Sykkivää

Runoilua yön pimeinä tunteina

2011-05-12T04:42:00.000-07:00

Tämä ei ole mitenkään ajankohtainen runo omassa elämässäni. Kirjoitin sen viime yönä liittyen yhteen tanssiin, jonka olen tehnyt. Hauska huomata, että pystyn kirjoittamaan myös sellaisista aiheista, jotka eivät ole tunnetasolla itselle henkilökohtaisia.

Veteen piirrettyä

Edessäni
vain veteen piirretty viiva,
jota pitkin kulkea.
Ilkeät aallot
viskovat,
lyövät vasten.
Vajoan syvälle tummaan.

Pinnan alla
hämyinen kajo.
Hiljaisuuden läpi
kuulen kumean laulun.

Antaudun.
Vesi kannattelee,
lempeät virrat kuljettavat minua,
tulen osaksi
aaltojen ihanaa tanssia.

Odotus on palkittu

2011-05-10T13:18:00.000-07:00

Voihan Rakkaus, mikä pakkaus!


Piu pau <3 (synt. 5.5.2011)

Veljekset <3

Täytynee keksiä uudet nimet veljeksille, kun molemmat eivät voi olla Poikasia. Ei siis tullutkaan tyttöä vaan ihana pieni poika.

Käsityökevät

2011-04-23T14:44:00.000-07:00

Kevät, uuden alku, kauneus puskee esiin rumankin keskellä.

On aika pistää alulle jotain uutta.

Odottavalla on aikaa.

On aika tehdä käsitöitä.

Tänä vuonna aloitin virkkaamalla kämmekkäitä. Monta paria odottaa pussissa käyttöä ja ehkä hiukan lisäkoristelua. Tässä kuitenkin yhdet valmiit.

Virkkausinto sai jatkoa, kun löysin Kontista eurolla ison pussillisen trikookudetta. Alun perin ideana oli kokeilla virkata koreja jostain narusta, mutta en löytänyt mistään sellaista, jonka virkkaaminen ei olisi ollut liian työlästä. Trikoon virkkaaminen oli ihanaa, nopeaa ja helppoa! Sopii hyvin malttamattomalle, joka haluaa saada nopeasti valmista. Keristä syntyi koreja sekä pienen pieni pannunalunen.

Yksi kerä oli jotain muuta kuin trikoota, aivan kamalaa virkattavaa. Onneksi sitä ei ollut enempää.

Virkkaaminen ei antanut tarpeeksi vauhdin hurmaa, joten välillä täytyy saada käyttää ompelukonetta. Syntyi lisää koreja ylijäämä kankaista.

Tämä kori/pussukka on käännettävä.

Näitä ei kannata kääntää. Ompelin niin rumasti sisäpuolelta.

Kaupassa vastaan tuli tällainen kirja. Piti heti marssia kirjastoon katsomaan löytyisikö kirjaa sieltä. Löytyihän se! Inspiroiva ja säännöistä vapauttava kirja.

Minun ja miehen vanhat t-paidat saivat kyytiä ja muuntautuivat Poikasen kokoisiksi kirjan ohjeiden mukaan. Harmi vain, että kirjan kaavat olivat kokoa "vauva". Poikaselle niiden pohjalta ei enää vaatteita kannata tehdä ja vauvalle taas on niin paljon ennestään Poikasen vanhoja vaatteita, etten viitsi ommella. Mutta jos mahasta putkahtaa Tyttönen niin voisihan sitä sitten muutaman mekon ommella. Tässä yksi esimerkki uusiutuneesta T-paidasta.

Koitan kovasti aina ommella jotain käytännöllistä, sellaista jonka tiedän tulevan oikeasti käyttöön. Vauvaa varten ei tosiaan vaatteita tarvitse tehdä. Muistin kuitenkin, että vanha hoitolaukkumme sanoi sopimuksen irti (mitä lie sekundaa olikaan, tuli jonkun kylkiäisenä). Siinäpä oiva projekti ja mikä mahtavaa saatoin taas tyhjentää ylitse pursuavaa kangaslaatikkoani (en osaa heittää mitään pois). Nyt kyytiä saivat vanhat verhot ja jotkut muutkin kankaat. Tämä projekti kesti kuitenkin turhan kauan ja ehdin turhautua siihen monta kertaa. Olisi pitänyt suunnitella etukäteen paremmin työvaiheet tai kenties käyttää jotain ohjetta. niin olisin välttynyt monilta mokilta. Hiukan siis huolimattoman näköinen kun tarkemmin katsoo, mutta kyllä se käyttöön tulee silti.

En tiedä kenen suunnittelema tuo etuläpän kuva on. Sain noita kankaalle painettuja kuvia useamman joskus vuosia sitten lapsuuden ystävältäni .

Sisäpuolelle ompelin paljon taskuja. Piti jo koetäyttää laukku. Kyllä sinne tuntui tarpeeksi tavaraa mahtuvan.

Laukkuun saa kiinnittettyä myös kosteussuojatun hoitoalustan. Siihen sain viimein käytettyä softista, jota erehdyin joskus vuosia sitten ostamaan kestovaippoja varten. Se on aivan kamalaa ommeltavaa, enkä tiedä miten hyvin oikeasti toimii vaipoissa, mutta uskon, että hoitoalustassa ihan hyvä.

Toinen ihana kirja lähti mukaan kirjakaupasta (en kerta kaikkiaan jaksanut enää lyllertää kirjastoon silloin, kun sen löysin). Tätä kirjaa on ollut tekemässä sukulaiseni, joten pitihän se siksikin ostaa ;). Kirjassa ihanaa on erityisesti kuvat, joiden pohjalta keksii itse uusia ideoita.

Yhtä kirjan ohjetta jo kokeilinkin, se oli tarpeeksi helppo ja nopea ;). Vanhasta lakanasta syntyi Minuuttimekko (tekemiseen meni kyllä meikäläisellä enemmän kuin minuutti). Se on ihanan pehmoinen ja viileän oloinen, mutta näyttää yöpuvulta. Pitäisi vielä keksiä siihen jotain, ehkä vyö tai taskut, katsotaan.

Sitten vielä yksi hauska kirja. Tämän pohjalta en ole vielä mitään tehnyt. Meidän parveke odottaa kovasti, että joku muuttaisi sen varastosta kesähuoneeksi. Kenties sinne keksin jotain kierrätystavarasta. Tässä kirjassa hiukan häiritsi se, että meiltä ei löydy mitään sellaisia tavaroita, joita kirjan töissä oli käytetty. Itselleni uusiokäsitöissä hauskaa on se, että minun ei tarvitse mennä kauppaan ennen kuin askartelu voi alkaa vaan voin hyödyntää kaikkea sitä mitä kotoa löytyy muutenkin kuten sanomalehtiä. Ehkä kirjan tarkoitus onkin aukaista silmät sille, että melkein mitä vain voi uusiokäyttää. Siinä mielessä se toimi hyvin, koska tavarat olivat oikeasti aika hauskoja kuten tuo haravasta tehty lehtiteline.

Tämän pohjalta ei varmasti jäänyt epäselväksi, että rakastan tehdä uutta vanhasta. Uusiokäsitöissä saa todella käyttää mielikuvitustaan, kun saa keksiä asioille uusia käyttötarkoituksia. Meillä on ollut viime päivinä melkoinen bambuhässäkkä, kun päätimme purkaa entisten asukkaiden tänne jättämät vanhat ja rikkinäiset bambuverhot. Niiden uusiokäyttö lähti vähän lapasesta ja se on jo ihan oma lukunsa, joten en kerro siitä enempää tässä. Ehkä jaksan kirjoittaa siitä joku toinen päivä.

Pohdintoja äitiydestä ja vähän politiikkaa

2011-04-21T03:35:00.000-07:00

Tuntuu siltä kuin aika olisi pysähtynyt minun elämässä. Nyt jos koska elän päivä kerrallaan. Muutakaan vaihtoehtoa ei (ehkä onnekseni) ole. Lapsi syntyy tähän maailmaan päivänä, jolloin hän on valmis. Minulla oli varsinainen ompelubuumi tässä vähän aikaa sitten, mutta nyt sekin on laantunut. Oikeastaan olen koko ajan vain niin levon tarpeessa, että tuntuisi typerältä yrittää väsyneenä harrastaa. Se onkin varmasti viisainta tässä tilanteessa.

Minua jännittää se, että minua ei jännitä. En osaa asettaa mitään ennakko-odotuksia synnytykseen ja kahden lapsen kanssa elämiseen. Kyllä pitää silti myöntää, että juuri nyt on alkanut vähän hirvittää se, miten esikoisemme ottaa uuden tulokkaan vastaan. Hänellä on viime aikoina ollut vahva hellyyden ja huomion kaipuu. On kyllä ihan ymmärrettävää, että se tulee esiin nyt, kun tilanteemme on vähän rauhoittunut. Olemme olleet melkoisen stressaantuneita koko perhe ja Poikanen ei ole saanut viettää kiireetöntä aikaa vanhempiensa kanssa. Nyt hän on saanut viettää sitä minun kanssani vaikka kuinka paljon. Vaikuttaa siltä, että Isiäkin on Poikasella kova ikävä. Tavallisina arkipäivinä voi hyvinkin olla niin, että he ehtivät olla yhdessä vain alle puoli tuntia. Tähän on onneksi tulossa pysyvä muutos. No Poikanen saa sitten viettää Isin kanssa aikaa, kun vauva syntyy ja mies pääsee isyyslomalle.

Äitinä olen joissakin asioissa vähän huithapeli, mutta yhdessä asiassa olen ollut aika tunnollinen, ehkä liiankin. Sydämeni särkyy aina, jos kuulen lapsen itkevän ja minulla on tarve reagoida itkuun heti. Näinhän tietysti oppaissa neuvotaankin tekemään, mutta kuinka realistista on, että ehdin useamman lapsen kanssa reagoimaan heti. Joutuuko esikoinen sitten aina odottamaan vuoroaan, kun imetän vauvaa tai muuten tyynnyttelen sylissä? Muistan ehkä vielä liian hyvin sen ajan, kun esikoisemme oli vielä vauva ja hyvä, kun pääsin vessassa käymään ja sain jotain joskus syötyä, kun en osannut jättää lasta huutamaan hetkeksikään. Vai onko kaikki sittenkin helpompaa toisen lapsen kanssa? Ehkä elämä opettaa.

Jonkinlaisen sysäyksen minussa sai aikaan vaalitulos. En oikein jaksa lähteä nyt mitään kauhuskenaarioita luomaan ja en halua puuttua yksittäisten ihmisten äänestysvalintoihin. Me jokainen varmasti perustelimme valintamme oman elämän lähtökohdista, mikäpä minä olen sitä suomimaan. Uskon, että tähän nimeltä mainitsemattomaan puolueeseen kuuluu ihan fiksuja ihmisiä ja mediassa tietyt linjaukset ovat saaneet liian suuren huomion vain. Sitä paitsi yksikään puolue ei voi tehdä päätöksiään yksin. Positiivista on se, että ihmiset tuntuvat nyt todella tutkailevan omaa arvomaailmaansa. Itsellenikin tuli taas uudelleen tärkeäksi alkaa määritellä niitä asioita ja arvoja, jotka ovat minulle tärkeitä. Tuli tarve tulla vahvemmaksi ja rohkeammaksi elää oman arvomaailman mukaisesti.

Olen vielä sen verran untuvikko, että tein oman valintani puhtaasti arvojen pohjalta. Valitsin ihmisen, jonka maailmankatsomus ja arvot vaikuttivat vastaavan omiani. Minulle oli myös tärkeää, että olin tavannut ehdokkaani kasvotusten ja tiesin, että hän tekee käytännön tasolla sellaisten asioiden eteen työtä, jotka minä koen tärkeänä tämän maailman hyvinvoinnin kannalta. Se minua vähän harmitti, ettei minulla ollut tarkkaa faktaa siitä, miten ehdokkaan puolue on tähän mennessä ajanut asioita eduskunnassa. Luen kyllä sanomalehtiä, mutta sen pidemmälle en ole politiikan seuraamisessa mennyt. Nyt tuntuu siltä, että olisi ehkä syytä seurata tarkemmin. Vaan mistä sitä kannattaisi seurata? Mistä saa puolueetonta tietoa? Olen lukenut eri puolueiden vaaliohjelmia, mutta kaipaisinkin enemmän tietoa käytännön teoista, joita politiikot ovat eduskunnassa tehneet. Millaisia aloitteita he ovat tehneet jne.. Mitä paremmin tiedän asioista sitä paremmin voin omalla toiminnallani vaikuttaa. Olen sen verran kriittinen, etten ota mitään puoluetta omakseni ihan noin vain. Mielessä on kyllä käynyt, että joku päivä voisin vielä kuulua johonkin puolueeseen, mutta siihen on vielä pitkä matka. Nyt yritän enemmän vaikuttaa oman arjen ja pienten tekojen kautta.

Tervetuloa Kullanmuru!

2011-04-14T14:48:00.000-07:00

Ajatella, että lähipäivinä tai viikkoina meidän perhe kasvaa yhdellä uudella ihmisellä. Alamme olla jo aivan valmiita (lue kypsiä), niin valmiita kuin vain voimme olla. Peti on pedattu, olen siivonnut kodin (jo monta kertaa vauvaa ajatellen), vaatteet on pesty ja laitettu esille. En keksi enää mitään olennaista mitä pitäisi tehdä. Nimeä on mietitty, mutta jostain syystä keksimme nimen vain tytölle. Itselläni ei kuitenkaan ole mitään varmaa tyttö-oloa. Nimi , jota ajattelimme, tuntui heti niin tutulta, ikään kuin juuri sen nimisen ihmisen kuuluisi olla osa meidän perhettä.

Tämä kaikki tuntuu hiukan kummalliselta, vaikka väitinkin meidän olevan valmiina. Verrattuna ensimmäiseen raskauteen, tämä raskaus on edennyt jotenkin aivan sivussa kaikesta muusta. Tunnen siitä jopa vähän huonoa omatuntoa. Enkö osaakaan arvostaa tätä raskautta ja vauvaa? Miten toiseen lapseen kiinnytään? En edes osaa jännittää synnytystä. Jotenkin jaksan kuitenkin luottaa siihen, että synnytys menee omalla painollaan, kiintymys syntyy luonnostaan ja muuttuu konkreettisemmaksi, kun lapsi on syntynyt.

Olen opetellut nauttimaan hitaudesta, Etana Ellin elämästä. Äitiysloman alussa voimia oli vaikka kuinka ja jaksoin häärätä päivän pitkän. Nyt olen yrittänyt vain hyväksyä väsymyksen ja sen, että velvollisuuteni on nyt pitää huolta itsestäni (ja toki perheestäni) ja levätä riittävästi. Hitauteen tottuu hiljalleen, mutta onneksi kehoni muistuttaa minua sen tärkeydestä jatkuvasti. Tavallaan se tuntuu hyvältäkin, että joku muu kuin kunnianhimoinen osa minua määrää tahdin, jolla elän. Aikaa jää olennaisiin asioihin kuten vaikkapa Poikasen kanssa sylittelyyn. Nyt ei tarvitse hötkyillä.

Minulla on ollut kiitettävästi omaa aikaa, koska päätimme pitää Poikasen hoidossa vielä tämän huhtikuun ajan. Kahtena aamuna viikossa Poikanen lähtee Isin kyydissä päiväkotiin ja minä olen saanut nukkua ja tehdä oikeastaan ihan mitä vain. Se aika on ollut Tarpeellista tämän työvuoden jälkeen. Oma aika on auttanut rauhoittumaan ja ehkäpä juuri se on tärkeä osa valmistautumista tulevaan. Suorituskeskeinen osa minua saa nyt unohtua. Toissa päivänä tunsin onnen aallon sisälläni, kun huomasin, että osasin todella pitkästä aikaan vain Olla. Tein vain sellaisia asioita, joista sillä hetkellä nautin. Istuskelin kahvilassa, löntystelin kevätauringossa ja tutkiskelin tavaroita kirpputorilla kaikessa rauhassa. Tein niitä samoja asioita, joista nautin jo vuosia sitten ennen kuin olin kenenkään äiti tai puoliso. Tuntui terveelliseltä saavuttaa hyvä olo ihan itsekseen. Voin edelleen olla myös se tyttönen, joka olen aina ollut.

Minulla olisi nyt paljon ajatuksia, mutta uni kutsuu. Tämä yökyöpeli on alkanut arvostaa hyviä yöunia ja ajoissa heräämistä. Ties vaikka joutuisin/pääsisin jo huomenna synnyttämään ja siinä hommassa on levänneestä kehosta kyllä apua.

Tervetuloa maailmaan Kullanmuru, pieni Piu pau! Tulet sitten, kun sinusta siltä tuntuu. Kyllä me hyvää jaksamme odottaa vielä hetken.

Tämän leikkimaton ompelun aloitin jo ennen Poikasen syntymää. Projekti unohtui kaappiin vuosiksi. Tänä aamuna minun teki mieli jatkaa sitä ja sainkin sen yllättäen hetkessä valmiiksi. Tämä olkoon tervetuliaislahja meidän Piu paulle.

Haaste

2011-04-06T12:31:00.000-07:00

Sain ystävältä haasteen ja pitihän se nyt ottaa vastaan :).

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Tuossapa tuo nyt sitten on. Jännitin vähän, että mitä sieltä löytyy, kun en tunnetusti osaa oikein poistaa kuvia kamerasta ja sitten ne siirtyvät koneellekin. Tämä on viime joulun aikaa otettu. Otin silloin paljon kuvia, kun meillä oli kerrankin niin siistiä :D (mikä tuuri, että saan nyt esitellä vähän idyllisempää kuvaa ;). Taisimme syödä jotain vähän parempaa ruokaa tuossa. Kuvassa siis poikani ja mieheni.

Haastan Jellonan, P:n, Pohojan akan ja viimeistä en keksi sellaista, joka tätä ei olisi saanut :).

Kaksi vuotta

2011-03-08T04:35:00.000-08:00

Olen melkein sanaton sen edessä kuinka pienestä ihanuudesta on kasvanut persoonallinen pieni ihminen. Haaveesta on tullut osa todellisuutta. Vieläkin toisinaan oma lapsi tuntuu kuin joltakin satuolennolta, vaikkei lapsiperheen arki aina niin sadunomaista ja auvoista olekaan. Rakkaus lapsen ja vanhemman välillä on kuitenkin ehdotonta. Se vain muuttaa muotoaan erilaisissa tilanteissa. Aurinkoisena sunnuntai-aamuna Poikanen on kuin satuolento, jonka olemassa oloa on vaikea uskoa. Arkisena iltapäivänä kaikkea uhmaava taapero on kuin onkin todellisinta totta.

Poikanen on muuttunut hurjan paljon muutaman kuukauden sisällä tai ehkä enemmänkin ne piirteet, jotka hänessä ennen oli aavistettavissa, näkyvät nyt selkeämmin, kun hän on taas löytänyt uusia tapoja ilmaista itseään. Yhtenä iltana makoilimme sängyssä Poikasen kanssa ja juttelimme päivän tapahtumista. Olen iloinen tästä uudesta kommunikoinnin muodosta, juttelusta. Poikanen puhuu ja ymmärtää. On mukavaa kuunnella hänen ajatuksiaan ja oivalluksiaan yksinpuhelun sijaan. Poikasen puheen kehitys on ollut huimaa ja sen oikein näkee, kuinka hän tästä uudesta taidosta nauttii.

Kaksivuotias Poikanen on kiinnostunut autoista, kaivureista, junista ja kaikista mitä ihmeellisimmistä härveleistä. Perjantaina tapasin erästä ystävääni ja huomasin kaupungilla kävellessämme, että minulle tuli aina tarve kertoa, jos vastaan tuli aura-auto tai vaikkapa kauhakuormaaja vaikkei Poikanen ollut edes mukana. Ennen en tainnut edes erottaa kauhakuormaajaa kaivurista. Lapsen into on niin tarttuvaa. Onkohan se totta, että lapsi muovaa vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lastaan?

Poikanen on touhukas, mutta samalla myös aika harkitsevainen. Ennen ajattelimme hänen olevan vain arka, mutta kyllä se "arkuus" taitaa enemmän olla harkitsevaisuutta. Hän miettii ensin, miten asiat voisi hoitaa. Katselin eilen mielenkiinnolla, kun Poikanen leikki pitkän aikaa yksikseen Logiikkalinna - pelillä. Ostimme sen Poikasen serkkutytöille synttärilahjaksi, mutta Poikasen piti myös vähän kokeilla. Eihän hän tietenkään vielä osannut sillä sääntöjen mukaan pelata, vaan kyllä sillä mielenkiintoiset leikit sai aikaiseksi. Tänään Poikanen laittoi valot päälle käyttäen apuvälineenä keppiä, kun hän ei yltänyt valokatkaisijaan. Mistä hän senkin keksi?

