdä kuinka hän nautti uusien asioiden tutkimisesta, uusien ihmisten tapaamisista (aina hän tilaisuuden tullen ryhtyi flirttailemaan ;)) ja lukuisista karvaisista ystävistä, joita matkalla tapasimme. Hänen passiivinen sanavarastonsa tuntui kasvavan ja kävelytaidotkin kehittyivät. Kyllä kotiin tuli pikkuisen isompi poika kuin reissuun lähtiessä.  

Jatkossa jätämme ehkä yöjunailut väliin ja jätämme enemmän aikaa yhdessä paikassa olemiseen. Nyt voisimmekin keskittyä lähimatkailuun ja vaikkapa tehdä pieniä telttaretkiä luontoon. (Uhosin jo tuossa tämän päivän nukahtamistaistelun lomassa, jotta me muutamme nyt telttaan asumaan pysyvästi!) Reissun jälkeen olemme keskittyneet toistemme seuraan paremmin kuin ennen reissua ja tavaksi on jäänyt viettää aikaa enemmän ulkona. Tärkeitä asioita opimme ja tallensimme muistolokerikkoon!

OSA 8: Kotimatka (ällövaroitus)

Oslossa hyppäsimme Tukholmaan vievään yöjunaan. Minulla oli jo kova koti-ikävä. Meitä vähän jännitti edessä oleva matka pojan nukkumisen kannalta. Emme voineet mennä päiväjunalla, koska se olisi ollut todella myöhään illalla Tukholmassa. Matka oli kestettävä vain. Onneksi junassa oli taas mahtava henkilökunta. Konduktöörillä oli pelisilmää, kun hän ohjasi meidät omilta paikoiltamme rauhallisempaan paikkaan, missä saimme olla rauhassa muilta matkustajilta. Kävelin junan poikki ja tuosta junasta löytyikin sellaisia couchette-paikkoja, millaisiksi olin ne alunperin kuvitellut. Sellaista emme olleet varanneet, koska edelliset couchetet olivat tuottaneet pettymyksen. No yö meni miten meni, selvisimme Tukholmaan aamuksi, väsyneinä tosin. Lisäksi minulla oli aika äklö olo. Ajattelin, että ehkä olin juonut liian vähän. Siitä se ei johtunut, koska oloni vain paheni koko ajan.

Menimme puistoon syömään aamiasta ja lepäilemään. Minun täytyy myöntää, että koko päivä on minulla vähän harmaan peitossa, koska lähinnä nukuin huonovointisena. Pojalla ja miehellä oli ilmeisesti ihan mukavaa, kun he leikkivät ja katselivat lintuja. Päätimme mennä syömään ravintolaan tai no pikaruokaravintolaan tarkemmin ottaen. Minä en kyennyt syömään mitään. Poika nukahti ruuan jälkeen päiväunille ja meidän oli aika hankkiutua satamaan. Sinne oli hiukan matkaa, mutta kartalla näytti silti siltä, että selviäisimme sinne kävellen. Matkaa oli kyllä ihan riittämiin siihen olotilaan nähden, mikä minulla oli. Huh! Satamassa pääsimme onneksi aika pian laivaan.

Laivamatkastakaan en osaa kertoa mitään. Olin kuumeessa, nukuin, oksensin, eikä minulla ollut aavistustakaan päivän kulusta. Miesväki kävi syömässä ja leikkimässä, mutta aika pian hekin tulivat nukkumaan. Kylläpä uni maistui hyvälle!

