Hän oli jo syntyissään vähän vinkura, mutta hymysuinen. Hänet on tehty rennolla mielellä, vapaalla kädellä leikkaillen, suunnittelematta ja kovasti huristellen. Summa Mutikka syntyi levittämään tärkeää sanomaa ja hän antoikin paljon ajateltavaa emolleen jo tekovaiheessa. Vaikka pupuherra onkin emolleen tärkeä, hän pomppaa pian pesästä pois ja muuttaa yhteen toiseen hyvää kotiin monien satojen kilometrien päähän.
Miten paljon ajatuksia voikaan päässä pyöriä tuollaisen yhden pupun ompelun aikana. Minulla oikein hyrräsi. Pupun teko sai sysäyksen oikeastaan lehtiartikkelista (Kotiliesi 6.4.2010 s 16-21). Juttu kertoi vanhemmista, joiden 20-vuotias tytär Camilla teki itsemurhan. Kuullostaa ehkä kaukaa haetulta ommella pupu yhden tekstin pohjalta. Artikkeli oli tietenkin todella koskettavaa ja riipaisevaa luettavaa. Kyseessä oli aivan tavallisen perheen tytär, erityisen herkkä ihminen vain. En halua muodostaa mitään uhkakuvia, mutta siis tuli taas sellainen olo, että ei tässä elämässä oikeasti voi aavistaa mitä kaikkea voi joutua kohtaamaan. Oikeasti ei voi keskittyä kuin siihen, että juuri nyt tällä hetkellä meillä olisi hyvä olla. Se on kai ainoa tapa luoda samalla onnellista tulevaisuutta.
Tyttären kuolema ajoi vanhemmat tutkiskelemaan omaa toimintaansa vanhempina, perheen menneisyyttä ja sitä millainen nyky-yhteiskunta on nuorille. Olen sen verran herkällä omatunnolla varustettu, että teksti sai minutkin taas pohtimaan omaa toimintaani suhteessa poikaani. Millaisen mallin mahdan antaa pojalleni? Camillan vanhemmat pohtivat miten negatiivisuuden kierteeseen ajautunutta nuorta voisi ajoissa auttaa. He pohtivat muun muassa olisiko siitä apua, jos vanhemmat eivät eläisi niin eristyksissä toisistaan ja laskisivat sosiaaliset naamiot alas. Kylään pitäisi voida kutsua ilman paineita tarjottavista ja kodin siisteydestä. Nuoret ovat erityisen taitavia kuvittelemaan, että he ovat täysin yksin ongelmiensa kanssa. Niin nuorten kuin vanhempienkin pitäisi saada realistisempi käsitys muiden vaikeuksista. Tuo siivous oli vain yksi esimerkki, eikä se tietenkään tarkoita suoraan sitä, että nuoret saavat vääränlaisen mallin, jos perhe kykenee pitämään kodin aina siistinä. Juuri tuo esimerkki kuitenkin sai minut miettimään. Minulla on usein käynyt mielessä, että sitten kun meillä on oikein kunnolla siivottu, sitten minä kutsun sen ja sen kylään. Miksi en kutsuisi saman tien ihan juuri tälläiseen kotiin? Eikö tärkeintä kuitenkin ole se yhdessä oleminen, eikä kulissin esitteleminen (meillä tip top puhdas koti todellakin on harvinaista)? Minä saan aina siivouspuuskan, kun joku on tulossa meille kylään. Vaikka se joku olisi oma vanhempani. Monesta asiasta otan valtavan suuret paineet ja häpeän virheitäni kauan. Muille osaan kyllä olla armollinen, mutta itseäni saatan soimata asioista vuosien takaa. Eikä kyseessä tarvitse olla edes mitkään kovin suuret asiat. Tällaisenko mallin haluan lapselleni antaa?
Kun ajattelen lastani, tiedän, että hän vähät välittää siitä, onko meillä aina siistiä, osaanko tehdä työni täydellisesti, teenkö ruuan alusta loppuun itse tai olenko aamusta iltaan pöllähtänyt peikkotukkainen, jonka paidan rinnuksissa on porkkanaa. Hänelle olen silti rakkain äiti, mitä maailmassa on. Se pistää itkettämään. Mutta on yksi asia, jota poika ei helpolla hyväksy, nimittäin se, jos äiti ei ollenkaan vietä aikaa hänen kanssaan. Ei hän odota minun olevan viihdytysautomaatti, kunhan olisin sopivasti läsnä. Sekin itkettää minua, kun välillä tuntuu, etten riitä kaikkiin elämän rooleihin. Pitäisi vain oppia laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja etenkin luopua kuormittavista itsesyytöksistä. Syyllisyys on terveellinenkin tunne silloin, kun se on paikallaan, mutta taakkaa siitä ei silti kannattaisi tehdä. Hyppäsin aika kauas siitä alkuperäisestä aiheesta. Kuitenkin siis toivoisin, että lapseni oppisi elämään pikkuisen rennommin kuin minä. Toivoisin, että hän tuntisi itsensä rakastetuksi juuri omana itsenään, ettei hän erehtyisi luulemaan, että rakkaus ja ihmisarvo on jotenkin sidoksissa siihen miten mistäkin asiasta suoriutuu.
Mieheni motto on: "pääasia, että on kivaa". Kuullostaa ehkä pinnalliselta, mutta loppujen lopuksi se ei ole. Takana on ajatus siitä, että elämää ei pitäisi ottaa turhan tarkasti. Tänne mahtuu monenlaista kulkijaa: vinoa ja suoraa, nopeaa ja hidasta, järkevää ja tunteikasta. Ei meidän pitäisi liikaa ajatella sitä, miltä näytämme muiden silmissä, vaan elää sellaista elämää, että meillä voisi olla mukavaa yhdessä sellaisina kuin olemme. Suorituskeskeiset ja omatunnoltaan herkät ihmiset voisivat ottaa motokseen: "kohtele itseäsi niin kuin haluat toisiakin kohdella".
Poikani on lähiaikoina oppinut nousemaan seisomaan ilman tukea ja myöskin pysymään siinä. Voisinko oppia jotain siitä riemusta, mitä poikani saa, kun hän taistelee painovoimaa vastaan tai oikeastaan enemmänkin sen kanssa. Muksahduskin voi olla hauskaa, ihana kömmähdys! Ja jos välillä sattuu ja itkettää niin se on sylitankkauksen ja muutaman parkaisun jälkeen unohtunut.
Jäiköhän se epäselväksi miksi ompelin vinkuran hymyilevän pupun?
Ei jäänyt epäselväksi. Ihana kirjoitus Riia! Kiitos, teki hyvää :)
VastaaPoista<3
VastaaPoista