Toisinaan tosin pitää näyttää, kokeilla ja touhottaa menemään ihan vaan touhottamisen ilosta. "Minä tahdon, minä osaan, minä teen itse ja ihan vain siksi, kun te kiellätte. Eihän kellekään jäänyt epäselväksi, että minä Tahdon!" Näin varmaankin sanoisi Poikanen, jos osaisi pukea tunteensa sanoiksi. Toisinaan kaksi Tahtoa pistävät keskenään hanttiin ja Poikanen ei tiedä kumpaa Tahtoaan seuraisi. Se on välillä kimuranttia, kun yhtaikaa tahtoisi potalle näyttämään kuinka sinne pissataan ja samalla kieltäytyä koko hommasta, kun äiti sitä kerran ehdotti. Ja kun tahtoiän myllerryksen keskellä vielä äiti ja isäkin tahtoo, on soppa valmis keitettäväksi. Empä olisi arvannut, että minustakin vielä löytyy näin paljon Tahtoa. Luulempa, että sitä itsekin vanhemman roolissa elää läpi kaikkia noita lapsuuden vaiheita lapsen rinnalla. Muistoja omasta tahtoiästä tulvii mieleen ja se vähän helpottaa ymmärtämään lapsen mielen myllerryksiä ja ehkä jopa vähän omia mielen myllerryksiä.

Meille on Poikasen Isin kanssa kehittynyt aika erillaiset roolit. Isin kanssa keksitään hassuakin hauskemmat leikit, Äidin sylissä rauhoitutaan ja halitaan. Kyllä minäkin toki kelpaan leikkikaveriksi ja hulluttelijaksi, mutta meidän keskinäiset leikit ovat kuitenkin aivan erillaisia kuin Isin kanssa. Ihanaa on se, että Poikanen kokee selvästi meidät molemmat yhtä tärkeinä, mutta eri tavoin vain. Isiltä on peritty taito hullutelta ja minulta varmaankin se harkitsevaisuus ja siihen päälle Poikasella on paljon ihan omia luonteenpiirteitä.

Muun muassa tällaista on meidän elomme kaksivuotiaan Poikasen kanssa, pientä tavallista arkea ihmeellisten, mutta niin tuiki tavallisten asioiden äärellä. Vaikka itsekin hehkutan Poikasen taitoja ja luonnetta, en kestä ylenpalttista ihailua. Sellaiseen minun tekee melkein mieli vain sanoa: "ihan tavallinen kaksivuotias taapero hän on!". Jätän kuitenkin sanomatta, koska eiväthän ihmiset mitään pahaa tarkoita, päinvastoin. Olen vain vähän herkkä tämän asian kanssa, kun minusta lapsi on sellainen kuin on, rakas, ihana ja riittävän hyvä sellaisenaan. Meidän Poikasta kehutaan usein niin rauhalliseksi ja ihaillaan kun hän ei lainkaan riehu. Silloin ajattelen aina mielessäni "tietäisittepä millainen Poikanen on kotona". Olen nimittäin iloinen siitäkin, että Poikanen osaa olla uhmakas meille vanhemmille. Toivon, ettei hänestä tule liian kilttiä ihan vain sen vuoksi, että häntä pidetään yleisesti niin kilttinä. Toivon, että hän uskaltaisi aina olla oma aito itsensä ilman kiltteyden painetta.

Tässä kirjoituksessa on aika paljon sanoja siihen nähden millainen oloni on ollut viime aikoina. Olen ollut jotenkin herkillä, eikä kirjoittamisesta ole tullut oikein mitään. Ystäväperheeseen tuli suru vähän ennen Poikasen synttäreitä. Asia on hämmentänyt ja tuntunut käsittämättömän epäreilulta. Miksi elämä kohtelee ihmisiä noin? Ja totuus taitaa olla se, ettei tuohon kysymykseen ole olemassa vastausta. Elämä vain on mitä se on, sanaton olen senkin edessä.

Poikasen ja serkkutyttöjen yhteinen junasynttärikakku. Minä leivoin ja lapset koristelivat :). Kyllä oli hyvää!

2011-01-21T22:41:00.000-08:00

Vauvan potkut mahassa ja pään sisäiset mietteet valvottavat. Tämän yön unisaldoksi taisi jäädä neljä tuntia. Ajattelin kirjoittaa aiheesta, jonka käsitteleminen julkisessa blogissa arveluttaa ja arastuttaa, mutta jota olen hautonut kauan oman pääni sisällä. Ehkä juuri siksi tästä pitää kirjoittaa.

Äitiysloma lähenee, vielä reilut kaksi kuukautta työntekoa ja sitten minä huokaisen. Voin saavuttaa osan siitä huojentuneesta olotilasta jo nyt. Olen nimittäin tehnyt päätöksiä, jotka tuntuvat vapauttavilta. Aion antaa itselleni mahdollisuuden johonkin toiseen työhön. Luin jokusen aikaa sitte jostakin toisesta blogista (en enää muista mikä se blogi oli, mutta ajatus jäi elämään) lauseen, joka kosketti. Sen ajatus meni jotenkin näin "on liian rankkaa yrittää olla nero joka päivä". Juuri sellainen olo minulla on tässä tämän hetkisessä työssäni, että joka päivä pitäisi yrittää keksiä jotain mullistavaa ja kun siinä ei onnistu edes keskinkertaisesti, tunnen itseni huonoksi liian usein. Tähän voisi tietysti esittää vastakysymyksen. Tarvitseeko olla?. No jos ei nyt mitään mullistavaa tarvitse keksiä, niin ainakin joka päivä oma luovuus pitää heittää peliin aika täysillä ja sellainen vie minusta kaikki mehut.

Voin ihan avoimesti ilman häpeää myöntää, että voimavarani eivät riitä tällaiseen elämään. Olen jopa ylpeä siitä, että uskallan myöntää tällaisen asian ääneen. Kun mietin ihan oikeasti meidän perheen aikatauluja, asia ei edes ihmetytä. Mies on kolmena päivänä viikossa töissä aamusta iltaan ja muinakin päivinä niin, että tuskin näemme toisiamme, meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää, itselläni on vain yksi vapaapäivä ylipäätään. Olen siis lapsen kanssa kahden lähes koko vapaa-ajan ja ne päivät, kun mies on kotona, minä olen kiinni töissä. Lisäksi lapsi nukkuu päiväunet yleensä matkalla päiväkotiin. Sekin hengähdystauko (tai aika milloin voisin valmistella töitäni) on siis poissuljettu. Jostain kumman syystä Poikanen huomaa, jos yritän tehdä töitä. Kaiken muun äidin oman puuhailun hän sallii, muttei työntekoa. Ymmärrän hyvin. Kotitöitä voi mainiosti tehdä Poikasen kanssa yhdessä, työt taas vievät minut henkisesti toiselle planeetalle ja se on liikaa Poikaselle.

Mutta tarkoitus ei ollut valittaa nyt siitä mitä meidän arki on vaan keskittyä siihen ihanaan asiaan, että minulla on vapaus ja mahdollisuus valita toisin. Voi kun voisinkin nyt palata taas sen yläasteen aikaisen oponi juttusille. Muistan kuinka hän olisi halunnut suojella minua valinnalta, joka kuullosti paljon elämää nähneelle opolle varmasti aika hurjalle. Muistan myös kuinka hän keskellä kesää soitti ja onnitteli, kun minut oli valittu haluamaani kouluun. Nyt minun tekisi mieli kysyä häneltä "hei opo mitä muuta musta voisi tulla isona?". Miten ihana, pelottava ja täynnä mahdollisuuksia tuo kysymys onkaan! Tiedän, että minusta olisi moneen asiaan, mutta mitä minä todella haluan on nyt vähän hakusessa. Joitakin ammatteja olen jo ajatellut, mutta pelkään, että ne vievät minut ihan samaan suohon kuin missä nyt olen. Alan vaatia itseltäni päivittäistä neroutta ja aikataulut ovat perhe-elämän kannalta liian hankalia. Olisikohan ammatinvalintapsykologista jotain apua minulle? Onko kenelläkään kokemuksia sellaisesta? Vai pitäisikö antaa ajan kulua ja antaa elämän tuoda eteen sen mitä etsin. Joka tapauksessa en ole ihan heti koulun penkille menossa jo ihan meidän perheen tilanteenkin vuoksi.

Onneksi olen päässyt ja joutunut tekemään erilaisia töitä elämäni aikana. Olen tiskannut, tarjoillut, pakannut pakasterasioita, hoitanut lapsia, toiminut kehitysvammaisten ihmisten ohjaajana ja avustajana sekä tietysti tanssinut ja opettanut tanssia. Jossain vaiheessa aloin vain sulkea itseltäni erilaisia mahdollisuuksia pois ja siksi nyt olen jotenkin sokea muille ammateille. Kynnyskin on kasvanut, kun ajattelusta on tullut realistisempaa. Vai onko se mitä kutsun realismiksi enemmänkin kyynisyyttä? En kuvittele, että jossakin toisessa ammatissa elämä olisi ruusuilla tanssimista, mutta uskon, että parempiakin vaihtoehtoja minulle ja meidän perheelle on olemassa. Ja haittaako se jos erehdyn ja muutaman vuoden päästä haluankin takaisin oman alani töihin? Tilanne voi tietysti olla se, että töitä ei sitten enää ole. Kyllä tämä elämä kantaa, eikö vain. Katuisin varmasti enemmän sitä, että jämähtäisin johonkin ja olisin jatkuvasti tyytymätön omiin ratkaisuihini.

Äitiysloma on kyllä siitä mainio asia, että se antaa ihmiselle mahdollisuuden irtautua hetkeksi uraputkesta ja antaa aikaa ajatella, mitä elämältä todella haluaa. Se mahdollisuus pitäisi kyllä sallia heillekin, joilla lapsia ei ole eikä syystä tai toisesta tule.

Edelleen mietin voinko julkaista tämän tekstin. Lähinnä askarruttaa se, että jos joku oppilaani tai oppilaani vanhempi tai vaikka mahdollinen työnantaja lukisi tämän, mitä hän ajattelisi. Onko näistä ajatuksista oikeus kertoa vasta sitten jälkeen päin? Jokainen joka minut tuntee tietää, ettei tämä valinta ole helppo. Luopuminen ammatista, jonka eteen olen monta vuotta tehnyt työtä ja joka on pitkään ollut pääasiallisin keskustelun aihe ystävieni kanssa, ei ole helppoa. Oppilaista luopuminen ei ole helppoa. Onneksi en joudu luopumaan ihan sataprosenttisesti. Kun vaakalaudan toisella puolella on oma jaksamiseni ja se kaikista rakkain oma perhe, tiedän tekeväni oikein. Silloin ei kai pitäisi olla mitään hävettävää. Ja niin minä nyt menen ja painan tuota "julkaise teksti" - nappulaa.

Uuden vuoden alussa ja vanhan vuoden aikaansaannoksia

2011-01-01T12:22:00.000-08:00

En muistanut vastata joulukalenterin viimeisiin kysymyksiin, mutta tavallaan vastaan niihin nyt tässä kirjoituksessa. Olo on varsin huojentunut lomalaisella. Samalla vähän jännittää tuo ensi kevät, että miten siitä selvitään. En osaa vielä edes jännittää vauvan tuloa, kun sitä ennen olen vielä todennäköisesti kolme kuukautta töissä ja monen monta projektia pitää saattaa hyvälle mallille. Ehkä sitten pitää vain jotenkin pyrkiä keskittymään yhteen päivään kerrallaan. Samalla yritän olla hankkimatta ylimääräisiä stressin aiheuttajia ja tehdä vain ne tärkeimmät asiat.

Lomalla meidän koti on järjestynyt uuteen uskoon. Monen monta taulua on löytänyt viimein paikkansa seinältä ja Poikaselle on raivattu oma huone. Helpottaa muuten ihmeellisesti siisteyden ylläpitoa se huone, kun leluille on selkeä oma paikkansa. Pikkuisen takapakkia on nyt koettu tuon omaan huoneeseen muuton kanssa. Joululomareissussa Poikanen tottui taas nukkumaan äitin ja isin vieressä ja kun tultiin kotiin Poikanen sairastui. Tuntui paremmalta ja turvallisemmalta pitää Poikanen vieressä nukkumassa, kun kuume nousi huikeisiin lukemiin. Uuden vuoden aattona Poikanen palasi omaan huoneeseen nukkumaan ja se ei ollutkaan niin helposti tehty kuin olisi luullut, eikä asiaa helpottanut rakettien äänet. Useampi tunti siihen meni, kunnes Poikanen vihdoin nukahti, vaikka oli selvästi alusta alkaen väsynyt. Vietin siis vuoden viimeisen hetken väsyneen ja uhmakkaan taaperon seurassa.

Meillä juhlittiin eilen Uutta Vuotta ystävien seurassa, mikä on meille liian harvinaista herkkua. Valmistimme poronkäristystä, muussia, puolukkahilloa ja salaattia. Ihmeen hyvin OHO-keittiömme kokkaukset onnistuivat. Eräs vieraistamme toi jälkkäriksi mutakakkua. Nam! Raketteina saivat toimia tähtisadetikut. Niissä oli tarpeeksi jytinää meille!

Osallistuin viime vuonna facebookissa Luovien ihmisten yhteisleikkiin, jossa lupauduin lähettämään viidelle ensimmäiselle viestin kirjoittajalle jotain itsetehtyä. Syksy yllätti ja mihinkään ylimääräiseen ei ollutkaan aikaa. Olen nyt tässä joululomalla kehitellyt jotain, mutta valitettavasti lähetykseni myöhästyvät. Lopulta päädyin huovuttamaan. Homma on vielä kesken, koska en ole päässyt hankkimaan sopivia materiaaleja. Jotenkin hurmaavia nuo pienet huovutetut pallerot.

Vanhemmille askartelin joululahjaksi/kortiksi hiirimaton:

Meidän kodin ikkunan koristeeksi askartelin vessapaperirullien hylsyistä kukkakoristeen, johon idean sain täältä. Omastani tuli vähän yksinkertaisempi, kun alkoi siinä askarrellessa peukalo siirtymään keskelle kämmentä :D. Tuo henkari olisi tarkoitus vaihtaa oksaksi, jonka voisi vaikka maalata, mutta itseni tuntien voi hyvinkin käydä niin, että silmäni tottuu tuohon henkariin ja unohdan etsiä pihalta oksan. Hiukan ehkä hassunkurinen, mutta sopii meille :).

Olen päässyt nauttimaan myös toisten itse tekemistä asioista. Luovan leikin kautta sain tällaisen pehmoisen ihanuuden:

Poikaselta sain joululahjan, jonka hän oli itse Mummin avustuksella tehnyt. Ihanaa kohta Poikasenkin käden jälki alkaa näkyä meillä.

Toivottavasti ensi vuosi antaisi minulle aikaa harrastaa enemmän askartelua ja muita käden töitä. Minulla ei ole tarve saada aikaiseksi mitään suuria taidonnäytteitä, mutta koen käsin tekemisen kovin voimauttavaksi. Siitä saan juuri sopivaa tasapainoa työlle ja muulle elolle.

Onnellista ja iloista Uutta Vuotta kaikille!

28. luukku

2010-12-28T04:19:00.001-08:00

Ikävöin

Niitä lukuisia ystäviäni, joita en pääse tapaamaan tarpeeksi usein.

27. luukku

2010-12-27T14:12:00.000-08:00

Suosikkipaikkani

Ehdottomasti se on koti, mikä ei ole mikään yllättävä vastaus. Olen jo joskus aiemminkin sanonut, etten kiinny paikkoihin. Muuttaminen asunnosta toiseen ei sinänsä tunnu hankalalta. Koti ei ole siis mikään pysyvä paikka vaan enemmänkin tila. Koti on tila missä saan olla täysin rehellinen oma itseni ja minut hyväksytään siellä sellaisena kuin olen. Kotia ei sen vuoksi voi perustaa kenen tahansa kanssa. Kämppiselämässäkin koin tärkeänä sen, että pystyin jotenkin rajaamaan oman tilani, oma huone tai edes oma sänky. Nyt minulla ei ole omaa huonetta, mutta onneksi meillä on huoneita sen verran paljon, että välillä pääsee ihan yksinkin olemaan ja minulle sallitaan se. Kuitenkin koin hyvin vaikeana sen lyhyen hetken elämässäni, kun asuin aivan yksin. Sellainen elämäntapa ei kerta kaikkiaan sopinut minulle. En tiedä johtuiko se siitä, ettei ystäviä ehkä siinä elämäntilanteessa ollut lähellä muutenkaan. Aloin pyöriä aivan liikaa omissa ajatuksissani ja murheissani. Koti on siis myös paikka, josta löytyy muitakin kuin minä itse.

Arjessa olen melkoinen menijä. Nyt joululomalla varsinainen rentoutuminen alkoi vasta, kun pääsimme sukuloimasta omaan kotiimme. Kaipaamme molemmat enemmän "kotoilua".

26. luukku

2010-12-26T11:35:00.000-08:00

Pelkään

Olen sen jo täällä joskus aiemminkin sanonut, että eniten pelkään kuolemaa ja eritoten läheisten menettämistä. Omaani en osaa niin kovasti pelätä.

24. ja 25. luukku

2010-12-25T04:24:00.000-08:00

Ymmärrettävästi eilen en avannu nettiä, kun oli jotain tärkeämpääkin tekemistä. Me olimme miehen äidin luona Alastarolla. Samalla tapasimme Poikasen muitakin Pappoja ja Mummuja. Niitä riittääkin, kun mieheni on uusperheessä kasvanut. Aattoiltana nautittiin myös Poikasen serkkujen ja tädin seurasta. Tänä jouluna Poikanen selvästi ymmärsi jo enemmän lahjojen päälle ja halusi niitä innokkaasti availla. Hyviä käytännöllisiä lahjoja tuli niin Poikaselle kuin meille vanhemmillekin. Nyt olemme matkalla minun vanhempien luokse. Meillä on tavallaan kaksi aattoa :). Nyt joulukalenterin kysymyksiin.

Tämä saa minut itkemään

Syitä itkulle kyllä riittää, vaikken mikään joka paikan vollottaja olekaan. Periaatteessa syy voi olla mikä tahansa romanttisesta elokuvasta lähtien oman ja läheisten elämän kriiseihin saakka, kun olotila on valmiiksi herkkä tai väsynyt. Viime aikoina itkun on aiheuttanut nukkuvan Poikasen katselu. Siinä hetkessä on kaikki olennainen läsnä. Tavallaan mielessä ei liiku silloin mitään konkreettisia ajatuksia ja silti kaikki mahdolliset maailman tunteet ilosta suruun ovat läsnä.

Ensimmäinen

Lyhyesti sanottuna Rakkaus.

23. luukku

2010-12-23T09:55:00.000-08:00

Tämä saa minut voimaan paremmin

Tässä se on tullut todistettua, että mikä oikeasti saa voimaan paremmin ja se on LOMA ja AIKA. Ajalla tarkoitan täysin aikataulutonta aikaa. Se on tietysti lapsiperheelliselle vähän suhteellinen käsitys, mutta tosiaan se ettei tarvitse rynnätä mihinkään virastoon tai ettei ole mitään tarkasti sovittuja menoja, joissa pitää olla minuutilleen paikalla. Sen ei tarvitse olla vapaata aikaa kotitöistä tai lapsen kanssa olemisesta, kunhan se on vapaata edestakaisin sinkoilemisesta.

22. luukku

2010-12-22T01:00:00.000-08:00

Tämä järkyttää minua

Noh kyllähän niitä järkyttäviä asioita tässä maailmassa valitettavasti riittää. Se kaikki paha mitä me ihmiset saamme toisillemme ja luonnolle aikaiseksi on järkyttävää. Onneksi maailmassa on paljon hyvääkin, onneksi meissä ihmisissä on sitä hyvääkin. En voi nyt sanoa mitään kovin henkilökohtaista, kun yhtäkkiä en keksi mitään yksittäistä asiaa. Kyllä omaankin elämään ja lähipiirin elämään kuuluu niitä järkyttäviä asioita, mutta juuri nyt ei ole pinnalla mitään suurempaa, onneksi.

21. luukku

2010-12-21T05:59:00.000-08:00

Toinen hetki

Hyvänen aika sentään, joko on 21. päivä?!! Noh onneksi en aikonut nyt suurempia jouluvalmisteluja enää tehdä. Vai Toinen hetki, taisin kuvailla jo ne kaksi merkittävintä hetkeä tuolla aiemmin. Jostain syystä mieleeni tuli se hetki, kun sain kuulla päässeeni sisään erääseen kouluun. Oli kaunis kesäpäivä Tampereella. Pyöräilin Raholasta keskustaan konservatorion ovelle katsomaan pääsykokeiden tuloksia. En voinut uskoa silmiäni, olin päässyt sisään Tanssijan koulutusohjelmaan. Tämän seurauksena elämääni tuli niin mullistavia muutoksia, että sitä kaikkea on edes vaikeaa hahmottaa. Se oli unelman täyttymys. Miten moniin uusiin ihaniin ihmisiin olenkaan tutustunut tuon tapahtuman jälkeen ja miten monia mielenkiintoisia projekteja olen päässyt tekemään. En tiedä olisinko lainkaan sama ihminen nyt, jos olisi käynyt toisin.