Aamulla saavuimme Helsinkiin. Olo tuntui sen verran hyvältä, että ajattelin selviäväni ulos terminaaliin. Poika oli kaikista kevein kannettava, joten minä otin hänet. Mutta eihän siitä mitään tullut. Oksennus tuli siinä tunnelissa, josta laivasta kävellään ulos. Ihmiset kävelivät ohitse ja kauhistelivat ääneen näkyä. Voin kyllä kuvitella mitä he näystä ajattelivat, eivät ehkä uskoneet minun olevan oikeasti kipeä vaan enemmänkin liikaa juonut äiti. Minun teki mieli huutaa: "en ole juonut tippaakaan, tulkaa nyt auttamaan". Siitäpä opin, että koskaan ei voi arvostella pelkän yhden näkemisen perusteella. Tuntui nimittäin tosi pahalta se, että ihmiset eivät auttaneet. Olisivat tulleet edes lapsen vuoksi. Yksi ruotsalainen nainen oli ihana, kun huomasi lopulta hätäni, auttoi siivoamaan ja antoi yhden tölkin limpparia minulle. Hän haki myös paikalle mieheni, joka kulki hieman minua edellä, eikä ollut huomannut minun oksentavan. Päästyämme satamarakennuksen eteiseen lepäsin tovin jos toisenkin. Mies lupautui kantamaan molempien rinkat ja minun tehtäväkseni jäi työntää lasta rattaissa, jotta pääsisimme rautatieasemalle. Nyt näytin sitten laiskalta äidiltä. Olo kohentui ulkoilmassa. Selvisimme tunnin junamatkasta Lahteen ja pienestä bussimatkasta kotiin ilman uusia oksennusepisodeja. Ihanaa oli kuulla ja nähdä pojan reaktio kotiovella. Hän selvästi huomasi, että olimme saapuneet tuttuun ihanaan kotiin!  

OSA 7: Oslo ja ohhoh

Iltapäivällä heti meidän saavuttua perille Oslossa lakkasi satamasta ja alkoi kova helle. Pikkukaupunkien jälkeen Oslo tuntui varsinaiselta hullunmyllyltä. Turisti-infoakin saimme tovin etsiä ennen kuin löysimme. Sieltä saimme kartan ja tiedon leirintäalueen sijainnista. Mies katsoi karttaa ja totesi sen olevan tosi lähellä, varmaan kahden kilometrin päässä. Infon työntekijä oli tosin neuvonnut miehelle heti millä bussilla sinne kannattaisi mennä. Päätimme pitää kiinni periaatteestamme ja kävellä. Tosin minä vähän emmin, että jaksanko.

Samalla siinä näimme kaupunkia, kun kävelimme. Koko Oslo tuntui olevan remontissa ja se vähän vaikutti reittivalintoihin. Me kävelimme vanhan kaupungin poikki ja vähitellen meille selvisi, että leirintäalue olisi mäen päällä. Jotain olisi tietysti voinut päätellä nimestä "Ekebergs camping"... Onneksi matkan varrella oli pieni leikkipuisto ja poika pääsi jalottelemaan ja leikkimään. Jatkoimme matkaa ja apua ja huh huh, meidän piti tarpoa todella korkealle, jyrkkää tietää pitkin, helteessä isot rinkat selässä. Tunteet nousivat pintaan ja noh minä vähän poljin jalkaa suuttumuksesta, kun emme voineet mennä bussilla. Mutta me pääsimme perille. Hiki laskeutui ja ne tuliset tunteetkin. Vähitellen väsymys ei enää tuntunut niin pahalta ja jaksoin ihastella leirintäalueen hienoa sijaintia.


Näistä näkymistä menimme vielä vähän ylös ja saavuimme leirintäalueelle.
Ekerbergin leirintäalue erosi edellisistä siinä, että se oli kalliimpi ja mökkejä ei ollut ollenkaan. Telttailu sopi meille mainiosti, kun ilma oli mainio ja meillä oli jo vähän ikävä telttaan muutenkin. Leirintälaueesta vielä sen verran, että tunnelma poikkesi edellisistä kuin yö ja päivästä. Ekebergissä tunnelma oli nuorekkaampi ja menevämpi. Reppureissaajia ja pistäytyjiä oli vähemmän, näytti siltä kuin monet olisivat tulleet sinne pidemmäksi ajaksi viettämään aikaa. Se oli kuin lomakylä ja sieltä löytyi jopa oma kauppa. Me seurasimme mielenkiinnolla muun muassa nuorten partiolaisten ajanviettoa. Naapuriteltassa asusti mummo, joka tiesi mainita Suomesta lähinnä pikkuisen Liperin, paikan missä minä olen asunut lapsuuteni. Hauska yhteensattuma!

