Poikanen

Haluan kirjoittaa 1,5-vuotiaasta Poikasesta vähän jotain itselleni muistoksi nyt ennen kuin hän siirtyy elämässään uuteen vaiheeseen.

"Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit", lauloin reilu vuosi sitten Poikasen nimiäisissä. Ja näinhän se on, me emme ole enää samoja ihmisiä kuin ennen Poikasen syntymää. Hän on täyttänyt meidän elämän niin, että vaikka välillämme olisi monia kilometrejä, Poikanen on aina läsnä ajatuksissamme. Vaikka välillä on ihanaa saada sitä omaa aikaa, tuntuu koti silti tyhjältä ilman pikkuista touhottajaa. Joka ilta, kun menemme mieheni kanssa nukkumaan, katselen nukkuvaa Poikasta ja olen niin kiitollinen hänen olemassa olostaan kuin ihminen vain voi olla. Siinä katsellessa "liukenee yöhön murheet aikuisen". Joka ilta.

Mutta sitten itse Poikaseen.

Tällä hetkellä on menossa oikea kirjabuumi. Niitä jaksaisi Poikanen tutkia vaikka kuinka kauan ja usein se onkin niin, että lukemisesta pidetään taukoa silloin, kun vanhemmat eivät enää jaksa. Vähintään toisessa kädessä kulkee koko ajan pikkuauto ja niitä on ihana ajeluttaa lattialla, seinillä, Äidin jalkoja pitkin ja milloin missäkin. Torneja Poikanen rakentelee mielellään ja parhaimpia rakennusalustoja ovat kaikki epävakaat paikat kuten ämpärin reuna. Legopalikoilla Poikanen leikkii hyvin keskittyneesti pitkiä aikoja. Pikku Kakkonen ja luontodokumentit ovat oivia ohjelmia katseltavaksi silloin, kun ei oikein muuta jaksa (tai kun Äiti ja Isä kaipaavat rauhallista hetkeä).

Ulkona Poikanen nauttii tällä hetkellä etenkin kivien esiin kaivamisesta ja heittelystä (hiukan olemme joutuneet opastamaan, ettei muita tai ikkunaa päin saa heittää). Myös muut luonnonihmeet kuten puut, kasvit ja marjapensaat ovat mielenkiintoisia. Polkupyöriä, mopoja ja autoja on kivaa ihailla ja vähän "korjaillakin". Sade on Poikasen mielestä merkillinen asia ja sadepisarat naurattavat. Ukonilmaa ihastelimme kerran Poikasen kanssa ikkunasta ja sekin oli vain  mukavalla tavalla jännittävää. Linnut ja oravat, koirat ja kissat ja kaikki muut mahdolliset eläimet ovat hassuja ja niitä tekisi mieli ajaa vähän takaa. Liukumäki, hiekkalaatikko ja kiikku eivät tällä hetkellä ole kovin in, mutta Poikanen jaksaa niitäkin aina hetken aikaa äidin tai isän seurassa. Poikanen tykkää käydä "lenkillä", kun saa Itse kävellä. Kun Poikasen omat voimat loppuu, sylissä voi jatkaa matkaa.

Poikasesta on tullut varsinainen Äidin ja Isin apulainen. Tiskikonetta on mukava tyhjentää ja välillä Poikanen järjestelee myös keittiön kaappien järjestystä uusiksi. Käsittämätöntä on se, että tiskikonetta ei saakaan tyhjentää silloin, kun siellä on likaisia astioita. Poikanen auttaa myöskin mielellään pyykin kuivumaan laittamisessa, hän ojentelee tomerasti märkiä pyykkejä tai pyykkipoikia. Roskapussin kuljettaminen taaperokärryssä roskakatokseen on Poikaselle sydämen asia. Ulkona hän keräilee mielellään maahan lentäneitä roskia ja kuljettaa ne roskikseen, luonnonsuojelu aloitetaan varhaisella iällä. Kaupassa Poikanen myöskin auttaisi hyvin mielellään kaupan henkilökuntaa tavaroiden järjestelyssä. Imuri edelleen vähän pelottaa, mutta rikkaimuri on sen sijaan Poikasen mieleen ja varsinkin, kun Poikasta itseään "imuroidaan".
 
Ensiaskeleet Poikanen otti kuukausia sitten keväällä, mutta kävely-yritykset unohtuivat joksikin aikaa. Oikeastaan vasta nyt viimeisen kuukauden sisään, kävely on alkanut vähitellen syrjäyttämään konttauksen. Ja näin se saa mennäkin, ei ole kiirettä valmiissa maailmassa. Äiti ja Isi ovat saaneet opetella siihen, että Poikanen nykyään ehtii ja osaa mennä vaikka minne. Puhetta tulee vaikka kuinka ja paljon pitkiä selostuksia, tosin me muut emme vielä sitä kieltä ymmärrä. "Äiti" ja "auto" ovat olleet kauan aikaa ja ihan kuin välillä olisimme kuulleet "Itinkin". Poikanen tykkää käyttää eloisaa elekieltä, monille eri tilanteille on olemassa ihan oma eleensä tai ilmeensä ja tärkeimmät niistä lienee nyökkäys ja pään pudistus. Välillä Poikasella jää vallan Ei-vaihde päälle.

Poikasessa on hiukan haaveilijan elkeitä. Hän voisi istua ruokapöydässäkin tunnin ja nautiskella kaikessa rauhassa tai tutkia yhtä ja samaa kiveä pitkiä aikoja. Tosin ihan viime päivinä Poikanen on alkanut kiivetä itse pois syöttötuolista, kun hän muistaa, että olisi jotain mielenkiintoisempaa tekemistä kuin ateriointi. Tietty rauhallisuus ja keskittyneisyys taitavat kuulua Poikasen perusluonteeseen. Hän myöskin tykkää valtavasti toisten ihmisten seurasta. Naapureiden moikkailu on ulkona ollessa ihan huippukivaa, tosin pieni varautuneisuus saattaa iskeä päälle, kun ihmiset tulevat lähemmäksi. Kotona Poikanen näyttää villimmätkin puolensa, välillä lentelevät legopalikat, kun Poikanen niihin raivostuu ja välillä juostaan riemusta kiljuen kilpaa Isin kanssa. Erityisen suuria pettymyksen tunteita Poikaselle aiheuttaa se, kun illalla ja keskipäivällä pitää mennä nukkumaan. Välillä päiväunet ovat jääneetkin väliin, kun Poikaselle ei vain kerta kaikkiaan uni ole tullut ja päikkärihetkestä emme ole halunneet tehdä "tahtojen taistelua", koska olemme kokeneet sen vain pahentavan tilannetta. Yöt Poikanen nukkuukin läpeensä ja siitä olemme kaikki hyvin onnellisia.

Aika leppoisaa on elo kaiken kaikkiaan Taapero-Poikasen kanssa. Hän on maailman paras opettaja meille vanhemmille. Pieni lapsi tietää, että ne asiat joita ehkä pidämme pieninä, ovatkin niitä kaikkein tärkeimpiä.