20. luukku

2010-12-20T10:41:00.000-08:00

Tässä kuussa

Joulukuussa olotilani ovat oikein ääripäistä. Joulun odotusaika on tanssinopettajalle varsin kiireistä aikaa, kun on kaiken maailman näytöksiä, näytöksistä johtuvia ylimääräisiä harjoituksia ja esiintymisasuihin yms. liittyviä järjestelyjä. Kaiken tämän hässäkän keskellä pitää vielä hoitaa paperihommat sille mallille, että voi siirtyä joululomalle hyvällä mielellä. Tämän joulunalushässäkän vuoksi omat jouluvalmistelut jäävät aivan hunningolle. Joka joulu harmittaa, kun en saa ystäviäni muistettua mitenkään. Vaikka sinänsä minun mielestä kortit ja lahjat ei ole mitenkään välttämättömiä asioita, niistä ei pitäisi ottaa liikaa stressiä tai niiden koko idea menee pilalle. Jostain syystä kuitenkin stressaan. Joulu tarkoittaa tanssinopettajalle myös tulotonta aikaa, itselleni tulee lähes kuukauden palkaton kausi, mikä hiukan stressaa myös.

Nyt olen lähestulkoon päässyt oikeasti lomalle ja olo on ihana. Vihdoinkin on aikaa olla Poikasen kanssa ja tehdä kaikkea sitä, mihin arjessa paukut ei riitä kuten maalata, muovailla, leikkiä pitkiä leikkejä, leipoa, olla vain. Meillä on joulusiivouskin mallikkaasti jo hoidettu. Muutaman lahjan vielä hankimme, mutta emme mitään suuria määriä. Lähimmät ihmiset saavat jotain pientä. Poikaselle emme tänäkään vuonna osta mitään, koska tiedämme hänen saavan lahjoja ihan tarpeeksi sukulaisilta. Heti kun ehdin aion tehdä hänelle kuvakirjan, jossa on kuvia sukulaisista, mutta se ei taida aatoksi ehtiä. Miehen kanssa on myös sovittu, ettemme lahjo toisiamme, me molemmat koemme lahjojen ostamisen aika stressaavana emmekä halua sillä pilata lomatunnelmaa.

Joulukuussa pääsemme tapaamaan taas niitä sukulaisia, joita emme usein näe. Meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää miehen kanssa, joten matkustelut ovat arkiviikonloppuina poissuljettu ajatus.

Tämän kuun osalta olemme nyt voiton puolella. Ihanaa!

19. luukku

2010-12-19T12:54:00.000-08:00

Kaduttaa

Vaikkei mitään oikeastaan pidemmän päälle kannata jäädä murehtimaan niin kyllä niitäkin juttuja on, jotka edelleen silloin tällöin tulevat mieleen. Kateus kaduttaa aina. Se on niin turhaa ja voimia vievää. Olen onnellinen, että olen saanut anteeksi kateuspuuskani. Yleensä ne on todella niitä asioita, kun olen hoksannut toimineeni väärin joitain ihmisiä kohtaan. Olen tosi herkkä ottamaan syyllisyyttä niin monesta asiasta. En halua tässä kertoa yksityiskohtaisemmin.

18. luukku

2010-12-18T05:23:00.000-08:00

Mieleisin syntymäpäiväni

Näin aikuisena en juuri synttäreitä vietä. Mitään yksittäisiä synttäreitä on hankalaa enää muistaa. Olen kuitenkin aina tykännyt järjestää juhlia ja olla niissä. Rakastan sitä, kun on vähän juhlahulinaa ja tapaa ihmisiä, joita ei ole ehkä pitkään aikaan nähnyt. Jos arki antaisi myöten, meillä varmasti järjestettäisiin juhlia pienistäkin syistä. Muistan erityisen mielekkäänä touhuna kakkujen koristelun. Äitini kertoo aina saman jutun eräästä synttärikakusta, jonka koristelin täyteen nallekarkeilla ja kerroin samalla satua niistä nalleista.

17.luukku

2010-12-17T12:54:00.001-08:00

Mieleisin muistoni

Poikasen syntymä, mitään suurempaa muistoa ei voi ollakaan.

16. luukku

2010-12-16T11:58:00.000-08:00

Eka suudelmani

Helppo! Muistanhan minä, se oli yläasteen aikoihin ensirakkauteni kanssa meidän kodin läheisellä metsäpolulla. Muistan myös miten hullusti se jännitti. Minua erityisesti mietitytti, että maistuukohan huuleni erityisen pahalta tai haiseeko henki tai... Siitä jäi lämmin muisto kaikesta jännityksestä huolimatta tai ehkä juuri siksi. Poika oli kiva ja kokemus mukava onneksi.

15. luukku

2010-12-15T13:38:00.000-08:00

Unelmani

Hmmm, tämä on kyllä paha. Ennen minulla oli unelmia vaikka muille jakaa, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että olen saanut niin paljon jo. Mitä vielä voi toivoa? Noh ensimmäinen asia mihin kaipaan muutosta on tämä minun työtilanne. En tiedä toisiko toinen ammatti helpotuksen vai mikä. Pitäisi löytää sellainen työ, joka ei veisi kaikkia voimia vapaa-ajaltani. Kaikki se on pois perheeltäni. Toinen asia on ystävät. Minulla on ihania ystäviä, mutta suurin osa asuu niin kaukana. Elämästäni puuttuu tällä hetkellä ne ystävät, joiden kanssa voisi jakaa arjen. Ehkä vika on minussa itsessäni, en vain löydä enää voimavaroja uusien ystävien etsimiseen ja ystävyyden ylläpitämiseen.

14. luukku

2010-12-14T13:07:00.000-08:00

Mitä minulla oli päällä tänään?

Äh, tylsää tätähän kysyttiin jo. Noh tänään on taas ollut poikkeuksellinen päivä. Minulla oli ruudullinen hame, valkoinen puuvillapaita ja valkoinen villatakki. Harvoin olen näin nättinä. Tänään oli erikoinen päivä. Puolelta päivin lähdin Poikasen kanssa sairaalaan katsomaan meidän Piu pauta ultraan. Emme ehtineet kotiin ja iltapäivällä riensimme yhteen työpaikkaani. Tanssiryhmäni esiintyivät ja siksi olin pukeutunut kerrankin juhlavaatteisiin.

13. luukku

2010-12-13T00:16:00.000-08:00

Tällä viikolla

Huokaistaan luultavasti helpotuksesta. Minulla ei ole enää yhtään tuntia opetettavana, sen sijaan ryhmäni esiintyvät tällä viikolla ja jäävät sitten joululomalle. Lisäksi on Poikasen päiväkodin joulujuhla aamulla klo 7.45! Siis klo 7.45, miten me iltatyöläiset päästään ylös niin aikaisin :D. Tällä viikolla lähetetään joulukortteja, mikäli ne postiin asti saadaan. Lisäksi siivotaan koti, joka on taas kaaostilassa. Poikanen nukkui viime yönä ensimmäisen yön omassa huoneessa ja meillä on vähän senkin vuoksi muutostilassa koti.

12. luukku

2010-12-12T00:24:00.000-08:00

Käsilaukussani

Paljon kuitteja verotusta varten, kukkaro, kännykkä, laturi, avaimet ja bussikortti sekä pari kynää, heijastin, jota ei ole vieläkään laitettu takkiin kiinni.

10. ja 11. luukku

2010-12-11T05:44:00.000-08:00

Päivän asu

Eilen vaihdoinkin asua usein, koska olin kahteen otteeseen töissä ja tällä kertaa tanssijana. Aamulla pukeuduin niin lämpimästi kuin suinkin pystyin: pitkikset, fleecehousut, huppari sekä tietenkin lämpimät ulkovaatteet. Tämän kaiken päälle puin vielä tonttupuseron ja tonttulakin. Olin meinaan aamutonttuilemassa Lahden kaupungilla aamuruuhkan keskellä. Joulupukilla töissä siis ;). Pakko näin asian vierestä sanoa, että jos haluaa kokea ihmisten aidoimman reaktion, paras aika tehdä performanssitaidetta kadulla voisi olla aamulla seitsemän aikaan. Saimme rekkakuskeilta lentosuukkoja, jotkut vaihtoivat vikkelästi kadun puolta, jotkut olivat vain niin aidon yllättyneitä. Ihanaa oli saada ihmiset hymyilemään, kenties saimme nähdä päivän ensimmäiset hymyt. Iltapäivällä olin ihan tavallisissa vaatteissa, mutta illan näytökseen pukeuduin mustiin legginseihin ja valkeaan tunikaan.

Sisarukseni

Minulla on muutaman vuoden vanhempi isoveli. Sitkeä sissi, josta olen ylpeä ja iloinen!

9. luukku

2010-12-11T05:34:00.000-08:00

Uskoni

Aloitan epäolennaisimmasta, jotta sekin nyt sitten tulee selväksi: En kuulu kirkkoon. Se tosin ei kerro vielä minun uskonnosta tai sanoisin mieluummin maailmankatsomuksesta mitään. Olen kiinnostunut uskon asioista, mutta luterilainen kirkko ei koskaan ole tuntunut oikealta paikalta minulle. Aina siinä jokin rupeaa ahdistamaan, ei siitä nyt tässä tarkemmin.

Minua ei ole kasvatettu mihinkään uskontoon, muttei myöskään ateistiksi. Vanhempani ajattelivat, että saan itse päättää, kun olen siihen kypsä. Olen siis saanut käydä rippikoulun ja olla mukana gospelkuorossa, mutta koulussa opiskelin elämänkatsomustietoa. Sanoisin, että ET-tunneilta olen saanut parhaat ajattelun eväät, mitä koulu voi tarjota. Olen etsijä ja agnostikko. Tutustun avoimesti itselleni vieraisiinkin uskontoihin ja kuka ties vielä löydänkin sellaisen, jonka voin kokea 100-prosenttisesti omakseni. Uskonto on minulle vakava juttu enkä halua liittyä mihinkään uskontokuntaan tavan vuoksi.

Toisin kuin monet luulevat, kirkkoon kuulumaton ei ole yhtä kuin moraaliton ja arvoton ihminen. Mietin itse asiassa arvoasioita aika paljon. Arvostan kristinuskoonkin liittyviä arvoja: lähimmäisen rakkaus ja armo. Ehkä minä sitten uskon rakkauteen. Kun liikun luonnossa, minulle tulee sellainen olo, että jumaluutta on kaikessa, jokin suurempi voima on läsnä kaikkialla ja kaikessa.

Uskon, että elämä on lahja, jota tulee vaalia.

8. luukku

2010-12-08T12:55:00.000-08:00

Se hetki

Muutama vuosi sitten illalla vanhassa kartanossa olin hiipimässä omaan huoneeseen nukkumaan. Käytävällä vastaan tuli eräs aika ihana. Pysähdyimme molemmat, teki mieli sanoa jotain, mutten saanut mitään suusta tulemaan. Mies rikkoi kiusallisen hiljaisuuden halaamalla. Toivotimme hyvää yötä toisillemme. Se oli ensimmäinen halaus ja ensimmäinen varma merkki. Tästä tulee jotain enemmän. Viikon ajan sanat juuttuivat kurkkuuni. Sitten viimein, kun olimme retkellä eräässä kauniissa kylässä, sain sanottua tunteeni ääneen. Näin alkoi rakkaussuhteeni nykyiseen mieheeni.

Ja toinen Hetki isolla H:lla oli tietenkin ensitapaaminen Poikasen kanssa. Miten pieni ja suloinen voi ihmisalku olla! Sille ei ole enempää sanoja.

7. luukku

2010-12-07T12:01:00.000-08:00

Paras ystäväni

Minulla ei ole oikeasti sellaista, mutta sen sijaan minulla on monta ihanaa ystävää. Minua hiukan jopa ahdistaa ajatus, että minun pitäisi valita joku heistä parhaaksi. Kaikki ovat parhaita! Kaikista parhaimpia ovat he, jotka säilyvät, vaikkemme arjessa usein tapaakaan, mutta voimme silti aina jatkaa siitä mihin viimeksi jäimme.

Kiitos kun olette olemassa!

6. luukku

2010-12-06T11:39:00.000-08:00

Minun päiväni

Tämäkin on lyhyestä virsi kaunis. Heräsin aamulla siihen, että Poikanen oli herännyt herätyskellon ääneen. Itse en moista ääntä ollut kuullut, en saanut oikein nukuttua yöllä, mutta ah aamulla olisi uni kelvannut. Kävin suihkussa, söin vähän. Kömmin hetkeksi Poikasen viereen ja katselin vain. Sitten olikin aika lähteä bussiin.

Tapasin ohjaajaystäviä esiintymisasujen kankaiden leikkuutalkoiden merkeissä. Siitä eteenpäin kahdeksan tuntia minä vain leikkasin ja leikkasin. Lopulta olin yksin salilla väsyneenä ja nälkäisenä. Kävelin kaupungilla ja löysin itseni thaimaalaisesta ravintolasta syömästä aivan liian myöhäistä lounasta. Juttelin äidin kanssa puhelimessa ja hyppäsin bussin kyytiin.

Aah ihanaa vihdoinkin olen kotona! Ilta on mennyt pojan kanssa leikkiessä ja nyt vähän katselen sähköposteja yms..

5. luukku

2010-12-05T14:32:00.000-08:00

Ai kamala miten suuri kysymys: Mitä on rakkaus? Mie kirjotin jo tästä pitkää analyysiä, mutta se olin plääh.

Tänään meillä oli vähän surullisia ajatuksia mielessä. Mies tuli sitten viereen sohvalle istumaan ja siinä juteltiin ja tuettiin toisiamme. Rakkaus on ainakin sitä. Se on sitä, että haluan olla tuon miehen kanssa, vaikka toisinaan meillä menee hermot toisiimme. Se on rakkautta, kun olemme leikkineet tänään pojan kanssa yhdessä legoilla pitkät tovit. Se on sitä, kun arvostaa ihmistä sellaisena kuin hän on. Kyllä se sitäkin on, että sydän heittää välillä kuperkeikkaa, kun toinen vain on niin ihana!

Välillä rakastaminen tekee kipeää. Siihen voi liittyä menettämisen pelkoa, huolta ja joskus jopa vihaa ja kateutta. Rakastaminen on sitä, että on armollinen toista kohtaan, sitä että voimme antaa anteeksi toinen toisillemme.

Se on avunantoa ja läsnäoloa arjen keskellä.

"Sitähän se kaikki on, rakkautta rakkautta vaan!" Ei kai se rakkaus ole sen kummempaa, se ei ole tiedettä vaan ihan arkinen jokapäiväinen juttu!

Oletko koskaan?

2010-12-05T14:11:00.000-08:00

Minusta ei nyt ihan ilman lämmittelyä ole vastaamaan tuohon tämän päivän joulukalenterin kysymykseen, ajattelin sitten lämmitellä tämmöisellä hömpällä. Sitä paitsi jotenkin ihmeellisesti viihdyn näitten tällaisten kyselyiden äärellä.

Istunut poliisiautossa? En.

Tullut umpikännissä kotiin aamulla? Varmasti

Nukkunut samassa sängyssä monta vuotta itseäsi vanhemman vastakkaisen sukupuolen henkilön kanssa? Kyllä

Kontannut koulun lattialla? No takuuvarmasti vaikken muistakaan, varmaankin joka koulussa on leikitty jotain sellaista, jossa on sitten joutunut konttaamaan (paitsi iltalukiossa ei varmaankaan)

Poiminut sieniä? kyllä

Juossut todella henkesi edestä? Sanoisin mieluumminkin, että kävellyt, koska tilanne vaati jotain muuta kuin näkyvää pakenemista. En nyt tiedä ihan, että henki olisi ollut vaarassa, mutta tilanne oli kuitenkin uhkaava.

Murtautunut autoon? En, hyvä että avaimella sisään pääsen ilman apua.

Unohtanut jotakin lentokoneeseen? En ole varma jäikö Pekka Töpöhäntä - takki Unkariin lentokentälle vai koneeseen.

Kaatunut kenkien takia? Todennäköisesti.

Polskutellut Serenassa? En, mutta pienenä kovasti siitä haaveilin ja muistan sen mainoslaulun edelleen.

Uinut vaatteet päällä? Kyllä

Laulanut mikrofoniin? Kyllä ja laulaisin vaikka joka päivä, jos meille hankittas singstar :)

Itkenyt koulussa? Varmasti, ilosta ja surusta

Kokeillut nuuskaa? Yöks, en ikinä laittaisi suuhuni

Ollut masentunut? En diagnosoidusti

Oksentanut ihmisen päälle? En tietääkseni muiden kuin itseni

Purrut kissaa, kun se on purrut sinua? Onneksi kissakaan ei ole purrut minua koskaan

Haukkunut koiralle? Tietenkin

Kaatunut mopolla? Muistelen, että olen ollut kyydissä, kun mopo on kaatunut

Heilunut jossakin alusvaatteillasi? Kyllä.

Pessyt ikkunoita? Joo vaikkei sitä ehkä uskoisi juuri nyt, jos meidän ikkuinoita katsoisi.

Maistanut mustekalaa? Joo

Ollut ambulanssissa? Ensiapukurssilla varmaankin

Kummat on söpömpiä blondit vai tummat? Itsensä näköiset

Pitääkö ihastuksesi/rakkaasi olla pidempi vai lyhyempi kuin sinä? Empä ole tullut koskaan ajatelleeksi

Inhoatko ketään tällä hetkellä? En varsinaisesti, mutta en kyllä pidä kaikkien ihmisten käytöksestä

Rakastatko ketään juuri nyt? Takuuvarmasti

Rakastaako sinua kukaan tällä hetkellä? Takuuvarmasti

Ikävöitkö ketään? Kyllä, ystäviä.

Oletko mustasukkainen? Välillä valitettavasti

Paras ystäväsi? Ehkä se on tuo mieheni, mutta jokainen ystävä on arvokas, ei heitä voi laittaa järjestykseen

Mitä teet viikonloppuisin? Vietän vapaapäivän poikani kanssa ja käyn vetämässä kerhoa taaperoille (ja vanhemmilleen)

Mitä mieltä olet kaukosuhteista? Kokemusta on, toimii, kun ei tarvitse liian kauan kituuttaa sellaisessa

Onko sinulla webkameraa? öö en tiedä

Kuinka pitkä olet? 166

Mitä vihaat itsessäsi? Liian monimutkaista ajattelua

Asuisitko mielellään maalla vai kaupungissa? Maaseutumaisesti hyvien kulkuyhteyksien päässä

Lempieläimesi? Kaikki karvaturvelot joita voi silittää, tosin olen jopa joskus pitänyt yhtä käärmettä suloisena (vaikka olenkin käärmekammoinen)

Mitä eläintä itse muistutat eniten? Olisin muuten kyllä delfiini, mutten osaa samanlaisia temppuja kuin he

Lempinumerosi? Tällä hetkellä 3, meidän perheen lukumäärä

Keneen luotat parhaiten? Vanhempiini

Onko sinulla yhtään sellaista salaisuutta mitä ei kukaan muu tiedä kun sinä? Varmasti

Kuinka aikasin menet yleensä nukkumaan? klo 23-24

Horoskooppisi? Neitsyt

Millasista elokuvista tykkäät? Koskettavista, ajatuksia ja tunteita herättävistä

Oletko koskaan liftannu? Olen, mutten päässyt kyytiin

Omistatko mitään kulkuneuvoa? Noh kai mie osittain tuon meidän auton omistan, pyörän tietty kans

Viimeisin viesti minkä tänään olet saanut? Toivotaan molemmille terveempää loppuvuotta!

Onko puhelimessasi turhia numeroita? Mistä sitä tietää, milloin niitä numeroita tarvitsee?

Ketä ajattelet juuri nyt? Poikasta

Paljonko kello on juuri nyt? Ohhoh, mutta sehän on jo yli 12

Kuka soitti sinulle viimeksi? äiti

Kummalla puolella sänkyä nukut? Reunalla useimmiten

Pihviä vai kanaa? Pihviä, luomuna

Onko sinun koskaan pitänyt hypätä autosta ulos oksentamaan? Varmaankin, mutta viimeksi oli onneksi pussi mukana

Kumman jalan pistät housuista sisään ensimmäiseksi? Ei varmaan mitään logiikkaa

Suihku vai kylpy? Suihku

Mitä söit lounaaksi tänään? Luomujauhelihaa ja perunaa

Menisitkö mielummin telttailemaan vai viiden tähden hotelliin? Vaikka telttailusta pidänkin, väsymystilan vuoksi valkkaisin hotellin

Oletko oksentanut koska olet juonut liikaa? Valitettavasti

Kauanko olet yleensä suihkussa? Liian kauan

Miltä sinusta tuntuu juuri nyt? Nukuttaa, mutta päässä surisee liikaa ajatuksia

Oletko pitkä vai lyhyt? Siltä väliltä

Kuunteletko nyt jotain kappaletta? En

Onko sydämesi koskaan särkynyt? Varmasti

Mitä kaikkia mahdollisia ääniä kuulet juuri nyt? Tietokoneesta kuuluu jonkun pelin äänet

Sano kolme tavaraa mitä näät sinun vasemmalla puolella? Viirivehka, sohva ja lokkitaulu

Joulukalenterin ekat luukut

2010-12-04T04:59:00.000-08:00

Vastaan samantien kaikkiin neljään, kun aloitin tämä vähän myöhässä.

1. luukku

Vaikeinta on ehkä esitellä itsensä. Sen jälkeen, kun minusta on tullut äiti ja varsinkin nyt, kun pyörin myös kiireisenä työelämässä, minulla on hiukan ollut se oma minuus kateissa tai minusta tuntuu, että sitä on vaikeampi määritellä. Olen sitä mitä minun elämäni on.