Olo oli ihana ja niin rento. Valmistimme retkiruokaa, kävelimme ympäriinsä, leikimme ja illalla pesimme pyykkiä. Heitin vahingossa gore-tex-ulkoilutakkini kuivausrumpuun ja se tuli aika hassun näköisenä sieltä ulos. Sitä piti vähän selvitellä kuuman rypistyskäsittelyn jälkeen. Halusimme vielä illalla kävellä ja päätimme nukuttaa pojan kantoreppuun ja siihen hän nukahti yhtä ihanasti kuin joskus vauvana. Koko kööri nukkui kuin unelma koko yön ja heräsimme melko myöhään.


Ihana Lätäkkö!

Aamupalat syötyämme pakkasimme tavarat kasaan ja läksimme kaupungille. Matka oli onneksi pelkkää alamäkeä. Ensin päädyimme alueelle, joka oli selvästi maahanmuuttajavoittoinen, täynnä etnisiä ravintoloita ja kauppoja. Ihan kuin olisimme olleet jossain aivan muualla kuin Norjassa. Saavuttuamme keskustaan tunnelma muuttui täysin. Kävelykadulla ihan kaupungin keskustassa oli kuhinaa, erityisen paljon taitavia katusoittajia. Poikaa miellytti eniten mies, joka soitti kitaraa ja lauloi "we all live in a yellow submarine". Tietysti miellytti, tuo mieshän oli kuin pojan Isi kitaraa soittaessaan. Pojan nukkuessa päiväunia, me vietimme monta tuntia puistossa makoillen ja eväitä syöden. Katselimme lapsia, jotka innoissaan juoksivat suihkulähteen luona. Poikakin onneksi ehti herätä ja vähän kahlata vedessä ennen kuin meidän piti jo lähteä junalle. Rautatieaseman läheisyydessä oli iso Tiikeri-patsas. Sitä ihmettelimme samalla, kun pieni inkapoika soitti meille panhuilua. Tuosta pojasta tulikin mieleen yksi huvittava asia. Niin Svolvaerissa, Oslossa, Tukholmassa kuin Helsingissäkin kohtasimme kadulla soittavan ja tuotteitaan myyvän inkabändin. Rupesi pohdituttamaan, että onko näillä kaikilla bändeillä samat biisit, levyt ja oheistuotteet joita he myyvät.


Tiikerin jalkojen juurella.


Kiitos Oslo!

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

OSA 6: Raiteilla

Tällä kertaa saimme matkustaa "barnkupeessa" eli kokonaan lapsiperheille tarkoitetussa pienessä osastossa. Siellä oli tilaa rattaille ja käytävälle päin olevan ikkunan verhot sai suljettua. Emme osanneet sellaista paikkaa vaatia, kun ostimme paikkalippuja, vaan myyjä laittoi meidät sellaiseen ihan omasta päätöksestään. Paikkaliput maksoivat yhteensä n. 10 euroa eli hyvin edullista verrattuna varsinaiseen omaan hyttiin. Barnkupeesta löytyi oma vessa, syöttötuoli ja jokainen matkustaja sai oman peiton, puhallettavan tyynyt, korvatulpat ja silmälaput (hmm vai miksi sitä lärpäkettä kutsutaankaan). Muita sinne ei tullutkaan koko matkan aikana eli oli aika luksusta.



Pojan nukkumaan meno junassa sen sijaan oli kaukana luksuksesta. En enää muista miten me lopulta saimme hänet nukkumaan. Päätin, että seuraavalla reissullamme emme matkustaisi yöjunissa. Me luulimme yöjunien olevan paras vaihtoehto pojan kannalta, kun hän voisi matkan ajan nukkua. Aiempien kokemusten mukaan luulimme pojan nukkuvan ja nukahtavan hyvin junissa. Ehkä Norjan räminäjuna oli liikaa pojalle. Noh joka tapauksessa saimme taas nauttia upeista maisemista. Junasta ja linja-autosta me näimmekin matkan aikana ehkä ne kaikkein komeimmat maisemat. Harmi, että niitä oli hankalaa tallentaa mihinkään muualle kuin oman pään sisälle. Kauniita vuonoja, vuoria, korkeuseroja, laaksoja, merta ja mielenkiintoisia asemarakennuksia. Eipä taas meinannut uni maistua, kun vaihtoehtona oli ikkunasta ulos katsominen.


 
Aamulla kahdeksan aikoihin saavuimme Trondheimiin. Herätyskellomme oli tehnyt tenän ja meille tulikin aika hoppu päästä ulos junasta. Trondheimissa oli ihana aamuinen auringonpaiste. Olisi ollut houkuttelevaa jäädä tutkimaan Trondheimia, mutta meidän oli ehdittävä ajoissa Tukholmaan ennen kuin interrail- passimme vanhenenisivat. Hyppäsimme siis junaan, joka kiidätti meidät Osloon.


Oslon junassa tunnelma oli mukava. Lapset kirmailivat käytävillä ja aikuiset olivat hyvän tuulisia. Saimme taas todeta, että junan henkilökunta oli Norjassa vertaansa vailla. Konduktöörit juttelivat matkustajien kanssa ja kuulutukset olivat joka kerta erilaisia, täynnä kaikenlaisia jorinoita. Meillä oli varattuna normaali kahden hengen paikka. Konduktööri huomasi, että meillä oli lapsi mukana ja hän kysyi yksinäiseltä mieheltä, joka istui sellaisessa neljän hengen loossissa, josko hän vaihtaisi paikkaa meidän kanssamme, jotta meillä olisi mukavempaa matkustaa lapsen kanssa. Jälleen kerran emme vaatineet mitään palvelua, vaan konduktööri selvästi ajatteli matkustajien etua. Ravintolavaunussakin oli kerrassaan ihana tunnelma. Huomasimme kuinka yksi myyjistä lähti reippaana yhden lapsiasiakkaan avuksi kantamaan hänen ostoksiaan omalle istumapaikalle toiseen vaunuun. Lapsi ei pyytänyt apua, eikä ollut ihan välttämättä sen tarpeessa, myyjä vain oli niin palveluhenkinen. Meidän iloksi ravintolavaunusta löytyi syöttötuoli. Poika syö aina paremmin, kun hän saa istua omassa tuolissa.




Matka sujui rattoisasti. Poikamme paljastui varsinaiseksi junakävelijäksi. Hän ei olisi juuri muuta tehnytkään kuin kävellyt junaa päästä päähän. Ehkäpä se oli jotenkin jännää, kun kävelyalusta heilui ja tärisi. Meitä vähän se edestakaisin käveleminen väsytti ja kyllästytti. Nukuimme päiväunet sylityksin. Nukutin ensin pojan kantoreppuun ja siitä sitten kävimme molemman nukkumaan matkalaukkuun nojaten. Uskomatonta kyllä, mutta poika nukkui monta tuntia. Minusta oli jotenkin helpottavaa, kun maisemat muuttuivat koko ajan vehreämmiksi ja ilmakin tuntui lämpenevän. Pohjoisessa on oma viehätyksensä, mutta ehkä olen kuitenkin enemmän lehtimetsän, vihreyden ja vehreyden ystävä. Iltapäivällä junamme sitten saapui ruuhkaiseen ja helteiseen Osloon.