2. luukku

Olen aina ollut hyvin herkkä ihastumaan, milloin mihinkin. Ihastuksistani ei voi vetää mitään johtopäätöksiä siitä millaisista miehistä minä tykkään, koska ne ovat olleet niin laidasta laitaan ja olen ihastunut ihmisissä niin erilaisiin asioihin kuten luonteeseen, käsiin, silmiin, tapaan tanssia... Olen aina tuntenut hyvin voimakkaasti ja siksi voi olla ehkä hankalaa sanoa, kuka on ollut ensirakkauteni. Vahvimpana mieleen tulee kuitenkin ensimmäinen seurustelusuhteeni yläasteelta. Ihastuimme toisiimme yhden poikapuolisen ystäväni kanssa. Hän varmasti tunnistaisi itsensä tästä tekstistä. Rakastuin herkkään, runoilevaan, ajattelevaiseen, ystävälliseen ja tanssitaitoiseen poikaan. Niin voisiko parempaa ollakaan ;). Varsinainen seurustelumme ei kuitenkaan kestänyt kauaa, mutta toipuminen siitä omalta osaltani kesti kauan, vuosia. Se ei ollut vain toipumista menetystä poikaystävästä vaan toipumista ystävyydestä, joka ei voinut enää jatkua kuten ennen seurustelua ja siihen liittyi varmasti myöskin se, että olin tuolloin hyvin yksinäinen. Omalta osaltani voin sanoa, että olin kertakaikkiaan liian nuori ja epävarma silloin. Me olemme varmasti parempia ystäviä kuin puolisoita toisillemme. Nykyään tapaamme todella harvoin, mutta sanoisin, että tunteeni tätä miestä kohtaan ovat edelleen lämpimät ja me olemme ystäviä.

3. luukku

Vanhempani ovat minulle hyvin tärkeät. Soittelemme edelleen toisillemme lähes päivittäin. Muutin nuorena pois kotoa ja silloin tietenkin päivittäinen puhelinyhteys oli tärkeä asia, joka on onneksi jäänyt tavaksi nykyäänkin. Vanhempani ovat opettaneet minut itsenäisesti ajattelevaiseksi ihmiseksi. He eivät ole tuputtaneet minulle mitään valmista elämäntapaa vaan opettaneet ajattelemaan itse, etsimään niitä asioita, jotka minulle itselleni ovat tärkeitä. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi ajattelen monista asioista samoin kuin he.

Vanhempani ovat molemmat hyvin omistautuneita työlleen, mikä ei lapsen näkökulmasta ole ollut aina mukavaa. Olen kulkenut pienestä pitäen isäni mukana vaikka missä kekkereillä ja kuunnellut kyllästymiseen asti pitkiä puheita. En enää muista, että halusinko itse mukaan vai olinko mukana muista syistä. Lisäksi veljeni sairaus vei vanhempieni voimia ja saatoin välillä tuntea, ettei minulla ole niin väliä ja varoin kertomasta omista murheistani. Kuitenkin muistan hyvin elävästi senkin, että minun kanssani on aina keskusteltu paljon ja tunnen olleeni rakas lapsena ja edelleenkin vanhemmilleni.

Tottakai vanhemmistani löytyy asioita, jotka minua ärsyttävät. Mieheni kysyykin usein, että miksi minun pitää aina olla väittämässä vastaan isälleni tai hermostua, kun hän yrittää neuvoa. Kuitenkin ne on niitä pikkuasioita, jotka ärsyttävät. Arvostan vanhempieni herkkyyttä kuunnella toista ihmistä ja ymmärtää rivien välistäkin. Arvostan heidän elämänkokemuksestaan tullutta viisautta, mutta myös sitä sivistystä, jonka he ovat saavuttaneet lukemalla paljon. Arvostan sitä, että heiltä saa aina erilaisia näkökulmia ongelmatilanteisiin. Arvostan sitä, että heiltä voi pyytää aina apua, kun siltä tuntuu. Toivottavasti osaan itse olla apuna sitten, kun he sitä tarvitsevat.

4. luukku

Tähän onkin helppo vastata. Olen syönyt tänään muutaman lasillisen mustikkasoppaa ja palan ruisleipää ilman päällysteitä. Toivottavasti saisin vielä jotain muutakin menemään alas. Olen siis vatsatautitoipilas tällä hetkellä.

Joulukalenteri

2010-12-04T04:07:00.000-08:00

Ystävän blogissa oli tällainen ja ajattelin sitten, että tämä voisikin olla hyvä tapa herättää tämä blogiharrastus ja itse asiassa juuri nyt olen sängyn pohjalla sopivaa tekemistä vailla. Poika on isovanhemmilla hoidossa, kun minun ja mieheni piti olla tänään töissä. Mutta tässä kävikin nyt niin, että me molemmat sairastuimme vatsatautiin. Miehellä se vasta alkoi, itse olen päässyt jo pahimman yli, mutten oikeen pysy vielä pystyssä.

Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhemmat
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Viimeinen hetki

Kai se on vähitellen itsekin uskottava!

2010-10-20T13:27:00.000-07:00

Meille on tulossa vauva. Laskettuaika on joskus huhtikuun lopulla. Kerroin asiasta tänään oppilailleni, joten nyt ei enää tarvitse asiaa salailla. Minä en vain meinaa tätä vieläkään uskoa, vaikka kaikki mahdolliset raskausoireet olen läpikäynyt, maha alkaa jo vähän näkyä ja ultrassakin on nähty pikkuinen jo kaksi kertaa. Toinen raskaus on ollut ihan erilainen verrattuna ensimmäiseen. Silloin asian muisti päivittäin, siitä puhui päivittäin ja lisäksi kirjoitin raskauspäiväkirjaa. Nyt oireeni ovat paljon selkeämmät, mutta itse lapsen olemassaolo vatsassa ei tunnu yhtään niin selvältä. En edes muista millä viikolla olen menossa, ellen ihan erikseen käy asiaa tarkistamassa.

Sitten niihin oireisiin. Poika on varmaan jo tottunut, että äitillä on nykyään tapana juosta kesken aamupalan tervehtimään vessanpönttöä... Ensimmäisen raskauden aikana valitin kyllä pahoinvoinnista, mutta ei se ollut mitään verrattuna tähän mitä nyt on ollut. Lopetimme vallan kokonaan puuron syömisen, kun se saa oksennuksen lentämään takuu varmasti. Ruokailuni ovat olleet vallan kummallisia. Mies ihmetteli ravintolassa, kun pyysin, että voisimmeko vaihtaa paikkaa. Siinä yhdessä paikassa oli joku vallan ihmeellinen tuoksu, jota en vain millään pystynyt sietämään, mies ei koko hajua edes huomannut. Minulla on kummallisia ja välillä hyvin tarkkoja mielihaluja, makuaistini toimii jotenkin nurinkurisesti ja samalla todella tarkasti. Tämä on outoa, koska tavallisesti en juuri nirsoile ja valikoi ruokia. Yhdessä vaiheessa minun teki mieli Fanny-vanukasta, sitä mitä oli myynnissä silloin, kun olin pieni. Valitettavasti sitä ei enää myydä, joten oli tyytyminen jacky-makupalaan. Oudointa tässä asiassa on se, että suklaavanukas maistuu tällä hetkellä suussani raikkaalta, kun taas jogurttia ja viiliä en siedä nyt yhtään. Ihan alussa minun teki koko ajan mieli vain Ifa-salmiakkia ja siitä alunperin arvasin, että taidan olla raskaana. Sen jälkeen on ollut suolakurkkukausia, poronkäristyskausia, silakkapihvikausia, Puffetjäätelökausia, klementtiinikausia jne..

Ihan kuin koko elämäni pyörisi pelkän ruuan ja mielihalujen ympärillä. No onneksi ihan näin ei pääse olemaan, kun pitää tätä arkeakin tässä pyörittää. Mutta odotan jo sitä aikaa, kun ruokaan voi suhtautua taas normaalisti. Mielihaluni lähtevät liikkeelle tavallisesti siitä, kun alan voida pahoin ja olo tuntuu heikolta. Sitten alkaa tehdä mieli jotain tiettyä tarkasti määriteltyä asiaa. Mies ei ollenkaan ymmärtänyt, kun yritin yhtenä iltana selittää, että juuri nyt tarvitsisin poronlihaa kylmäpaistin muodossa, jotta oloni olisi parempi. Olen itsekin ihan pihalla mistä nämä mielihalut tulevat.

Painoni on lähinnä laskenut (tai ainakin oli viimeksi, kun olin neuvolassa). Tämäkin on outoa, vaikka kuinka olen syönyt herkkuja ja syönyt usein, paino vain laskee. Tunteet ovat herkällä ja palautetta on vaikeampi ottaa vastaan kuin yleensä. Se on hirveä asia töissä ollessa. Lauloin tuossa yhtenä iltana Poikaselle unilaulua ja siinäkin alkoi kyyneleet tippua. Taidan olla oikein odottavan äidin karikatyyri. Tosin sillä erotuksella, että nyt toisen raskauden aikana en ole kuitenkaan ollut niin avoimesti "raskaana". Nyt vähän huvittaa se, kun ekan raskauden aikana sitä otti kaikki suositukset ja ohjeet niin piirun tarkasti ja varmuuden vuoksi vielä vähän tarkemmin. Nyt en ole ollut kauhean tarkka, vaan olen suhtautunut raskauteen ihan normaalina osana elämää.

Mahani asukki sai odotusnimekseen Piu pau, esikoisen nimi oli Tum tum sydämen sykkeen mukaan. Sykettä ei ole vielä kuunneltu, mutta sykkivä sydän nähtiin molemmissa ultrissa. Piu pau oli aivan vallaton tapaus. Hänestä ei meinattu saada kuvaa lainkaan, kun niin mahdottomasti piti heilua ja pomppia. Piu pau otti vauhtia kohdun seinämistä ja hypäytti itseään yhä uudestaan ja uudestaan. Poikasta eivät oikein ultrakuvat jaksaneet kiinnostaa. Pitää ehkä hankkia meille joku isoveli-kirja, jotta Poikanenkin voi ruveta valmistautumaan isoveljeyteen. Aika jännittävää ja vielä hyvin epätodellisen tuntuista tämä kaikki. Ehkä vähitellen uskallan rakastua tähän pikkuiseen.

Mussukka pipinä

2010-10-04T12:55:00.000-07:00

Meidän höppänä pöppänä sairastaa. Kamala kuume nousi päivällä. Ihan yllätyin omaa reaktiotani, kun siitä kuulin puhelimessa kaupungilla päivän ensimmäisen työrupeaman jälkeen. Omat suunnitelmat unohtuivat tykkänään, askelvauhti kasvoi ja suuntasin saman tien apteekkiin panadolia ostamaan (kotona sitä olisi ollut, mutta kuume nousikin yllättäen kylässä ollessa) ja siitä suoraan kauppaan ostamaan kaikkia pojan herkkuja (viinirypäleitä, smoothieta, hedelmäsoseita, mustikkapullaa, karjalanpiirakoita...), jotta edes jotain ravintoa ja nestettä hän saisi menemään alas. Eihän pojalla mitään hätää siellä kyläpaikassa isänsä kanssa ollut, mutta itselle tuli yhtäkkiä kova ikävä mussukkaista. Onneksi kyläpaikka oli lähistöllä ja pääsin pientä hoivaamaan.

Siellä se pikkuinen päikkäröi. Heräämisen jälkeen siinä kävi sitten niin, että otin pojan syliin ja vähän hän ruokaa maisteli, kunnes oksennus alkoi lentää, lähinnä minun housuille. Poika säikähti moista ja pitkään aikaan ei mitään muuta kuulunutkaan kuin pojan raikaava itku. Minun piti vielä mennä töihin, joten vein mieheltä housut jalasta ja mies lainasi sitten kaveriltaan housuja. En tiedä huomasivatko varhaismurkut oppilaani open hassuja housuja...

Illalla vielä katselimme pojan kanssa muumeja. Jostain syystä sitä tarjoaa lapselleen samat asiat, joita itsekin sairaana tekisi mieli tehdä. Itsekin katselin opiskeluaikoina sairastaessa muumeja tai luontodokumentteja yleareenalta. Ne ovat tarpeeksi rauhallisia katseltavia kuumeisena, kun oikein mihinkään muuhun ei voimat riitä. Huomenna jää sitten päiväkoti väliin ja poikanen viettää illan isänsä kanssa.

Hellyyttä, hoivaa ja hemmottelua, kolmen hoon hoitomenetelmillä koitetaan saada poika taas kuntoon ja kiinni normaaliarkeen.

Vapaapäivä

2010-10-02T14:44:00.000-07:00

Sitä ei saa ellei sitä itse itselleen ota. Se etu töissä käymisessä on, että aika pojan kanssa (siis silloin kun ihan oikeasti saa olla vain pojan kanssa, eikä tarvitse samalla säätää mitään työhön liittyvää) tuntuu oikeasti vapaa-ajalta. En ole pitkään aikaan kaivannut kahden keskistä aikaa miehen kanssa tai edes oikeastaan yksin oloa, paras vapaapäivä on sellainen, jonka voi viettää koko perheen kanssa tai edes pojan kanssa. Meillähän ei tosiaan ole yhtään yhteistä vapaapäivää miehen kanssa. Hän on töissä lauantaina, kun minulla on vapaapäivä ja miehen vapaapäivät taas ovat sunnuntai ja maanantai.

Tällä viikolla olen pahoittanut mieleni usein. Minussa on sellainen ongelma, että olen aivan älyttömän herkkä ottamaan itseeni ja jos asiaa ei saa keskusteltua asianomaisten kanssa, se jää vaivaamaan ja kannan sitä mukanani. Miten oppisin unohtamaan ja ohittamaan sellaiset kommentit, jotka ovat epäasiallisia ja kohtuuttomia. Parasta unohdusterapiaa ovat nämä päivät, kun saan tehdä mitä huvittaa. Työpäivinä minulla on aina sellaisia odotteluhetkiä bussissa, bussipysäkillä, tuntien välissä ja illallakin, milloin työasiat vain pyörivät päässä väistämättä.

Kävin tänään pojan kanssa kaupungilla kirpputorilla ja vähän muutenkin pyörimässä. Päälläni oli tietenkin hame, mikä on ihan luksusta hikisiin työvaatteisiin verrattuna. Mikä hienoa, löysin kirpparilta kaksi mukavaa hupparia, t-paidan ja kaksi käsinukkea. Citymarketista lähti matkaan vielä muumi-uimapuku pojalle. Poika kun käy isänsä kanssa aina maanantaisin uimassa niin on syytä olla hyvä uimapuku.

Kotona me otimme itseämme niskasta kiinni ja pistimme kodin tavarat järjestykseen. Muutama viikko sitten päätimme siirtää olohuoneen työhuoneeseen ja työhuoneen olohuoneeseen, jotta saisimme lisää tilaa lapsen leikeille ja toisaalta työtavaroille. Hommahan jäi silloin vähän puolitiehen ja olen senkin takia ollut vähän hermostunut, kun kaikki tavarat ovat olleet kadoksissa. Noh nyt ne ovat enemmän kuin järjestyksessä ja huomenna pääsemme tekemään sen perussiivouksen sitten viimeinkin. Vaikka en olekaan täydellisen siisteyden ystävä, niin täytyy kyllä myöntää, että kotona on ihan erilainen tunnelma nyt. Kynttilöitäkin teki mieli laittaa palamaan, kun on niin nättiä. Ehkäpä työpäivätkin maistuvat erilaisilta, kun ei heti ovella tule vastaan kamala määrä tekemättömiä kotitöitä ja työtavarat löytyvät yhdestä paikasta, minun omasta työnurkkauksesta.

Ai niin. Meidän poika on alkanut nyt selvästikin puhumaan. Hänen puheenkehityksensä oli tauolla kauan aikaa, kun kaikki aika meni kävelyn harjoitteluun ja sitä harjoiteltiinkin kauan ja perusteellisesti niin kuin tuolla meidän pojalla on tapana tehdä. Selvästikin kaikkia sanoja hän yrittää toistaa, mitä kuulee. Suosikkisana taitaa olla "taatuu" eli suomeksi "kaatuu" sekä "pippu" eli "tippu". Luonnollisesti näihin sanoihin liittyy tekeminen, poika kaatuu tahallaan ja huutaa sitten mahallaan "taatuu" ja nauraa vielä perään ja ruokapöydässä on ah niin ihanaa harrastaa maitolasin tahallista kaatamista ja asioiden tiputtelua. Mopon perään huudetaan innoissaan "popo". Yhtenä päivänä poika sanoi yhtäkkiä "tiito" eli "kiitos" ja sekös tuntui hyvältä. En ole pitänyt näistä sanoista sen kummemmin kirjaa, kun ne vaihtelevat vähän päivästä toiseen. "Isi" on kuultu silloin tällöin ja monia muitakin sanoja on kuultu muutamia kertoja. Vähitellen, vähitellen.

Jospa se tästä taas arki lähtee rullaamaan.

Havahtumisia arjen keskellä

2010-09-24T13:14:00.000-07:00

Tänään istuin pitkän tovin linja-autopysäkin penkillä. Olin vienyt lapsen juuri hoitoon ja odotin bussia. Olo oli tyhjä ja vähän alakuloinen, arjen oravanpyörästä väsähtänyt, kunnes tapahtui jotain. Katselin ohi kulkevia ihmisiä. Perjantain merkkinä kadulla kulki nuoria pariskuntia, armeijasta kotilomille päässeitä kolleja tyttöystäviensä kanssa. Sitten muistin yhtäkkiä niin elävästi ne samanlaiset hetket, kun me miehen kanssa aina tavattiin perjantaisin, kun toinen oli matkustanut pitkän matkan toisen luo. Se muisto lämmitti mieltä ja oli ihanaa katsella niitä pariskuntia, jotka olivat nyt samassa tilanteessa. Vähän samalla tavalla minulle kävi, kun yhtenä päivänä ryhdyin laittamaan ruokaa keittiössämme, joka oli kuin pommin jäljiltä. Tuli aivan sellainen tunne kuin olisin ollut kokkaamassa siinä kommuunissa, jossa mieheni silloin joskus muinoin asusti ja missä me yhdessä laitoimme ruokaa. Se sotku ei enää harmittanutkaan, vaan koin sen hetken jotenkin nostalgisena. Meidän romantiikkaamme taitaa kuulua rosoisuus.

Tällaisia pieniä hetkiä olen arvostanut viime aikoina. Aina välillä havahdun katselemaan jotakin hetkeä ikään kuin ulkopuolisena ja huomaan, että siinä se on nyt sitten se minun elämä tässä ja nyt. Meidän arki on aika hulinaa edelleen ja me pyöritään siinä kuin oravat pyörässä. Iltatyö on vähän sellaista, että sitä ajattelee koko päivän ja henkisesti vapaalle pääsee vasta illalla, kun työt ovat ohi ja on yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei ajatukset enää mene töihin. Päivän parhaita hetkiä ovat aamut, kun heräilemme pojan kanssa kaikessa rauhassa ja köllöttelemme ja höpöttelemme sängyssä. Iltapäivällä ajatukset viimeistään alkavat hiipiä töihin. Välillä istumme pojan kanssa molemmat pöydän ääreen "suunnittelemaan". Poika piirtää ja minä suunnittelen illan tunteja. Illalla on ihanaa hakea poju hoidosta, kun hän silmät kirkkaina kiiruhtaa äitiä halaamaan. Tosin on kyllä kerran käynyt niinkin ettei poika ollut huomaavinaan minua, vaan jatkoi autoleikkiään ihan muina miehinä.

Poika on sopeutunut päiväkotiin oikein mainiosti. Minusta on mukava ajatus, että hän saa leikkiä toisten lasten seurassa. Yhtenä päivänä, kun saavuimme päiväkotiin oli yksi toinen poika jo odottamassa, että koska se meidän poika saapuu hänen kanssaan leikkimään. En sitten tiedä, että leikkivätkö he oikeasti yhdessä, mutta ajatuksena se oli mukava. Hoitajien kertomuksia illan sujumisesta on aina mielenkiintoista kuunnella. Kehuista tulee tietenkin hyvä mieli. Tänään poika oli ollut ainoa iltalapsi ja hän oli päässyt hoitajan kanssa retkelle. Olivat kuulemma käyneet sorsia katsomassa ja poika oli vaan niitä osoitellut innoissaan ja sanonut "kaak kaak". Hän ei ole meidän kuulleen eläinten ääniä matkinut oikein koskaan, mutta taitaa salaa ne silti osata. Mitäpä sitä vanhemmilleen kaikkia taitojaan näyttämään, kun me kehutaan häntä ilmankin ;).

Minusta on alkanut tuntua siltä, etten taida jaksaa iltatyötä pidemmän päälle. Pitää kai ryhtyä miettimään muita vaihtoehtoja. Vaikea päätös se tosin tulee olemaan, jos luovun omasta työstäni. Tuntuu vain jotenkin tosi raskaalta lapsiperhearjen ja tanssinopetustyön yhdistäminen. Nautin molemmista erillään, mutta niiden molempien saaminen samaan elämään tuntuu minulle vaikealta. Kumpikin kärsii liikaa. Jos olisin tiennyt, että tulen saamaan perheen, olisin varmaan hakeutunut jollekin muulle alalle. Mutta ajattelin silloin ennen, että pitää saada sellainen ammatti, joka antaisi tarpeeksi sisältöä elämälle, jos puolisoa ja lasta en saisikaan. En haluaisi kuullostaa narisijalta, mutta tämä asia vain mietityttää todella paljon. Tämmöisessä jatkuvassa väsymyksen tilassa en voi elää kovinkaan onnellisena pidemmän päälle. Olen niin ristiriitainen, kun samaan aikaan kehittelen uusia ideoita ja haaveilen osallistuvani koulutuksiin, jotka ovat suoraan oman alani juttuja ja toisaalta suunnittelen lopettavani nämä hommat kokonaan kevätkauden jälkeen. Vai keksinkö vielä jonkun tavan jatkaa tanssinopettajan töitä, jonkun lapsiperheeseen sopivan tavan...

Bloggaaminen on nyt ollut tuuliajolla kuten kaikki muutkin harrastukset. Käyn kyllä muiden blogeja lukemassa, mutta on kommentoinnitkin jääneet, kun ei vain tunnu sanaisesta arkustani mitään tällä hetkellä irtoavan. Tuli helpottunut olo, kun sain viimein jotain vähän raapustettua. Mukavaa syksyä ja voimia kaikille!

Tunnustus

2010-09-06T12:24:00.000-07:00

Sain tällaisen Jellonalta:

Kiitos! Se olikin ensimmäinen tunnustukseni, en osannut sellaista odottaa. Tunnustuksen saajan tehtävänä on kertoa itsestään seitsemän asiaa ja pistää palkinto eteenpäin seitsemälle.

1. Pelkään kuolemaa, olen aina pelännyt. Eniten pelkään läheisten ihmisten menettämistä.
2. En tykkää lainkaan siivoamisesta ja ajan myötä olen oppinut siinä laiskemmaksi ja laiskemmaksi, olisin valmis ulkoistamaan koko homman, jos minulla olisi siihen varaa.
3. Rakastan valvomista yömyöhään tanssien tai jutellen kynttilän valossa.
4. Olen herkkupeppu. Pienenä luulin, että se tarkottaa sitä, että minulla on hieno takapuoli.
5. Metsässä on mukavaa, vaikka mulla onkin pieni käärmekammo.
6. Olen todella kova jännittämään uusia ja haastavia tilanteita ja siitäkin huolimatta hakeudun sellaisiin koko ajan.
7. Tykkään esiintymisestä, vaikka sekin on minusta aika pelottavaa.

Sitten kenelle annan tunnustuksen eteen päin? Moni on tämän jo varmaan saanutkin ja minultakin jäi jo sillä tästä listasta muutama pois :). Tässäpä tulee:

Pohojan akka , Linda , Nipsu, Anelma, Leijonaemot, Pikkusisko ja Kuninkaantytär

Oli aika mielenkiintoista miettiä näitä tunnustuksen saajia. Minullakin on näitä luettavia jo kertynyt paljon ja tosi erillaisia blogeja. Nyt on vähän sellainen kausi, että olen kaivannut lomaa tietokoneelta ja olen myös kyllästynyt vähän siihen, kun tämä blogger vain lataa ja lataa, joten en ehkä saa kaikille tunnustuksen saaneille ilmoitettua siitä. Jos bongaat itsesi tästä niin hyvä :)!

Poikanen

2010-08-22T11:34:00.000-07:00

Haluan kirjoittaa 1,5-vuotiaasta Poikasesta vähän jotain itselleni muistoksi nyt ennen kuin hän siirtyy elämässään uuteen vaiheeseen.

"Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit", lauloin reilu vuosi sitten Poikasen nimiäisissä. Ja näinhän se on, me emme ole enää samoja ihmisiä kuin ennen Poikasen syntymää. Hän on täyttänyt meidän elämän niin, että vaikka välillämme olisi monia kilometrejä, Poikanen on aina läsnä ajatuksissamme. Vaikka välillä on ihanaa saada sitä omaa aikaa, tuntuu koti silti tyhjältä ilman pikkuista touhottajaa. Joka ilta, kun menemme mieheni kanssa nukkumaan, katselen nukkuvaa Poikasta ja olen niin kiitollinen hänen olemassa olostaan kuin ihminen vain voi olla. Siinä katsellessa "liukenee yöhön murheet aikuisen". Joka ilta.

Mutta sitten itse Poikaseen.

Tällä hetkellä on menossa oikea kirjabuumi. Niitä jaksaisi Poikanen tutkia vaikka kuinka kauan ja usein se onkin niin, että lukemisesta pidetään taukoa silloin, kun vanhemmat eivät enää jaksa. Vähintään toisessa kädessä kulkee koko ajan pikkuauto ja niitä on ihana ajeluttaa lattialla, seinillä, Äidin jalkoja pitkin ja milloin missäkin. Torneja Poikanen rakentelee mielellään ja parhaimpia rakennusalustoja ovat kaikki epävakaat paikat kuten ämpärin reuna. Legopalikoilla Poikanen leikkii hyvin keskittyneesti pitkiä aikoja. Pikku Kakkonen ja luontodokumentit ovat oivia ohjelmia katseltavaksi silloin, kun ei oikein muuta jaksa (tai kun Äiti ja Isä kaipaavat rauhallista hetkeä).

Ulkona Poikanen nauttii tällä hetkellä etenkin kivien esiin kaivamisesta ja heittelystä (hiukan olemme joutuneet opastamaan, ettei muita tai ikkunaa päin saa heittää). Myös muut luonnonihmeet kuten puut, kasvit ja marjapensaat ovat mielenkiintoisia. Polkupyöriä, mopoja ja autoja on kivaa ihailla ja vähän "korjaillakin". Sade on Poikasen mielestä merkillinen asia ja sadepisarat naurattavat. Ukonilmaa ihastelimme kerran Poikasen kanssa ikkunasta ja sekin oli vain mukavalla tavalla jännittävää. Linnut ja oravat, koirat ja kissat ja kaikki muut mahdolliset eläimet ovat hassuja ja niitä tekisi mieli ajaa vähän takaa. Liukumäki, hiekkalaatikko ja kiikku eivät tällä hetkellä ole kovin in, mutta Poikanen jaksaa niitäkin aina hetken aikaa äidin tai isän seurassa. Poikanen tykkää käydä "lenkillä", kun saa Itse kävellä. Kun Poikasen omat voimat loppuu, sylissä voi jatkaa matkaa.

Poikasesta on tullut varsinainen Äidin ja Isin apulainen. Tiskikonetta on mukava tyhjentää ja välillä Poikanen järjestelee myös keittiön kaappien järjestystä uusiksi. Käsittämätöntä on se, että tiskikonetta ei saakaan tyhjentää silloin, kun siellä on likaisia astioita. Poikanen auttaa myöskin mielellään pyykin kuivumaan laittamisessa, hän ojentelee tomerasti märkiä pyykkejä tai pyykkipoikia. Roskapussin kuljettaminen taaperokärryssä roskakatokseen on Poikaselle sydämen asia. Ulkona hän keräilee mielellään maahan lentäneitä roskia ja kuljettaa ne roskikseen, luonnonsuojelu aloitetaan varhaisella iällä. Kaupassa Poikanen myöskin auttaisi hyvin mielellään kaupan henkilökuntaa tavaroiden järjestelyssä. Imuri edelleen vähän pelottaa, mutta rikkaimuri on sen sijaan Poikasen mieleen ja varsinkin, kun Poikasta itseään "imuroidaan".

Ensiaskeleet Poikanen otti kuukausia sitten keväällä, mutta kävely-yritykset unohtuivat joksikin aikaa. Oikeastaan vasta nyt viimeisen kuukauden sisään, kävely on alkanut vähitellen syrjäyttämään konttauksen. Ja näin se saa mennäkin, ei ole kiirettä valmiissa maailmassa. Äiti ja Isi ovat saaneet opetella siihen, että Poikanen nykyään ehtii ja osaa mennä vaikka minne. Puhetta tulee vaikka kuinka ja paljon pitkiä selostuksia, tosin me muut emme vielä sitä kieltä ymmärrä. "Äiti" ja "auto" ovat olleet kauan aikaa ja ihan kuin välillä olisimme kuulleet "Itinkin". Poikanen tykkää käyttää eloisaa elekieltä, monille eri tilanteille on olemassa ihan oma eleensä tai ilmeensä ja tärkeimmät niistä lienee nyökkäys ja pään pudistus. Välillä Poikasella jää vallan Ei-vaihde päälle.

Poikasessa on hiukan haaveilijan elkeitä. Hän voisi istua ruokapöydässäkin tunnin ja nautiskella kaikessa rauhassa tai tutkia yhtä ja samaa kiveä pitkiä aikoja. Tosin ihan viime päivinä Poikanen on alkanut kiivetä itse pois syöttötuolista, kun hän muistaa, että olisi jotain mielenkiintoisempaa tekemistä kuin ateriointi. Tietty rauhallisuus ja keskittyneisyys taitavat kuulua Poikasen perusluonteeseen. Hän myöskin tykkää valtavasti toisten ihmisten seurasta. Naapureiden moikkailu on ulkona ollessa ihan huippukivaa, tosin pieni varautuneisuus saattaa iskeä päälle, kun ihmiset tulevat lähemmäksi. Kotona Poikanen näyttää villimmätkin puolensa, välillä lentelevät legopalikat, kun Poikanen niihin raivostuu ja välillä juostaan riemusta kiljuen kilpaa Isin kanssa. Erityisen suuria pettymyksen tunteita Poikaselle aiheuttaa se, kun illalla ja keskipäivällä pitää mennä nukkumaan. Välillä päiväunet ovat jääneetkin väliin, kun Poikaselle ei vain kerta kaikkiaan uni ole tullut ja päikkärihetkestä emme ole halunneet tehdä "tahtojen taistelua", koska olemme kokeneet sen vain pahentavan tilannetta. Yöt Poikanen nukkuukin läpeensä ja siitä olemme kaikki hyvin onnellisia.

Aika leppoisaa on elo kaiken kaikkiaan Taapero-Poikasen kanssa. Hän on maailman paras opettaja meille vanhemmille. Pieni lapsi tietää, että ne asiat joita ehkä pidämme pieninä, ovatkin niitä kaikkein tärkeimpiä.

Pellavainen Iso Varis ja vähän muutakin

2010-08-16T11:36:00.000-07:00

Tässä on nyt sitten se häihin ommeltu varismekko:


Edestä


Takaa

Kaava on Suuri Käsityö syyskuu 2009 - lehdestä sovellettu. Alkuperäisessä ohjeessa oli käytetty villasekoitekangasta ja kaula-aukko oli kulmikkaampi. Nolona mietin tässä, että onko villasekoitekangas joustavaa. Lopputulos oli nimittäin minun makuun turhan tiukka. Mittasin kyllä itseni ja sen puolesta koon piti olla oikea. Silti jouduin lisäämään lantion kohdalle lisää leveyttä ja yläosa tuntui tosi tiukalta. Olen raskauden jälkeen ollut koko ajan vähän pihalla, että minkä kokoinen minä nykyään olen. Edellinen mekko, jonka ompelin oli taas liian iso. Lisäksi mekosta tuli myös liian lyhyt. Sen vuoksi ompelin helmaan mustan pitsin, enkä kääntänyt helmaa ollenkaan. Tuo mekko ei näyttänyt yhtään hyvältä, jos ryhti vähänkin meni huonoksi. Siinäpä oli hyvä syy pitää itsensä kasassa häiden ajan ;).

Tässä vielä selkeämpi kuva Poikasen vaatteista:

Ja sitten vielä miehelle vähän aikaa sitten ommellut peruspellavahousut, (kaava Joka tyypin kaavakirjasta):

Minä rupean nyt töihin ja käyn ensimmäisen tuntisuunnitelman kimppuun. Poika heräsi äskön kesken yöunien silmät kirkkaina, koskaan ikinä ennen ei ole käynyt niin. Voih, mitä tästä tulee...

Pellavainen Pikku Varis ja romanttista häähumua

2010-08-14T14:37:00.000-07:00

Me olimme tänään häissä vieraana. Ompelin itselleni ja pojalle sinne juhlatamineet Tallinnan kangasostoksista.


Lapset ovat lapsia juhlatamineet päälläkin. Ihmeen siistinä nuo säilyivät hiekkaleikeistä huolimatta, tuo kuolatahra nyt tulee vaatteeseen kuin vaatteeseen. Tässä siis liivi, housut ja hattu ommeltu yksivärisestä pellavasta ja liiviin aplikoitu kuva varispellavasta. Kivan rennot juhlavaatteet eikä tarvinnut stressata likaantumisesta, kun eivät olleet ihan valkoisia. Kaavat ovat sovellettu Ottobren kesä 2/2001-lehdestä.

Minun mekko oli ommeltu kokonaan tuosta variskankaasta, mutta sitä ei tullut kuvattua vielä. Näytän sen joskus myöhemmin. Mua jotenkin kauheesti viehättää toi varisteema. Vielä enemmän tykkäisin harakoista. Olen aina samaistunut harakoihin, varsinkin aamuisin tunnen itseni melkoiseksi harakaksi. Olen kaukana siitä, miltä romanttisissa elokuvissa näyttelittäjäret näyttävät herätessään unelmiensa miehen viereltä. Meidän pihassa asuu sitä paitsi paljon variksia ja harakoita. Poikanenkin niistä tykkää, eikä pidä niitä mitenkään huonompina kuin muitakaan lintuja. Pienet lapset ovat siitä niin ihania, kun niillä ei ole valmiina käsityksiä siitä, mitkä ovat niitä hienoja asioita ja mitkä vähemmän hienoja. He saavat muodostaa tykkäämisensä melko puhtaalta pohjalta (ellei sitten aikuiset yritä kovasti ohjailla haluamaansa suuntaan).

Jos pääsen joskus naimisiin, hääpukuni tulee olemaan pellavaa ja niin varmaan miehenkin puku, kun molemmat niin siitä kankaasta tykätään. Häät vietetään jossain luonnonkauniissa paikassa ja sinne tulee soittamaan jokin svengaava pelimannibändi. Ohjelman toivoisin olevan mahdollisimman vähän muodollisuuksia sisältävä ja enemmän luovaa hulluutta täynnä. Ehkä kuitenkin jokin kaunis seremonia alkuun olisi mukava. Se ei olisi kovin pitkä, se sisältäisi pienen puheen, musiikkia ja jonkin symbolisen eleen, jolla me lupautuisimme toisillemme. Näin siis minä olen suunnitellut jo ennen kuin tapasin miestäni. Toisaalta naimisiin karkaaminen ja ihan keskenään niiden juhlistaminen vaikka jollain matkalla, ei olisi hullumpi ajatus sekään.

Miehellä ei ole oikein mielenkiintoa mennä naimisiin, koska hänen mielestään yhtä tiukasti voi sitoutua toiseen ilman avioliittoa. Olen hänen kanssaan ihan samaa mieltä tuosta sitoutumisesta. Asia ei ole meille mikään ongelma. Olen kuitenkin niin onnellinen jo ylipäätään siitä, että löysin juuri Tuon Miehen. Mutta olisihan se hienoa olla Rouva! Ja kun sitä on kuitenkin pikkutytöstä asti miettinyt millaiset ne omat häät olisi. Kaunista naimisiin menossa on se symbolinen ele jolla ilmaistaan, että tahtoo elää toisen kanssa elämän loppuun asti. Tänäänkin siellä kirkossa rupesin vollottamaan, kun hääpari asteli alttarille ja varsinkin, kun he sanoivat toisilleen Tahdon. Ja ne merkitsevät katseet mitä he toisiinsa loivat, oih! Oli se kaunista ja niin suloista. Häissä pidetyssä puheessa todettiin, että vaikka hääpäivä on hieno ja ikimuistoinen tapahtuma, ei pidä unohtaa arjen merkitystä. Jokainen päivä on arvokas! Minä keskityn nyt siis elämään niitä arvokkaita arkisia päiviä ja totean: ehkä joku päivä vielä mekin.

Pakko vielä kertoa, että meillä oli aikamoinen hässäkkä kotona ennen juhlaa. Tajusimme yhtäkkiä viime hetkellä mitä kaikkea meiltä puuttuu ja siinä paniikissa saimme siistissä huoneessa aikaiseksi tällaisen kaaoksen:

Poikanen oli tietysti innoissaan, kun kaapeista tuli esiin ihan uusia mielenkiintoisia juttuja!

Kirkon jälkeen mies ihmetteli, mitä minulla oikein on jalassani:

Hammastahnaa :D!

Että semmoista.

Myssyt lähti lapasesta

2010-08-09T08:09:00.000-07:00

Päätin jokusen viikkoa sitten, että nyt opettelen virkkaamaan myssyn. Olen yhtä jos toista virkkailut silloin tällöin, mutta myssyni eivät ole koskaan onnistuneet. Lapsuudessani olivat kovasti muodissa antennipipot. Niitä tehtiin koulussakin. Minun myssyistäni tuli aina barbien hattuja, kun en osannut tehdä sitä silmukoiden lisäystä oikein. Käsitöitten kohdalla en ole koskaan erityisen innokkaasti välittänyt ohjeista. Nyt kuitenkin päätin ottaa Virkkaajan käsikirjan esiin ja sieltähän ne neuvot ja niksit löytyivät ihan ymmärrettävässä muodossa.

Aloitin virkkaamisen päälaelta. Tein n. 5 ketjusilmukan kokoisen lenkin ja siitä sitten vähitellen virkkasin isompaa ja isompaa ympyrää. Ensimmäisellä kierroksella virkkasin 11 kiinteää silmukkaa. Toisella kierroksella 22 pylvästä. Siitä lähtien nyrkkisääntönä oli lisätä aina 12 pylvästä / kierros, toisin sanoen kolmannella kierroksella virkkasin joka toiseen silmukkaan kaksi pylvästä, neljännelle joka kolmanteen, viidennellä joka neljänteen jne.. Lisäilin silmukoita niin kauan kunnes ympyrän piiri oli = päänympärys. Sen jälkeen virkkasin ilman lisäyksiä kunnes myssy oli sopivan kokoinen. Tätä ohjetta soveltaen sain monenlaisia myssyjä aikaiseksi.

Niinhän siinä sitten kävi, että vallan innostuin virkkamisesta, enkä voinut ollenkaan lopettaa. Tässä joitakin myssyjä. Ensimmäiset neljä ovat lasten kokoa.

Romanttinen ja homssuinen verkkomyssy. Tämän tekeminen meni vähän säveltämiseksi. Olisikohan tarkemmasta ohjeesta ollut jotain iloa?

Myssy nirkkoreunalla.

Lierihattu jollekin pikkuneidille.

Onnistuihan se antennipipokin!

Tämän Täti Monika - hatun virkkasin itselleni syksyä ajatellen.

Loppuun haluan mainostaa erään Piukun pystyyn pistämää Pienten Prinssien ja Prinsessojen myssykamppista. Tästä projektista sain alun perin sysäyksen myssyjen virkkaamiseen. Projektista lisää tietoa löytyy tuolta: Myssyprojekti . Kaikki käsityöihmiset ja miksei muutkin käykäähän kurkkaamassa!

2010-08-04T14:06:00.000-07:00

Olen kirjoittanut monta tekstiä viime päivinä, mutta ne eivät ole olleet oikein julkaisukelpoisia. Joka toinen päivä olen täynnä onnellisuutta ja joka toinen päivä harmittaa asia jos toinenkin. Mun pään sisällä ei tunnu olevan mitään logiikkaa.

Minulla alkaa kuukauden päästä virallisesti työt. Nyt elokuussa pitää tehdä melkoinen määrä valmisteluja töitä varten. Poikanen siirtyy kotihoidosta päiväkotiin syyskuun alussa. Haluaisin kynsin ja hampain roikkua kiinni kesässä, lomafiiliksessä ja kotiäitiydessä. Tuntuu kuin muutokset jyräisivät meidän perusonnellisuuden alleen. Eilen havaitsin jo pihakoivun lehdissä keltaisia lehtiä. Tuli niin haikea olo, että piti laittaa kynttilät palamaan ja paistaa pannukakkua iltapalaksi.

En tippaakaan epäile, etteikö poika pärjäisi päiväkodissa. Oma jaksaminen jännittää. Minulla on erityisen mielenkiintoinen työ. Se on myös työ, joka kulkee väistämättä mukana vapaa-ajallakin (ja valitettavasti syö välillä yöunia). Kuinka keittää tästä kaikesta sopiva soppa minun perhettä ajatellen? Hyvästi leppoisuus! Nyt kesällä on ollut niin ihanaa herätä aamulla virkeänä iloisen Pojan vierestä, juoda aamukahvia hiekkalaatikon reunalla, seurata Pojan tutkimusretkiä ja keskittyä vain olemiseen. Oman huvittamisen mukaan olen voinut välillä virkata, kirjoittaa, ommella ja tehdä oikeastaan mitä vain, mitä ei hulina-arjen keskellä ehdi. Voi kun on ihanaa velloa menneessä!