OSA 5: Bodö ja parempi mieli

Koska matkasuunnitelmamme muuttuivat tradikaalisti, emme palanneetkaan Narvikiin vaan saavuimme uuteen kaupunkiin nimeltä Bodö. Päätimme siis palata kotiin Etelä-Norjan kautta. Norjan oma rautatie päättyy pohjoisessa Bodöhön, joten sinne oli järkevintä (myöskin helpointa) suunnata Lofooteilta. Bodön satamassa ensimmäinen mielikuvani oli Venäjä. Ensimmäiseksi nimittäin silmiin osui teollisuuden rakennelmat rannalla ja jostain syystä teollisuudesta tulee mieleen Venäjä. Muissakin Norjan kaupungeissa teollisuus näkyi, mikä oli maiseman kannalta tietysti vähän harmillista.

Bodö vaikutti sopivan kokoiselta kaupungilta. Turisti-info, rautatieasema ja ruokakauppa olivat helposti löydettävissä ja leirintäalueellekin oli helppo päästä kävellen. Asiat hoituivat siis melko vaivattomasti. Leirintäalue sijaitsi maalaismaisemassa meren rannalla. Mielenkiintoista oli se, että leirintäalueen läheisyydessä oli lentokenttä ja poika oppikin tuolla mitä tarkoittaa lentokone. Hänen mielestä oli jännittävää, kun lentokoneet kiitivät ylitsemme ja katosivat pilviin. Katoamista seurasi aina käsien hämmästynyt levittäminen.

Päädyimme taas mökkimajoitukseen, koska mökin sai siellä erityisen halvalla 300 kr / yö. Mökistä löytyi kerrossänky, pöytä, pieni sohva, liesi ja jääkaappi. Lisäksi suihkuun pääsi aivan ilmaiseksi. Kuten edellisissäkin paikoissa, kokkailu ja tiskaus tapahtui pääasiassa yhteiskeittiössä. Narvikiin verrattuna, Bodöössä leireili selvästi vähemmän suomalaisia.


Nautiskelimme olostamme leirintäalueella ja sen läheisyydessä. Mies opetti pojan heittelemään kiviä veteen. Sitä poika tahtoi tehdä jatkossa aina vettä nähdessään. Ihastelimme perinnerakennuksia, joidein katoilla kasvoi ruohoa. Kaiken kaikkiaan aika sujui leppoisasti ja rennosti. Illalla poika oli ehkä tavallista virkeämpi, eikä uni tullut silmään ihan niin helposti. Lopulta lauloin hänelle "harakka huttua keittää...". Se alkoi poikaa naurattamaan ja lopulta hihittelimme molemmat. Siihen hihittelyyn poika sitten nukahti onnellisena.


Aamulla pakkasimme taas tavarat, koska mökki oli luovutettava klo 12 mennessä. Lounaalla söimme norjalaisa herkkuja "fiskekakoireita" ja "fiskepuddingia" paistettuna. Kalakakut olivat hyviä, kalavanukas ehkä vähän hassun makuista kylmänä, mutta mies keksi sitten sitä paistaa niin johan alkoi maistumaan. Lounaan jälkeen kävelimme keskustaan. Loppupäivä oli sellaista kaupungilla hengailua ja kahvilla käyntiä. Pojalle meinasi tulla hätä kahvilan leikkihuoneessa, missä oli sellainen kolo mistä vain lapset mahtuivat. Hän ei sitten meinannut uskaltaa tulla sieltä pois, kun ympärillä hyöri isompia lapsia. Mutta onneksi sitten sain hänet puheella rauhoittumaan ja juttu päättyi onnellisesti.