Ajattelen nyt vähän turhan negatiivisesti ja kehittelen uhkakuvia, jotka eivät välttämättä ole edes todellisia. Me saamme edelleen pitää meidän leppoisat aamupäivät ja iltapäivät. Oikeasti, mehän olemme Pojan kanssa erossa toisistamme vain viisi tuntia päivässä. Poika pääsee uusiin seikkailuihin, kun saa vähän hajurakoa äitiin ja isään. Meille ehkä oikeasti ehtii tulla ikävä toisiamme. Kuinka ihanaa onkaan sitten hakea poika illalla hoidosta! Minä saan tehdä oman alan työtä monenlaisten ryhmien kanssa. Tylsyyteen en ainakaan kuole tänä vuonna.

Tänään tunnelmat ovat oikeastaan olleet ihan myönteisiä. Ehkä se johtui siitä, että ryhdyin toimeen. Asiat eivät tunnu niin pelottavilta, kun ajattelemisen sijaan tekee jotain konkreettista. Minulle se tärkein konkreettinen asia oli uuden hienon kalenterin hankkiminen. Lisäksi kaupasta mukaan lähti yllättäen kynä ja nauhaa, joilla voi merkitä Pojan vaatteita päiväkotia varten. Kirjastosta lainasin Pojalle (ja itselleni) satukirjan Onni-poika menee päiväkotiin. Mieheni nappasi Pojan kaupungilta kyytiin. Minä jäin vielä kirjastoon etsimään materiaalia syksyn opetuksia varten. Kyllä tämä tästä.

Eikä se haittaa vaikka välillä itkettääkin. Huonommin asiat olisivat jos ei pystyisi itkemään silloin, kun mieltä painaa jokin iso tai pieni asia. Eikä mikään tunnu lämpimämmältä kuin nauru, joka pulpahtaa ulos silloin, kun huomaa itkeneensä murheen pois tai edes pienemmäksi.

Matkailun jälkipyykit

2010-07-29T12:46:00.000-07:00

Arki asettui melko helposti paikoilleen matkan jälkeen, minä toivuin taudista ja me olemme nauttineet täysillä kotona olemisesta. Unta tosin tarvitsimme kaikki pikkuisen enemmän muutaman päivän ajan matkan jälkeen. Vaikka matkalla tapahtui yhtä jos toista niin olemme silti todella tyytyväisiä, että se matka tehtiin. Opimme niin hyvässä kuin pahassa paljon uutta toisistamme, perheestämme kokonaisuutena ja tietenkin matkailusta. Tässä tekstissä pohdin vähän matkan antia kokonaisuutena.

Matkailussa yleisesti ja etenkin lapsen kanssa haastavaa on se, että kaikkiin tilanteisiin ei voi mitenkään varautua. Uudet tilanteet voivat tuoda eteen yllätyksiä, positiivisia ja negatiivisia. Etukäteen jännitin, miten poika mahtaa nukkua teltassa. En aavistanutkaan, että teltassa hän nukkuisi kaikista parhaiten, jopa paremmin kuin kotona koskaan. Yöjunissa taas oletin hänen nukkuvan hyvin niin kuin ennenkin ja aivan päinvastoin kävi. Joitakin asioita voi onneksi ennakoida. Meillä oli aina mukana vararuokaa ja juotavaa ainakin sen verran, että pojalle siitä riittäisi, jos kauppaa ei löytyisi ajallaan. Periaatteena oli, että kunhan poika saa syödä ja juoda kuten kotonakin, itse kyllä pärjäisimme tarvittaessa vaikka vain leivällä. Ea-laukku kulki tietysti myös mukana, mutta eipä sille mitään tarvetta onneksi ollut.

Koska lapsi oli matkassa, jätimme hurjemmat vaellukset luonnossa väliin. Sen sijaan nautimme siitä luonnosta, mitä leirintäalueiden lähimaastosta löytyi. Opimme, että meidän perhe nauttii ulkona olemisesta, retkiruuasta ja luontoasioiden ihmettelemisestä. Mielenkiintoista oli huomata, että päivä lapsen kanssa sujui sitä paremmin, mitä vähemmän katsoimme kelloon ja mitä enemmän olimme ulkona. Etenimme rauhassa askareesta toiseen ja kävimme nukkumaan, kun päivä alkoi tuntua täydeltä. Sellaisten päivien jälkeen poika nukahti parhaiten. Pojan nukahtaminen tuntui olevan eräänlainen mittari siitä, miten hyvin päivä onnistui.

Minulla on sellainen ajatus matkailusta, että haasteet ovat osa sitä. Koko ajan ei tarvitsekaan olla kevyt ja kiva olo. Jälkeenpäin saa sitten muistella, että ohhoh mistä kaikesta me selvisimmekään. En tarkoita nyt haasteilla sitä, että matkalla pitäisi hakeutua uhkarohkeasti vaarallisiin tilanteisiin. Järki on syytä pitää päässä, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään helpoimman kautta. Miten mahtava olo minulla olikaan esimerkiksi silloin, kun jaksoimme kavuta Oslossa sen ison mäen päälle. Samaa tunnetta en olisi saavuttanut, jos olisimme kulkeneet autolla. Luulen, että matkan haastavuuden vuoksi se tuntui niin täydelliseltä irtiotolta kodin arjesta. Pikkuisen extremeä saa olla! No ehkä meistä tulee jossain vaiheessa mukavuuden haluisia, emmekä odota matkailulta mitään muuta kuin ihana löhöämistä jossakin aurinkorannalla :).

Ihaninta matkailussa oli se, että olimme koko ajan yhdessä ja saimme kerrankin keskittyä vain toisiimme. Poika sai superpaljon läheisyyttä ja syliä matkan aikana. Oli ihanaa nähdä kuinka hän nautti uusien asioiden tutkimisesta, uusien ihmisten tapaamisista (aina hän tilaisuuden tullen ryhtyi flirttailemaan ;)) ja lukuisista karvaisista ystävistä, joita matkalla tapasimme. Hänen passiivinen sanavarastonsa tuntui kasvavan ja kävelytaidotkin kehittyivät. Kyllä kotiin tuli pikkuisen isompi poika kuin reissuun lähtiessä.

Jatkossa jätämme ehkä yöjunailut väliin ja jätämme enemmän aikaa yhdessä paikassa olemiseen. Nyt voisimmekin keskittyä lähimatkailuun ja vaikkapa tehdä pieniä telttaretkiä luontoon. (Uhosin jo tuossa tämän päivän nukahtamistaistelun lomassa, jotta me muutamme nyt telttaan asumaan pysyvästi!) Reissun jälkeen olemme keskittyneet toistemme seuraan paremmin kuin ennen reissua ja tavaksi on jäänyt viettää aikaa enemmän ulkona. Tärkeitä asioita opimme ja tallensimme muistolokerikkoon!

OSA 8: Kotimatka (ällövaroitus)

2010-07-29T05:01:00.000-07:00

Oslossa hyppäsimme Tukholmaan vievään yöjunaan. Minulla oli jo kova koti-ikävä. Meitä vähän jännitti edessä oleva matka pojan nukkumisen kannalta. Emme voineet mennä päiväjunalla, koska se olisi ollut todella myöhään illalla Tukholmassa. Matka oli kestettävä vain. Onneksi junassa oli taas mahtava henkilökunta. Konduktöörillä oli pelisilmää, kun hän ohjasi meidät omilta paikoiltamme rauhallisempaan paikkaan, missä saimme olla rauhassa muilta matkustajilta. Kävelin junan poikki ja tuosta junasta löytyikin sellaisia couchette-paikkoja, millaisiksi olin ne alunperin kuvitellut. Sellaista emme olleet varanneet, koska edelliset couchetet olivat tuottaneet pettymyksen. No yö meni miten meni, selvisimme Tukholmaan aamuksi, väsyneinä tosin. Lisäksi minulla oli aika äklö olo. Ajattelin, että ehkä olin juonut liian vähän. Siitä se ei johtunut, koska oloni vain paheni koko ajan.

Menimme puistoon syömään aamiasta ja lepäilemään. Minun täytyy myöntää, että koko päivä on minulla vähän harmaan peitossa, koska lähinnä nukuin huonovointisena. Pojalla ja miehellä oli ilmeisesti ihan mukavaa, kun he leikkivät ja katselivat lintuja. Päätimme mennä syömään ravintolaan tai no pikaruokaravintolaan tarkemmin ottaen. Minä en kyennyt syömään mitään. Poika nukahti ruuan jälkeen päiväunille ja meidän oli aika hankkiutua satamaan. Sinne oli hiukan matkaa, mutta kartalla näytti silti siltä, että selviäisimme sinne kävellen. Matkaa oli kyllä ihan riittämiin siihen olotilaan nähden, mikä minulla oli. Huh! Satamassa pääsimme onneksi aika pian laivaan.

Laivamatkastakaan en osaa kertoa mitään. Olin kuumeessa, nukuin, oksensin, eikä minulla ollut aavistustakaan päivän kulusta. Miesväki kävi syömässä ja leikkimässä, mutta aika pian hekin tulivat nukkumaan. Kylläpä uni maistui hyvälle!

Aamulla saavuimme Helsinkiin. Olo tuntui sen verran hyvältä, että ajattelin selviäväni ulos terminaaliin. Poika oli kaikista kevein kannettava, joten minä otin hänet. Mutta eihän siitä mitään tullut. Oksennus tuli siinä tunnelissa, josta laivasta kävellään ulos. Ihmiset kävelivät ohitse ja kauhistelivat ääneen näkyä. Voin kyllä kuvitella mitä he näystä ajattelivat, eivät ehkä uskoneet minun olevan oikeasti kipeä vaan enemmänkin liikaa juonut äiti. Minun teki mieli huutaa: "en ole juonut tippaakaan, tulkaa nyt auttamaan". Siitäpä opin, että koskaan ei voi arvostella pelkän yhden näkemisen perusteella. Tuntui nimittäin tosi pahalta se, että ihmiset eivät auttaneet. Olisivat tulleet edes lapsen vuoksi. Yksi ruotsalainen nainen oli ihana, kun huomasi lopulta hätäni, auttoi siivoamaan ja antoi yhden tölkin limpparia minulle. Hän haki myös paikalle mieheni, joka kulki hieman minua edellä, eikä ollut huomannut minun oksentavan. Päästyämme satamarakennuksen eteiseen lepäsin tovin jos toisenkin. Mies lupautui kantamaan molempien rinkat ja minun tehtäväkseni jäi työntää lasta rattaissa, jotta pääsisimme rautatieasemalle. Nyt näytin sitten laiskalta äidiltä. Olo kohentui ulkoilmassa. Selvisimme tunnin junamatkasta Lahteen ja pienestä bussimatkasta kotiin ilman uusia oksennusepisodeja. Ihanaa oli kuulla ja nähdä pojan reaktio kotiovella. Hän selvästi huomasi, että olimme saapuneet tuttuun ihanaan kotiin!

OSA 7: Oslo ja ohhoh

2010-07-29T04:19:00.000-07:00

Iltapäivällä heti meidän saavuttua perille Oslossa lakkasi satamasta ja alkoi kova helle. Pikkukaupunkien jälkeen Oslo tuntui varsinaiselta hullunmyllyltä. Turisti-infoakin saimme tovin etsiä ennen kuin löysimme. Sieltä saimme kartan ja tiedon leirintäalueen sijainnista. Mies katsoi karttaa ja totesi sen olevan tosi lähellä, varmaan kahden kilometrin päässä. Infon työntekijä oli tosin neuvonnut miehelle heti millä bussilla sinne kannattaisi mennä. Päätimme pitää kiinni periaatteestamme ja kävellä. Tosin minä vähän emmin, että jaksanko.

Samalla siinä näimme kaupunkia, kun kävelimme. Koko Oslo tuntui olevan remontissa ja se vähän vaikutti reittivalintoihin. Me kävelimme vanhan kaupungin poikki ja vähitellen meille selvisi, että leirintäalue olisi mäen päällä. Jotain olisi tietysti voinut päätellä nimestä "Ekebergs camping"... Onneksi matkan varrella oli pieni leikkipuisto ja poika pääsi jalottelemaan ja leikkimään. Jatkoimme matkaa ja apua ja huh huh, meidän piti tarpoa todella korkealle, jyrkkää tietää pitkin, helteessä isot rinkat selässä. Tunteet nousivat pintaan ja noh minä vähän poljin jalkaa suuttumuksesta, kun emme voineet mennä bussilla. Mutta me pääsimme perille. Hiki laskeutui ja ne tuliset tunteetkin. Vähitellen väsymys ei enää tuntunut niin pahalta ja jaksoin ihastella leirintäalueen hienoa sijaintia.


Näistä näkymistä menimme vielä vähän ylös ja saavuimme leirintäalueelle	.

Ekerbergin leirintäalue erosi edellisistä siinä, että se oli kalliimpi ja mökkejä ei ollut ollenkaan. Telttailu sopi meille mainiosti, kun ilma oli mainio ja meillä oli jo vähän ikävä telttaan muutenkin. Leirintälaueesta vielä sen verran, että tunnelma poikkesi edellisistä kuin yö ja päivästä. Ekebergissä tunnelma oli nuorekkaampi ja menevämpi. Reppureissaajia ja pistäytyjiä oli vähemmän, näytti siltä kuin monet olisivat tulleet sinne pidemmäksi ajaksi viettämään aikaa. Se oli kuin lomakylä ja sieltä löytyi jopa oma kauppa. Me seurasimme mielenkiinnolla muun muassa nuorten partiolaisten ajanviettoa. Naapuriteltassa asusti mummo, joka tiesi mainita Suomesta lähinnä pikkuisen Liperin, paikan missä minä olen asunut lapsuuteni. Hauska yhteensattuma!

Olo oli ihana ja niin rento. Valmistimme retkiruokaa, kävelimme ympäriinsä, leikimme ja illalla pesimme pyykkiä. Heitin vahingossa gore-tex-ulkoilutakkini kuivausrumpuun ja se tuli aika hassun näköisenä sieltä ulos. Sitä piti vähän selvitellä kuuman rypistyskäsittelyn jälkeen. Halusimme vielä illalla kävellä ja päätimme nukuttaa pojan kantoreppuun ja siihen hän nukahti yhtä ihanasti kuin joskus vauvana. Koko kööri nukkui kuin unelma koko yön ja heräsimme melko myöhään.

Ihana Lätäkkö!

Aamupalat syötyämme pakkasimme tavarat kasaan ja läksimme kaupungille. Matka oli onneksi pelkkää alamäkeä. Ensin päädyimme alueelle, joka oli selvästi maahanmuuttajavoittoinen, täynnä etnisiä ravintoloita ja kauppoja. Ihan kuin olisimme olleet jossain aivan muualla kuin Norjassa. Saavuttuamme keskustaan tunnelma muuttui täysin. Kävelykadulla ihan kaupungin keskustassa oli kuhinaa, erityisen paljon taitavia katusoittajia. Poikaa miellytti eniten mies, joka soitti kitaraa ja lauloi "we all live in a yellow submarine". Tietysti miellytti, tuo mieshän oli kuin pojan Isi kitaraa soittaessaan. Pojan nukkuessa päiväunia, me vietimme monta tuntia puistossa makoillen ja eväitä syöden. Katselimme lapsia, jotka innoissaan juoksivat suihkulähteen luona. Poikakin onneksi ehti herätä ja vähän kahlata vedessä ennen kuin meidän piti jo lähteä junalle. Rautatieaseman läheisyydessä oli iso Tiikeri-patsas. Sitä ihmettelimme samalla, kun pieni inkapoika soitti meille panhuilua. Tuosta pojasta tulikin mieleen yksi huvittava asia. Niin Svolvaerissa, Oslossa, Tukholmassa kuin Helsingissäkin kohtasimme kadulla soittavan ja tuotteitaan myyvän inkabändin. Rupesi pohdituttamaan, että onko näillä kaikilla bändeillä samat biisit, levyt ja oheistuotteet joita he myyvät.

Tiikerin jalkojen juurella.

Kiitos Oslo!

OSA 6: Raiteilla

2010-07-28T06:49:00.000-07:00

Tällä kertaa saimme matkustaa "barnkupeessa" eli kokonaan lapsiperheille tarkoitetussa pienessä osastossa. Siellä oli tilaa rattaille ja käytävälle päin olevan ikkunan verhot sai suljettua. Emme osanneet sellaista paikkaa vaatia, kun ostimme paikkalippuja, vaan myyjä laittoi meidät sellaiseen ihan omasta päätöksestään. Paikkaliput maksoivat yhteensä n. 10 euroa eli hyvin edullista verrattuna varsinaiseen omaan hyttiin. Barnkupeesta löytyi oma vessa, syöttötuoli ja jokainen matkustaja sai oman peiton, puhallettavan tyynyt, korvatulpat ja silmälaput (hmm vai miksi sitä lärpäkettä kutsutaankaan). Muita sinne ei tullutkaan koko matkan aikana eli oli aika luksusta.

Pojan nukkumaan meno junassa sen sijaan oli kaukana luksuksesta. En enää muista miten me lopulta saimme hänet nukkumaan. Päätin, että seuraavalla reissullamme emme matkustaisi yöjunissa. Me luulimme yöjunien olevan paras vaihtoehto pojan kannalta, kun hän voisi matkan ajan nukkua. Aiempien kokemusten mukaan luulimme pojan nukkuvan ja nukahtavan hyvin junissa. Ehkä Norjan räminäjuna oli liikaa pojalle. Noh joka tapauksessa saimme taas nauttia upeista maisemista. Junasta ja linja-autosta me näimmekin matkan aikana ehkä ne kaikkein komeimmat maisemat. Harmi, että niitä oli hankalaa tallentaa mihinkään muualle kuin oman pään sisälle. Kauniita vuonoja, vuoria, korkeuseroja, laaksoja, merta ja mielenkiintoisia asemarakennuksia. Eipä taas meinannut uni maistua, kun vaihtoehtona oli ikkunasta ulos katsominen.

Aamulla kahdeksan aikoihin saavuimme Trondheimiin. Herätyskellomme oli tehnyt tenän ja meille tulikin aika hoppu päästä ulos junasta. Trondheimissa oli ihana aamuinen auringonpaiste. Olisi ollut houkuttelevaa jäädä tutkimaan Trondheimia, mutta meidän oli ehdittävä ajoissa Tukholmaan ennen kuin interrail- passimme vanhenenisivat. Hyppäsimme siis junaan, joka kiidätti meidät Osloon.

Oslon junassa tunnelma oli mukava. Lapset kirmailivat käytävillä ja aikuiset olivat hyvän tuulisia. Saimme taas todeta, että junan henkilökunta oli Norjassa vertaansa vailla. Konduktöörit juttelivat matkustajien kanssa ja kuulutukset olivat joka kerta erilaisia, täynnä kaikenlaisia jorinoita. Meillä oli varattuna normaali kahden hengen paikka. Konduktööri huomasi, että meillä oli lapsi mukana ja hän kysyi yksinäiseltä mieheltä, joka istui sellaisessa neljän hengen loossissa, josko hän vaihtaisi paikkaa meidän kanssamme, jotta meillä olisi mukavempaa matkustaa lapsen kanssa. Jälleen kerran emme vaatineet mitään palvelua, vaan konduktööri selvästi ajatteli matkustajien etua. Ravintolavaunussakin oli kerrassaan ihana tunnelma. Huomasimme kuinka yksi myyjistä lähti reippaana yhden lapsiasiakkaan avuksi kantamaan hänen ostoksiaan omalle istumapaikalle toiseen vaunuun. Lapsi ei pyytänyt apua, eikä ollut ihan välttämättä sen tarpeessa, myyjä vain oli niin palveluhenkinen. Meidän iloksi ravintolavaunusta löytyi syöttötuoli. Poika syö aina paremmin, kun hän saa istua omassa tuolissa.

Matka sujui rattoisasti. Poikamme paljastui varsinaiseksi junakävelijäksi. Hän ei olisi juuri muuta tehnytkään kuin kävellyt junaa päästä päähän. Ehkäpä se oli jotenkin jännää, kun kävelyalusta heilui ja tärisi. Meitä vähän se edestakaisin käveleminen väsytti ja kyllästytti. Nukuimme päiväunet sylityksin. Nukutin ensin pojan kantoreppuun ja siitä sitten kävimme molemman nukkumaan matkalaukkuun nojaten. Uskomatonta kyllä, mutta poika nukkui monta tuntia. Minusta oli jotenkin helpottavaa, kun maisemat muuttuivat koko ajan vehreämmiksi ja ilmakin tuntui lämpenevän. Pohjoisessa on oma viehätyksensä, mutta ehkä olen kuitenkin enemmän lehtimetsän, vihreyden ja vehreyden ystävä. Iltapäivällä junamme sitten saapui ruuhkaiseen ja helteiseen Osloon.

OSA 5: Bodö ja parempi mieli

2010-07-28T06:01:00.000-07:00

Koska matkasuunnitelmamme muuttuivat tradikaalisti, emme palanneetkaan Narvikiin vaan saavuimme uuteen kaupunkiin nimeltä Bodö. Päätimme siis palata kotiin Etelä-Norjan kautta. Norjan oma rautatie päättyy pohjoisessa Bodöhön, joten sinne oli järkevintä (myöskin helpointa) suunnata Lofooteilta. Bodön satamassa ensimmäinen mielikuvani oli Venäjä. Ensimmäiseksi nimittäin silmiin osui teollisuuden rakennelmat rannalla ja jostain syystä teollisuudesta tulee mieleen Venäjä. Muissakin Norjan kaupungeissa teollisuus näkyi, mikä oli maiseman kannalta tietysti vähän harmillista.

Bodö vaikutti sopivan kokoiselta kaupungilta. Turisti-info, rautatieasema ja ruokakauppa olivat helposti löydettävissä ja leirintäalueellekin oli helppo päästä kävellen. Asiat hoituivat siis melko vaivattomasti. Leirintäalue sijaitsi maalaismaisemassa meren rannalla. Mielenkiintoista oli se, että leirintäalueen läheisyydessä oli lentokenttä ja poika oppikin tuolla mitä tarkoittaa lentokone. Hänen mielestä oli jännittävää, kun lentokoneet kiitivät ylitsemme ja katosivat pilviin. Katoamista seurasi aina käsien hämmästynyt levittäminen.

Päädyimme taas mökkimajoitukseen, koska mökin sai siellä erityisen halvalla 300 kr / yö. Mökistä löytyi kerrossänky, pöytä, pieni sohva, liesi ja jääkaappi. Lisäksi suihkuun pääsi aivan ilmaiseksi. Kuten edellisissäkin paikoissa, kokkailu ja tiskaus tapahtui pääasiassa yhteiskeittiössä. Narvikiin verrattuna, Bodöössä leireili selvästi vähemmän suomalaisia.

Nautiskelimme olostamme leirintäalueella ja sen läheisyydessä. Mies opetti pojan heittelemään kiviä veteen. Sitä poika tahtoi tehdä jatkossa aina vettä nähdessään. Ihastelimme perinnerakennuksia, joidein katoilla kasvoi ruohoa. Kaiken kaikkiaan aika sujui leppoisasti ja rennosti. Illalla poika oli ehkä tavallista virkeämpi, eikä uni tullut silmään ihan niin helposti. Lopulta lauloin hänelle "harakka huttua keittää...". Se alkoi poikaa naurattamaan ja lopulta hihittelimme molemmat. Siihen hihittelyyn poika sitten nukahti onnellisena.

Aamulla pakkasimme taas tavarat, koska mökki oli luovutettava klo 12 mennessä. Lounaalla söimme norjalaisa herkkuja "fiskekakoireita" ja "fiskepuddingia" paistettuna. Kalakakut olivat hyviä, kalavanukas ehkä vähän hassun makuista kylmänä, mutta mies keksi sitten sitä paistaa niin johan alkoi maistumaan. Lounaan jälkeen kävelimme keskustaan. Loppupäivä oli sellaista kaupungilla hengailua ja kahvilla käyntiä. Pojalle meinasi tulla hätä kahvilan leikkihuoneessa, missä oli sellainen kolo mistä vain lapset mahtuivat. Hän ei sitten meinannut uskaltaa tulla sieltä pois, kun ympärillä hyöri isompia lapsia. Mutta onneksi sitten sain hänet puheella rauhoittumaan ja juttu päättyi onnellisesti.

Suunnistimme ajoissa rautatieasemalle, mistä yöjunamme Osloa kohti lähti. Poika keksi taas tapansa viihtyä. Hän kyllä löysi sitten kaikki mahdolliset kolot ja tunnelit, mitä ei aikuissilmä huomaa. Supermielenkiintoista oli seurata aseman työmaata, jossa ahersivat kaivinkoneet ja muut härvelit. Pojan touhut naurattivat muitakin junan odottajia. Lopulta kello kahdeksan jälkeen pääsimme junaan.

OSA 4: Matkapahoinvointia maalla ja merellä

2010-07-25T14:46:00.000-07:00

Heräsimme aamulla varhain. Siirsimme pojan nukkumaan rattaisiin. Pojan nukkuessa pakkasimme teltan ja tavarat rinkkoihin. Söimme aamiaista ja nautiskelimme saksalaisen motoristin tarjoamaa pannukahvia. Yhdeksän aikaan hyppäsimme linja-auton kyytiin aavistamatta mitä meillä oli edessä. Suuntanamme oli siis Lofootit. Ensimmäisen ison sillan kohdalla poika alkoi oksentamaan. Ajattelin, että nonni tähän se meidän matkamme sitten tyssää. Maisemat olivat aivan uskomattomia, sumuisia vuoria, jyrkkiä rinteitä, vihreää, koko ajan väriään muuttava meri. Kuitenkin päällimmäinen asia mitä tuolta matkalta muistan on mansikkamaidon hajuinen oksennus. Vuorotellen otimme miehen kanssa koppeja ja yritimme putsata linja-auton turvaistuinta parhaamme mukaan. Vaihdoimme vaatteet pojalta varmaankin kolme kertaa neljän tunnin ajomatkan aikana. Poika oli kuitenkin ihmeen hyväntuulinen koko ajan, mikä on ihme jo ihan siitä syystä, että harvoin hän noin kauaa autossa istuen viihtyy. Tunnelit olivat pojan mielestä kaikista jännimpiä.

Ihan sivuhuomautuksena liittyen tuohon mansikkamaitoon. Poika joi mansikkamaitoa, koska emme meinanneet löytää kaupasta tavallista maitoa. Narvikissa ostimme Mjölkkiä, mutta se paljastuikin piimäksi. Naureskelin hiljaa mielessäni, kun näin yhden suomalaisen pariskunnan kaatavan samannäköisestä purkista kahviinsa ja sen jälkeen kehuvan "kylläpä tämä maito sopii hyvin tämän kahvin kanssa, poistaa sen kahvin kitkeryyden". Menin ja kokeilin itsekin, mutta en ymmärtänyt miten se saattoi olla hyvää. Myöhemmin selvisi, että minä olin se hölmö. Heillä oli "melkkiä" ja meillä taas "mjölkkiä". Maito on siis norjaksi "melk".

Kun viimein saavuimme yhden maissa Lofoottien pääkaupunkiin Svolvaeriin, poika nukahti päiväunille. Minua hermostutti, koska poika ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Emmehän uskaltaneet antaa matkan aikana ruokaa, kun kaikki mitä hänelle antoi, tuli samantien ulos. Onneksi tuo oksentelu paljastui pelkäksi matkapahoinvoinniksi ja poika söikin ihan hyvällä ruokahalulla loppupäivän. Olimme vasta saapuneet Lofooteille, mutta meillä oli ihan sellainen olo, että tahdoimme pois mahdollisimman pian. Mikään ei tuntunut sujuvan siellä. Haaveilimme pääsevämme keskustan kalastusmajoihin majoittautumaan, mutta kaikki paikat olivat aivan täynnä. Lisäksi meitä mietitytti Lofooteilta pois pääseminen. Linja-autolla palaamista emme halunneet edes harkita oksennusepisodin jälkeen. Ainoa laiva jolla pääsi Svolvaerista mantereelle, lähti joka aamu klo 6.30.

Tässä taustalla näkyy niitä punaisia kalastusmajoja, kun tarkkaan katsoo.

Piheinä päätimme, että olotilastamme huolimatta kävelisimme leirintäalueelle, vaikka sinne olikin vähän matkaa. Kun vihdoin sinne pääsimme olimme niin väsyneitä, että päätimme majoittautua mahdollisimman helposti sisälle mökkiin. Sääkin oli aikamoinen, tuulinen, kylmä ja sateinen. Illalla poika kömpi oma-alotteisesti isänsä kainaloon ja ryhtyi siinä tyynesti nukkumaan. Ihanaa, ei mitään ylimääräistä temppuilua. Nukuimme kuin tukit koko perhe.

Näkymä leirintäalueen rannalta.

Meillä oli hyvin aikainen herätys ennen neljää, jotta ehtisimme ajoissa laivaan. Poika tietenkin nukkui normaalit yöunet kello kahdeksaan saakka rattaissaan. Ihmeellistä kyllä, olimme ihan virkeitä ja hyvällä mielellä. Svolvaer ei näyttänyt yhtä kammottavalta silmissämme kuin edellisenä päivänä. Muistan kuinka kirjoitin edellisenä päivänä väsyneenä kuinka tunsin jonkinlaista korkeanpaikan kammoa alhaalta käsin katsellessani sumuisia vuoria, jotka ympäröivät kaupunkia. Se kammo oli mennyt ohi yön aikana. Me ostimme huoltoasemalta kahvit ja suklaata. Satamassa meitä ei odottanutkaan mikään pikkuvene millaiseksi olin Express boatin kuvitellut. Laivassa oli oikein mukavat penkit, kahvila ja leikkihuone. Hikisenä ja nolona riisuin kaikki kylmää merimatkaa varten puetut varusteet.

Aamulla kello viisi elämä hymyilee.

Hei hei Svolvaer! Ehkä palaamme joskus paremmilla fiiliksillä!

Kun laiva lähti liikkeelle, tuli jännityksen paikat. Kuka oksentaisi seuraavaksi ja toivottavasti se ei olisi ainakaan poika. Ne valtameren aallot olivat jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen kokenut. Poikaa aallot vain naurattivat, kun hän loppumatkasta heräsi. Minä pysyin visusti tuolissani oksennuspussi kädessä. Onneksi en oksentanut. Kymmenen aikaan aamulla saavuimme uuteen kaupunkiin, Bodööhön (tässä kuten mjölkinkin kohdalla pitäisi olla sellainen lävistetty o-kirjain, mutta en tiedä miten sen saa).

OSA 3: Leppoisa päivä Narvikissa

2010-07-25T12:23:00.000-07:00

Päätimme viipyä Narvikissa kaksi yötä. Ensimmäisen telttayön jälkeen heräsin varhain. Kun miesväki viimein heräsi, päätimme lähteä aamiaisen jälkeen kävelylle. Oli ihanaa kävellä ilman kantamuksia. Kannettavana oli vain poika kantorepussa. Sääkin oli mainio, muuttui ihan helteiseksi iltapäivällä. Narvik vaikutti leppoisalta pikkukaupungilta. Lähes kaikki kaupat olivat kiinni, koska oli sunnuntai. Ulkona liikkui pari hassua reppureissaajaa, lapsiperheitä ja koiran ulkoiluttajia.

Näkymä kaupungille päin.

Jättivauva viehätti poikasta erityisen paljon.

Aivan varsinaisen keskustan tuntumassa oli paljon värikkäitä asuintaloja. Me ihastelimme niitä matkallamme rannalle. Rannalla valmistimme tai oikeammin mies valmisti meille retkilounaan (mies hoitikin ruuan laitot melkein koko matkan ajan). Ranta oli varsinainen löytö, todella leppoisa paikka oleskella ja sen olivat huomanneet monet muutkin. Poikaa erityisesti viehätti kivet ja kukkaset.


Retkikeittiö ja mukana kulkeva kokki.


Samaisia vuoria ihastelin myöskin leirintäalueella.

Poika heräsi päiväuniltaan rannalla ja ihastuttavan hymyn saivat aikaiseksi koirat.

Kävelimme metsän kautta takaisin teltalle. Loppupäivän vietimme leirintäalueen leikkipuistossa leikkien, pyykkiä pesten ja jutellen muiden matkustajien kanssa. Narvik tuntui olevan monen suomalaisenkin välietappina matkallaan Lofooteille tai muualle Norjaan. Monet ihmettelivät ja ihastelivatkin meidän tapaamme matkustaa julkisilla välineillä.

OSA 2: Maisemajuna ja telttaan tiivistynyt rakkaus

2010-07-24T15:40:00.000-07:00

Matkamme Tukholmasta jatkui 18 t pitkällä junamatkalla Ruotsin halki Narvikiin. Minulla oli varattuna couchette-paikka ja miehellä istumapaikka. Hytissä matkustaminen oli meille liian kallista, joten päädyimme vähän halvempaan couchetteen, jonka olin siis ymmärtänyt petipaikaksi naisten hytissä. Koin kuitenkin pettymyksen, kun minun hyttini oli täynnä miehiä, eikä kenelläkään ollut todellisuudessa omaa petiä vaan hiukan leveämpi penkki. Päädyin sitten matkustamaan pojan kanssa istumapaikalla. Istumapaikan viereen sai onneksi rattaat kokonaisina, joten pojallakin oli paikka nukkumiseen. Rattaat sai sellaiseen jännään väliiin, josta ne eivät päässeet missään tilanteessa kaatumaan ja poika ei myöskään päässyt tippumaan, mikäli hän olisi päättänyt nousta ylös.

Ajattelimme nukuttaa pojan kantoreppuun, koska kuvittelimme sen niissä olosuhteissa helpommaksi. Poika ei kuitenkaan nukahtanut, mikä ei sinänsä ollut ihme, kun juna jytisi ja paukkui. Ruotsin ja Norjan junat, varsinkin yöjunat, ovat melkoisia huvipuistolaitteita. Ne kääntyilevät ja vääntyilevät tuhansissa mutkissa, sukeltavat tunneleihin, ylittävät huikean korkeita siltoja ja tuntuvat menevän ylä - ja alamäkeen. En ole koskaan Suomen junassa ainakaan huomannut, että voisin ikkunasta nähdä matkustamani junan veturin. Vaihdoimme poikaa sylistä toiseen, kunnes mies uskaltautui laittamaan pojan rattaisiin (minä pelkäsin jotta hän rupeaa itkemään ja koko vaunu raikaa). Poika ryhtyi heti nukkumaan. Miten tomppelilta olo tuntuikaan, kun emme olleet heti hoksanneet, että poika nukahtaa omiin rattaisiin!

Minä en saanut nukuttua tai en malttanut nukkua. Maisemien muutosta oli niin mielenkiintoista seurata. Aluksi oli kaupunkia, sitten maaseutua punaisine mökkeineen ja järvineen, sitten vaaroja ja vähitellen maisemat muuttuivat karummaksi ja karummaksi. Aamulla, kun heräsimme saatoimme jo nähdä vuoria. Poika nukkui loistavasti, mies myöskin, minä nukuin karhun unta, mutta olin silti pirteä kuin peipponen aamulla. Junassa viihtymisen kanssa ei ollut kyllä mitään ongelmaa. Mieluummin vietän junassa sen 18 t lapsen kanssa kuin autossa yhtään enempää kuin 4 t. Poika käveli käytäviä pitkin, leikki pikkuautoillaan ja kävi tervehtimässä muita matkustajia. Mekään emme tarvinneet mitään ylimääräistä tekemistä, maisemat olivat niin henkeä salpaavia. Ravintolavaunussa oli mukavaa käydä. Hinnat olivat kohtuullisia ja tunnelma oli jotenkin nostalginen.

Saavuimme puolen päivän aikaan Narvikiin. Siellä yllätys yllätys satoi! Poika nukahti päiväunille ja me sillä välin selvitimme turisti-infossa asioita. Suunnistimme kauppaan ja pankkiautomaatille. Sen jälkeen oli aika kävellä leirintäalueelle n. 1,5 kilometrin päähän keskustasta. Totesimme, että Mukkulan (alue Lahdessa) kukkulat ovat pientä verrattuna Narvikin vuoristoiseen maastoon. Huh huh. Saimme onneksi voimaa koulupullista, jotka olimme ostaneet kaupasta. "Koulupullat" ovat sellaisia pullia, joiden päällä on mahdottoman paljon kookoshiutaleita, sokeria ja rasvaa. Niitä oli myynnissä melkein kaikissa ruokakaupoissa. NAM!

Poika heräsi uniltaan sopivasti, kun saavuimme leirintäalueelle. Leirintäalueella päätimme, että vietämme yön kalliiden mökkien sijaan teltassa. Vaikka satoi, oli onneksi lämmintä, joten telttailu ei ollut mahdoton ajatus. Teltan pystyttäminen sateessa ei ollut pojan mieleen, joten se pystytys jäi enemmänkin miehen kontolle ja minä leikin pojan kanssa. Vähitellen poika kuitenkin lämpeni telttailulle, kun hän pääsi itse tutustumaan telttaan lähemmin.

Kello oli jo vaikka mitä, kun teltta oli pystyssä. Oli korkea aika laittaa ruokaa. Ruuanlaitto tapahtui leirintäalueen yhteiskeittiössä. Kokkailuhetket olivat erityisesti pojan mieleen, kun hän sai silloin aina tavata muita leireilijöitä ja leikkiä kurkistusleikkiä heidän kanssaan (mikäli he lämpenivät). Ruuan jälkeen me suunnistimme suihkuun. Lämpimästä vedestä sai 20 kruunun arvoista polettia vastaan nauttia viisi minuuttia. Me teimme suunnitelmia, että miten siinä ajassa ehdimme kastella itsemme, levittää shampoon ja saippuan ja vielä huuhdella sen. Pöhköjä olimme, hyvinhän siinä ehti pestä itsensä ja siinä samalla pojankin. Aikaa jäi jopa lorvimiseen lämpimän veden alla. Sain huomata päivän mittaan, että leirintäalueella elossa erityistä on se, että kaikkiin perustoimiin menee aikaa paljon ja se ydin onkin juuri siinä. Muuta viihdykettä ei tarvita.

Puhtaina ja iltapalat nauttineina vetäydyimme omaan pieneen kupolitelttaamme. Koko kööri oli niin ihanasti väsähtänyt, että pistimme melkein saman tien maate. Poika vielä vähän päristeli pikkuautoillaan teltan seiniä pitkin ja mies suunnitteli jo seuraavaa matkaa. Minä vain hyrisin onnellisuuttani. Poika nukahti naureskellen, kun isänsä ajeli hänen leikkijunallaan ja sanoi "tsugu tsugu". Siinä maatessa ennen nukahtamista ymmärsin, että matkallamme olennaisinta ei ole se missä olemme. Tärkeintä on se, että me olemme tässä ja nyt yhdessä koko perhe, eikä meillä ole kiire pois toistemme luota. Suurin mahdollinen onni tiivistyi pienen kupoliteltan sisälle.

1. OSA: Laiva on lastattu lapsiperheillä ja Taivaltelua Tukholmassa

2010-07-23T14:50:00.000-07:00

Läksimme matkaan torstaina 8.6. iltapäivällä. Ensimmäinen haaste oli päästä Lahdesta Helsinkiin Katajanokan satamaan. Matka oli vasta alussa ja rinkat tuntuivat painavan liikaa. Poika elämöi lähijunassa, ei ehkä arvannut, että saisi viettää vielä muutaman tovin junassa matkan aikana. Helsingissä satoi, ajattelimme sen olevan lämmittelyä Pohjois-Norjan sateita varten.

Terminaalissa kaikki sujui niin kuin pitikin. Poika nukkui päiväunia koko odotteluajan ja heräsi sopivasti, kun olimme kotiutuneet hyttiimme. Ennen ihmettelin, miksi laivoilla näkee niin paljon lapsiperheitä. En ihmettele enää. Ne on ne leikkihuoneet! Vau! Niissä me vietimme melkein koko illan ja poika nautti sydämensä kyllyydestä leluista ja toisten lasten seurasta. Laivalla olo on muutenkin hyvin helppoa lapsen kanssa, kun ruuan pääsee helposti lämmittämään, pääsee vessaan vaihtamaan vaipan ja mikä parasta lapsella on tilaa ja mahdollisuus liikkua. Nukkumaan meno olikin sitten toisenlainen härdelli, mutta se oli odotettavissakin. Yön nukuimme kuitenkin todella hyvin.

Aamulla saavuimme Tukholmaan. Kävelimme satamasta keskustaan. Se oli meidän periaate koko loppumatkan ajan, pikkumatkat kävelemme. Meidän oli tarkoitus nopeasti viedä tavarat asemalle säilytykseen, ostaa kaupasta ruokaa ja etsiä puisto, jossa voisimme evästää ja päästää pojan irti. Ei menny niin kuin suunnittelimme. Aseman löytäminen oli ensimmäinen haaste. Yritimme oikaista ja kompastuimme omaan nokkeluuteemme. Asema löytyi, mutta kaikki säilytyslokerot olivat täysiä. Päädyimme kantamaan rinkkoja koko päivän ajan. Tukholman keskustasta kaupan löytäminen, se on haaste se! Me kiersimme monta tuntia. Onneksi meillä oli evästä jäljellä, jotta poika sai jotain syödäkseen. Lopulta löysimme kaupan paikasta, josta olimme kiertelyn aloittaneet.

Hyvin ravittuina päätimme viettää loppuajan jossakin puistossa. Mies kadulla opasti meidät kuninkaanpuistoon, missä oli menossa katutaidefestivaalit. Poika nukkui ja sillä välin me nautimme taiteesta. Ensimmäisen taiteilijan kohdalla ei voi puhua nauttimisesta. Taiteilija väänteli itseään ihmeellisiin asentoihin, pujottautui tennismailan kehikon läpi ja heitti huonoa huumoria. Toinen esitys oli kerrassaan hurmaava. Kaksi miestä jonglöörasi, harrasti akrobatiaa ja kertoi hauskoja juttuja. Kaksikko muun muassa otti yleisöstä vapaaehtoisen naisen, kelle he sitten lauloivat serenaadin, tarjosivat lasillisen viiniä, kohtelivat kaikin tavoin kuin prinsessaa. En ole ikinä nähnyt vastaavaa. Poika heräsi esityksen loppupuolella. Suurkaupungissa liikkuminen lapsen kanssa ei ole kovin mukavaa siinä mielessä, kun lapsen liikkumista joutuu rajoittamaan muun muassa lasinsirpaleiden vuoksi. Poika ei siis oikein ollut kaupungilla seikkailun perään. No me onneksi selvisimme helteisestä ja ruuhkaisesta Tukholmasta ehjinä junaan.