Suunnistimme ajoissa rautatieasemalle, mistä yöjunamme Osloa kohti lähti. Poika keksi taas tapansa viihtyä. Hän kyllä löysi sitten kaikki mahdolliset kolot ja tunnelit, mitä ei aikuissilmä huomaa. Supermielenkiintoista oli seurata aseman työmaata, jossa ahersivat kaivinkoneet ja muut härvelit. Pojan touhut naurattivat muitakin junan odottajia. Lopulta kello kahdeksan jälkeen pääsimme junaan.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

OSA 4: Matkapahoinvointia maalla ja merellä

Heräsimme aamulla varhain. Siirsimme pojan nukkumaan rattaisiin. Pojan nukkuessa pakkasimme teltan ja tavarat rinkkoihin. Söimme aamiaista ja nautiskelimme saksalaisen motoristin tarjoamaa pannukahvia. Yhdeksän aikaan hyppäsimme linja-auton kyytiin aavistamatta mitä meillä oli edessä. Suuntanamme oli siis Lofootit. Ensimmäisen ison sillan kohdalla poika alkoi oksentamaan. Ajattelin, että nonni tähän se meidän matkamme sitten tyssää. Maisemat olivat aivan uskomattomia, sumuisia vuoria, jyrkkiä rinteitä, vihreää, koko ajan väriään muuttava meri. Kuitenkin päällimmäinen asia mitä tuolta matkalta muistan on mansikkamaidon hajuinen oksennus. Vuorotellen otimme miehen kanssa koppeja ja yritimme putsata linja-auton turvaistuinta parhaamme mukaan. Vaihdoimme vaatteet pojalta varmaankin kolme kertaa neljän tunnin ajomatkan aikana. Poika oli kuitenkin ihmeen hyväntuulinen koko ajan, mikä on ihme jo ihan siitä syystä, että harvoin hän noin kauaa autossa istuen viihtyy. Tunnelit olivat pojan mielestä kaikista jännimpiä.

Ihan sivuhuomautuksena liittyen tuohon mansikkamaitoon. Poika joi mansikkamaitoa, koska emme meinanneet löytää kaupasta tavallista maitoa. Narvikissa ostimme Mjölkkiä, mutta se paljastuikin piimäksi. Naureskelin hiljaa mielessäni, kun näin yhden suomalaisen pariskunnan kaatavan samannäköisestä purkista kahviinsa ja sen jälkeen kehuvan "kylläpä tämä maito sopii hyvin tämän kahvin kanssa, poistaa sen kahvin kitkeryyden". Menin ja kokeilin itsekin, mutta en ymmärtänyt miten se saattoi olla hyvää. Myöhemmin selvisi, että minä olin se hölmö. Heillä oli "melkkiä" ja meillä taas "mjölkkiä". Maito on siis norjaksi "melk".


Kun viimein saavuimme yhden maissa Lofoottien pääkaupunkiin Svolvaeriin, poika nukahti päiväunille. Minua hermostutti, koska poika ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Emmehän uskaltaneet antaa matkan aikana ruokaa, kun kaikki mitä hänelle antoi, tuli samantien ulos. Onneksi tuo oksentelu paljastui pelkäksi matkapahoinvoinniksi ja poika söikin ihan hyvällä ruokahalulla loppupäivän. Olimme vasta saapuneet Lofooteille, mutta meillä oli ihan sellainen olo, että tahdoimme pois mahdollisimman pian. Mikään ei tuntunut sujuvan siellä. Haaveilimme pääsevämme keskustan kalastusmajoihin majoittautumaan, mutta kaikki paikat olivat aivan täynnä. Lisäksi meitä mietitytti Lofooteilta pois pääseminen. Linja-autolla palaamista emme halunneet edes harkita oksennusepisodin jälkeen. Ainoa laiva jolla pääsi Svolvaerista mantereelle, lähti joka aamu klo 6.30.

Tässä taustalla näkyy niitä punaisia kalastusmajoja, kun tarkkaan katsoo.

Piheinä päätimme, että olotilastamme huolimatta kävelisimme leirintäalueelle, vaikka sinne olikin vähän matkaa. Kun vihdoin sinne pääsimme olimme niin väsyneitä, että päätimme majoittautua mahdollisimman helposti sisälle mökkiin. Sääkin oli aikamoinen, tuulinen, kylmä ja sateinen. Illalla poika kömpi oma-alotteisesti isänsä kainaloon ja ryhtyi siinä tyynesti nukkumaan. Ihanaa, ei mitään ylimääräistä temppuilua. Nukuimme kuin tukit koko perhe.

Näkymä leirintäalueen rannalta.


Meillä oli hyvin aikainen herätys ennen neljää, jotta ehtisimme ajoissa laivaan. Poika tietenkin nukkui normaalit yöunet kello kahdeksaan saakka rattaissaan. Ihmeellistä kyllä, olimme ihan virkeitä ja hyvällä mielellä. Svolvaer ei näyttänyt yhtä kammottavalta silmissämme kuin edellisenä päivänä. Muistan kuinka kirjoitin edellisenä päivänä väsyneenä kuinka tunsin jonkinlaista korkeanpaikan kammoa alhaalta käsin katsellessani sumuisia vuoria, jotka ympäröivät kaupunkia. Se kammo oli mennyt ohi yön aikana. Me ostimme huoltoasemalta kahvit ja suklaata. Satamassa meitä ei odottanutkaan mikään pikkuvene millaiseksi olin Express boatin kuvitellut. Laivassa oli oikein mukavat penkit, kahvila ja leikkihuone. Hikisenä ja nolona riisuin kaikki kylmää merimatkaa varten puetut varusteet.

Aamulla kello viisi elämä hymyilee.

Hei hei Svolvaer! Ehkä palaamme joskus paremmilla fiiliksillä!

Kun laiva lähti liikkeelle, tuli jännityksen paikat. Kuka oksentaisi seuraavaksi ja toivottavasti se ei olisi ainakaan poika. Ne valtameren aallot olivat jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen kokenut. Poikaa aallot vain naurattivat, kun hän loppumatkasta heräsi. Minä pysyin visusti tuolissani oksennuspussi kädessä. Onneksi en oksentanut. Kymmenen aikaan aamulla saavuimme uuteen kaupunkiin, Bodööhön (tässä kuten mjölkinkin kohdalla pitäisi olla sellainen lävistetty o-kirjain, mutta en tiedä miten sen saa).

OSA 3: Leppoisa päivä Narvikissa

Päätimme viipyä Narvikissa kaksi yötä. Ensimmäisen telttayön jälkeen heräsin varhain. Kun miesväki viimein heräsi, päätimme lähteä aamiaisen jälkeen kävelylle. Oli ihanaa kävellä ilman kantamuksia. Kannettavana oli vain poika kantorepussa. Sääkin oli mainio, muuttui ihan helteiseksi iltapäivällä. Narvik vaikutti leppoisalta pikkukaupungilta. Lähes kaikki kaupat olivat kiinni, koska oli sunnuntai. Ulkona liikkui pari hassua reppureissaajaa, lapsiperheitä ja koiran ulkoiluttajia.

Näkymä kaupungille päin.
Jättivauva viehätti poikasta erityisen paljon.

 Aivan varsinaisen keskustan tuntumassa oli paljon värikkäitä asuintaloja. Me ihastelimme niitä matkallamme rannalle. Rannalla valmistimme tai oikeammin mies valmisti meille retkilounaan (mies hoitikin ruuan laitot melkein koko matkan ajan). Ranta oli varsinainen löytö, todella leppoisa paikka oleskella ja sen olivat huomanneet monet muutkin. Poikaa erityisesti viehätti kivet ja kukkaset.

Retkikeittiö ja mukana kulkeva kokki.

Samaisia vuoria ihastelin myöskin leirintäalueella.


Poika heräsi päiväuniltaan rannalla ja ihastuttavan hymyn saivat aikaiseksi koirat.
Kävelimme metsän kautta takaisin teltalle. Loppupäivän vietimme leirintäalueen leikkipuistossa leikkien, pyykkiä pesten ja jutellen muiden matkustajien kanssa. Narvik tuntui olevan monen suomalaisenkin välietappina matkallaan Lofooteille tai muualle Norjaan. Monet ihmettelivät ja ihastelivatkin meidän tapaamme matkustaa julkisilla välineillä.

 

Lukijat