Skandinavian reili

2010-07-23T13:48:00.000-07:00

Olemme nauttineet nyt vajaan viikon kotona olosta reissumme jälkeen ja voinkin nyt todeta että "borta bra men hemma bäst". Yleisesti voisin sanoa, että matka oli erittäin onnistunut muutamista vastoinkäymisistä huolimatta. Lähdimme siis reissuun julkisilla välineillä liikkuen ja mahdollisimman matalalla budjetilla. Ostimme etukäteen interrail flexipassit, joilla sai matkustaa yhteensä viisi päivää kymmenen päivän aikana kahden maan sisällä. Elimme retkiruualla, yövyimme edullisesti leirintäalueilla ja välillä matkustimme yön yli junassa. Matkasuunnitelma muuttui ja eli matkalla aika radikaalisti. Julkaisen tarkemman reissukertomuksen osissa.

Helpointa on sanoa "ei"

2010-07-05T15:20:00.000-07:00

Mutta kannattaako se? Me olemme keskustelleet aiheesta tavalla tai toisella todella paljon viime viikkoina. Erityisen ajankohtaiseksi sen tekee poikamme, joka menisi nykyään ihan joka paikkaa ja nauttii erityisen paljon asioista, jotka ovat kiellettyjä. Poika on oppinut pudistamaan päätään ja ymmärtää takuu varmasti kieltämisen merkityksen. Mitä enemmän häntä kieltää sitä houkuttelevammaksi puuha muuttuu. Meidän pikkuvelmu pudistelee päätään ja nauraa ovelasti minua silmiin katsoen samalla kun hän kääntelee uunin nappuloita. Minä sanon "ei" ja kannan pojan pois muihin puuhiin. Tämä saattaa toimia hetken kunnes taas...huh huh. Ehkä kärsivällisyys palkitaan vai? En ole kovin innostunut hankkimaan kaikenlaisia estovehkeitä meille, mutta tulen kyllä hankkimaan jos menee aivan mahdottomaksi ja jotta ihan koko aikaa ei tarvitsisi sanoa ei. Emme ole erityisen tiukkoja pojan suhteen, hän saa tutkia kaappien ja laatikoiden sisältöjä, mikäli ne eivät sisällä mitään vaarallista (meillä ei ole ylähyllyjä niin paljoa, että kaiken saisi pojan ulottumattomiin). Hän saa myöskin räplätä telkkarin nappuloita ja kaukosäädintä. Tämä on toiminut hyvin, poika jaksaa hetken tutkia ja kyllästyy sitten. Monet asiat ovat jääneet rauhaan, kun poika on saanut tutkia niitä aikansa.

Koko aiheesta keskustelu lähti kuitenkin siitä, kun minä menin ja nolasin itseni yhdessä paikassa. Sanoin ääneen aivan hullun ajatuksen, joka ei auennut oikein edes miehelleni, kun sen hänelle kerroin. Hävettää vieläkin, vaikka siitä on jo muutama viikko aikaa kulunut. Ajatukseni ei loukannut ketään, se vain oli pähkähullu, sellainen jota en ollut mitenkään suunnitellut, se tuli vain siitä hetkestä. Ihmiset ympärillä olivat aivan ymmällään. Kävimme miehen kanssa läpi tapahtunutta ja totesimme, että ihmisten on helpompaa oudoksua kuin hypätä mukaan ajatukseen tai yrittää selvittää mistä siinä oikein oli kyse. Tunnen ihmisiä, jotka olisivat luultavasti innostuneet ajatuksestani ja hypänneet mukaan jatkojalostamaan sitä, tekemään siitä vielä paremman ajatuksen. Käyttäydyn itse aivan samalla tavalla kuten nuo tilanteen todistaneet ihmiset, jos jonkun idea alkuun tuntuu aivan pähkähullulta, on helpointa vain leimata se typeräksi ajatukseksi.

Muistan ilmaisutaidon tunneilta sellaisen säännön, että improvisoidessa sanotaan aina "joo" vastanäyttelijän ideoille. Niihin pitää lähteä mukaan, vain sillä tavoin tarina etenee. Harjoittelimme "joon" sanomista sellaisella yksinkertaisella leikillä, jossa kukin heitti vuorotellen idean kuten "hypitään yhdellä jalalla ovelle", johon kaikkien piti huutaa "joo" ja syöksyä toteuttamaan ideaa. Meillä oli kerran aivan huippulystiä, kun innostuimme leikkimään tuota leikkiä. Ihana flow iski! Toimisiko tuo Joo-asenne ihan oikeassakin elämässä. Luulempa, että JOO, mutta vähän sovellettuna. On helppoa sanoa "ei" ja tehdä niin kuin aina ennenkin on tehnyt, mutta olisiko elämä mielenkiintoisempaa, jos koettaisi joskus toistenkin ehdottamia ideoita. Yritän ainakin kovasti muuttaa omaa asennettani myönteisemmäksi. Miehelläni on usein hauskoja ajatuksia sisustuksen suhteen, hän kaipaa vaihtelua ja miettii aina uusia ratkaisuja meidän kodin järjestykseen. Alkuun saatoin olla aika kriittinen hänen ideoilleen, koska olin tottunut, että tavarani ovat tietyllä tavalla. Kuitenkin aina kun olen suostunut hänen ideoihin, olemme kaikki olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Usein jatkojalostamme toistemme ideoita. Me toden totta tykkäämme kehittelytyöstä ja kannustamme toisiamme eteen päin.

Minua ärsyttää liian kriittinen asenne, niin itsessäni kuin muissakin. On musertavaa, jos ajatuksistaan ei voi kertoa keskeneräisinä ilman, että saa vastaukseksi miljoona epäilevää katsetta ja kommenttia. Sellainen keskustelu ei ole millään lailla rakentavaa. Yritän muistaa tämän erityisesti lapsen kanssa ja työssäni. Ihminen on nimittäin saattanut joutua rohkaisemaan itseään melkoisesti, jotta edes uskaltaa sanoa ajatuksiaan ääneen. Miltä mahtaa tuntua silloin, jos vastaukseksi saa pelkkää kritiikkiä. Asiat ovat loppujen lopuksi väärin vain silloin, kun niillä saatetaan aiheuttaa vahinkoa toiselle, itselle tai ympäristölle. Jos poikani esimerkiksi keksisi leikkiä pikkuautolla kilpikonnaa, jolla on pyörät alla, se olisi hyvä idea, ei missään nimessä väärin. Jos hän piirtää kynällä seinään, kieltäisin sen, mutta samalla toisin paperia ja kannustaisin piirtämään siihen.

Sanottakoon loppuun, että "ein" sanominen on kuitenkin ihan positiivinenkin taito. Aina kun poikani pudistaa päätään, kun tarjoan hänelle ruokaa, se tietysti harmittaa. Samalla olen kuitenkin ylpeä siitä, että hänelle on kehittynyt oma tahto ja kieltäytyy syömästä, kun hänellä ei ole nälkä. Välillä vielä toki menee "eit" ja "joot" sekaisin ja poika on vielä aika pieni päättämään isommista asioista. Syömisen kanssakin voi olla niin, että vaikka hetki sitten hän olisi pudistellut päätään saattaa ruoka maistua minuutin kuluttua. Itseään on lupa suojella eikä kaikkeen tarvitse suostua. On kuitenkin hyvä miettiä sanooko "ei", vain koska haluaa pysyä elämässä mukavuusalueella ilman pienintäkään haastetta ja uutta ajatusta.

Matka suurten äärelle häämöttää

2010-07-05T13:43:00.000-07:00

Meri ja vuoret. Kaksi niin kiehtovaa, suurta ja samalla hyvällä tavalla pelottavaa. Niiden äärellä tuntee itsensä pieneksi ja nöyräksi. Niiden äärellä ajatukset alkavat lentää. Valtameren aalloilla onkin kevyt lentää, ajatukset eivät sinkoile edes takaisin kuten neljän seinän sisällä. Vaikka ei siihen aina valtameriä tarvita. Torstaina lähdemme kohti seikkailuja, jotka jännittävät paitsi vuorten ja meren takia myös pienen reissaajan vuoksi.

Matkamme alkaa junamatkalla Helsinkiin ja sieltä laivalla Tukholmaan. Vietämme päivän Tukholmassa ja illalla hyppäämme junaan, joka vie meidät Ruotsin halki Pohjois-Norjaan Narvikiin. Haaveena olisi käydä Lofooteilla asti. Pohjois-Norjan osuutta ei kuitenkaan ole tarkkaan suunniteltu, koska internetin kautta on hankalaa suunnitella. Uskomme, että asiat selviävät tarkemmin paikan päällä. Sen tiedämme, että Narvikista löytyy leirintäalue ja sieltä pääsee bussilla ja mahdollisesti laivallakin Lofooteille. Kotiin palaamme reittiä Narvik-Boden-Haaparanta-Tornio-Kemi-Lahti. Tuntuu aikamoiselta, mutta olen luottavaisella mielellä matkan suhteen. Ja kuten olen jo joskus aiemminkin maininnut, emme ole kiinnostuneita valmismatkoista. Julkisilla liikkuen kenenkään ei tarvitse stressata ajamisesta tai siitä viihtyykö lapsi autossa. Eikä meitä sido ohjelmanumerot vaan voimme liikkua ihan oman kiinnostuksen ja jaksamisen mukaan. "Muistakaa palata takaisin ennen kuin rahat loppuvat", neuvoi isäni. No mies voi sitten pestautua johonkin kalastuslaivaan töihin, jos rahat loppuvat ;).

No niin, mutta juuri nyt suurin haaste on pakata sopivasti tavaraa. Kuullostaa haastavalta meikäläiselle, joka tarvitsee vähintään rinkan jo yhtäkin viikonloppua varten. Soittimet täytyy valitettavasti jättää kotiin. Mikä olisikaan ollut ihanempaa kuin laulaa Norjalaista villapaitaa kitaran säestyksellä Norjassa. Höh. Narvikin leirintäalueelta nettisivun mukaan löytyy pesukone, joten vaatetta ei tarvitse ottaa kuin muutamalle päivälle. Jos ei löydy pesukonetta, olemme sitten haisevia ja likaisia suomalaisia. Meitä voitte sitten syyttää suomalaisten huonosta maineesta. Lastenrattaat, kantoreppu, teltta, trangia, makuupussit ja tarpeeksi lämmintä vaatetta. Eikös näillä pärjätä. Otan vastaan vinkkejä kokeneemmilta!

Hassua, että sitä tulee miettineeksi sellaistakin, että olemmeko me vastuuttomia vanhempia, kun tahdomme tehdä tuollaisen seikkailumatkan pienen lapsen kanssa. Minä olen kuulemma ollut vastaavalla reissulla saman ikäisenä kuin poikani. Siitä en tietenkään muista mitään. Meidän perhe reissasi aika paljon, kun olin pieni. Eikä meidän reissut olleet aina tarkasti suunniteltuja. Ei sitä käsittääkseni silloin ihmetelty. Onko aikamme henki jotenkin erilainen vai kuvittelenko vain? Olen luonteeltani seikkailija, vähän jänishousu-sellainen, mutta jännityksestä huolimatta hankkiudun ja joudun koko ajan seikkailuihin. Olen ollut muun muassa kaksi kertaa elämäni aikana jumissa Venäjän rajalla erinäisistä syistä (toisella kerralla alkoi ihan pelottamaan) ja aina olen jollain lailla päässyt kotiin. Lapsen kanssa pitää tietysti miettiä vähän tarkemmin ja ihan hölmöillen uhkarohkeasti ei pidä mennä.

Jotenkin minä vain luotan, että elämä kantaa....ja maalaisjärjellä pärjätään pitkälle. Seikkailuja kohti siis!

Ps. Kirjoitan sitten matkakertomuksen kuvien kera, kun palaamme kotiin joskus parin viikon päästä.

Mökillä

2010-06-27T16:02:00.000-07:00

Vietimme tynkäviikonlopun Mumman ja Taatan mökillä. Kivasta reissusta jäi muistoksi paljon kuvia.

Poika pääsi leikkimään vuosikymmeniä vanhoilla leluilla. Minä sukelsin lapsuusmuisteloihin vanhojen aarteiden myötä (kuka väittikään ettei haikaile mihinkään menneeseen ;).

Sorsaperhe pääsi laatikoiden uumenista ulkoilemaan.

Tapasimme myös oikean sorsaperheen.

Taata pisti pojat hommiin. Pojat olivat tohkeissaan.

Ympäristöön tutustuttiin kaikilla mahdollisilla tavoilla ja poika ei kaivannut kyllä yhtään aikuisten viihdytystä (lähinnä perään katsomista, jottei päässy tulemaan pipiä).

Leppoisa sunnuntaisoutelu vaihtui taisteluun vastatuulta ja pojan kiukuttelua vastaan. Kun saavuimme viimein laiturille, oli poika nukahtanut isin syliin ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Aaaah pääsimme miehen kanssa nauttimaan kesäyöstä laiturille sillä välin kun Taata (joka itse ehdottomasti näin halusi) nukutti poikaa. Kannatti haikailla ulkona vietetyiden kesäöiden perään aiemmassa tekstissä ;).

Erilainen kesä

2010-06-25T13:59:00.000-07:00

Ymmärsin tuossa yhtenä päivänä, miksi tämä kesä tuntuu jotenkin kovin erilaiselta, ihan kuin siitä puuttuisi jotain olennaista. Ihanat, raikkaat, valoisat kesäillat - ja yöt tietenkin! Olen ilta/yöihminen. Nautin siitä, kun ympäristön syke rauhoittuu ja oman hengityksen tuntee selvemmin. Yöllä aistit heräävät tuntemaan omat mielen liikkeet ja toisaalta havaitsemaan tarkemmin ympäristöä.

Vielä muutama vuosi sitten elin aivan erilaista elämää. Ennen nykyistä miestäni minulla ei ollut pitkäaikaisia seurustelusuhteita, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan ihan hyvä. Sain aikaa tutustua itseeni ja kulkea oman mieleni mukaan. Erityisesti kesäisin nautiskelin päämäärättömistä kävelyistä. Kuljeskelu ympäriinsä metsissä tai kaupungeissa piti minut selväpäisenä. Varsinkin illalla oli ihanaa vain lähteä jonnekin ja kulkea kaikessa rauhassa sinne minne jalat veivät.

Kesäyöt eivät suinkaan olleet aina yksinäisiä. Nautin niistä myös ystävien seurassa. Yöllä keskustelut syvenevät kuin itsestään ja hiljenevät ilman, että se tuntuu kiusalliselta. Hehkuva hiillos, kynttilän liekki, itikat, hullut päähänpistokset. Mennään uimaan alasti jääkylmään mereen, valvotaan koko yö, haetaan lisää vilttejä kun alkaa jo paleltaa, poltetaan entisten ihastusten valokuvat ja haudataan ne maahan, paistetaan lettuja, kiivetään katolle, pyöräillään kaatosateessa, tanssitaan kunnes hädin tuskin jaksetaan pysyä pystyssä, pelataan korttia, nukahdetaan suloisesti siskonpetiin ja hmmm....joskus yllättäen koetaan merkittäviä pieniä hipaisuja ja jopa suudellaan. Ja kaiken tuon jälkeen saattoi herätä aamulla aikaisin pirteänä kuin peipponen kesätöihin tai muihin puuhiin. Sanoissani ei ole mitään ylimääräistä romantiikkaa, kesäyöt ihan oikeasti olivat usein tuollaisia syvälle luotaavia ja samalla hillitöntä hulluttelua.

Viime kesä meillä meni vielä ihan vauvahuuruissa. Saatoimme silti nauttia kesäilloista. Lapsemme ei oikein meinannut nukahtaa sänkyyn, joten lähdimme usein iltaisin vaunulenkille satamaan "katselemaan laivoja" niin kuin minä aina asian ilmaisin. "Laivojen katselussa" on minusta jotain hyvin romanttista. Tänä kesänä en ole ulkoillut kovin myöhään, koska lapsen täytyy päästä nukkumaan ajoissa. Voisihan mies tietysti jäädä lapsen kanssa kotiin kahdestaan, mutta yksinäni en ole oikein tohtinut. Olen halunnut viettää illat miehen seurassa. Minussa jokin taistelee kovasti sitä vastaan, että vanhemmaksi tultuaan ihmisen pitäisi luopua hulluttelusta. Välillä tuntuu kuin meistä mieheni kanssa olisi tullut aika tylsiä ja vakavia. Ihan kuin luovuutenikin olisi joutunut jotenkin lukkoon. Tietenkin lapsen paras on meille tärkeintä tässä elämäntilanteessa. Nyt täytyy vain löytää uusia muotoja hulluttelulle ja kyllähän siinä on hulluttelua kerrakseen, kun oikein heittäytyy lapsen mukaan leikkimään. Pian lähdemme reppureissaamaan Norjaan koko perhe. Siellä pääsemme nauttimaan kesäöistä luonnon helmassa. Tuskin maltan odottaa.

Ei mistään kotoisin

2010-06-24T14:39:00.000-07:00

Äitini kysyi yhtenä päivänä minulta, että mistä koen olevani kotoisin. En osannut vastata. Olen vähän kateellinen ihmisille, joilla on olemassa kotiseutu, jokin paikka mistä löytyy kotitalo, mahdollisesti omat vanhemmat tai ainakin sukulaisia. Minusta on aina tuntunut siltä ikään kuin olisin matkalla jonnekin ilman, että tuntisin todella kuuluvani jonnekin tai tulevani jostakin. En kiinny paikkoihin, kiinnyn ihmisiin. Olisi ihanaa kiintyä joskus paikkaan. Ne ovat pysyvämpiä. Paikat eivät muuta minnekään. Vaikka toisaalta ne voivat autioitua ja muuttuakin, kuitenkin jotain niissä aina säilyy.

Isäni kanssa olen ajellut hänen lapsuuden maisemissaan ja kuunnellut tarinoita niistä paikoista. Mitä minä voisin näyttää lapselleni? Asuin 14 vuotta elämästäni Pohjois-Karjalassa, lähes koko lapsuuteni. Silti tuntuu kuin olisin ollut kauemmin muualla. Niin paljon uusia ihmisiä ja asioita elämääni on tullut noiden lapsuuden vuosien jälkeen ja niin vähän on jäljellä lapsuudesta. Ehkä olen saanut vapauden löytää itseni vasta, kun muutin kotoa maailmalle. En haikaile enää paluuta mihinkään yksittäiseen paikkaan. Ehkä haluaisin haikailla. Minulla oli turvallinen ja monivivahteinen lapsuus. Silti tuntuu niin kuin siinä olisi jotain sellaista, mitä en edelleenkään uskalla kohdata ja elää läpi, jotain mihin en uskalla kiintyä.

Aina, kun palaan entisiin asuinpaikkoihini, minussa herää ajatukset niistä ihmisistä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa siellä. Usein koen pettymyksen, kun niitä ihmisiä ei enää löydykään ja tunnen oloni irralliseksi. Minulla ei ole turvapaikkaa, jossa voisi olla varma, että täältä löytyy joku jonka luokse voin aina mennä, ei paikkaa jonne voisi palata maitojunalla. Sama tunnelma tulee tapahtumissa, joissa minulla oli tapana käydä nuorempana ja joissa koin todella suuria tunteita. Niissä on uudet kävijät, ystäväni eivät ole enää siellä tai he ovat siellä ihan uusissa rooleissa. Mikä lopulta olikaan siis tärkeää taisi olla ihmiset joiden kanssa niitä tunteita koki, ei niinkään se missä ne koki.

Ehkä tämä kaikki kertoo vain siitä, että minusta on tullut aikuinen. Olen kääntänyt isoja sivuja elämässäni ja nyt opettelen elämää uudessa elämäntilanteessa. Olen sitoutunut kumppaniini, tullut äidiksi ja valmistunut ammattiin. Kohta siirryn toden teolla työelämään. Sitä mikä ennen oli merkittävää ei enää ole ja oikeastaan nyt vasta ymmärrän niiden menneiden asioiden arvon. Menneeseen ei valitettavasti voi palata, sitä täytyy tyytyä vain muistelemaan. Minun kotiseutuni on niissä muistoissa ihmisistä ja hetkistä elämäni varrelta. Maitojuna putputtaa vain menttaalisesti.

Nallemekko ja pöhinää

2010-06-20T13:48:00.000-07:00

Tästä on kovaa vauhtia tulossa käsityöblogi, vaikka alkuperäinen tarkotus oli elvyttää mun kirjottava elämäntapa. Minkäs teet, kun nyt kädet tahtoo tehdä. Kirpparilla tuli vastaan lastenhuoneen verhot hintaan kaksi euroa. Lähti mukaan ja seuraavana päivänä ompelin siittä ittelleni mekon. Tämmöisen:

Eestä ja takkaa!

Kaava on sovellettu Joka tyypin kaavakirjasta. Jotain kummallista tapahtui ja jouduin vielä ompeluvaiheessakin leikkelemään kankaita pienemmiksi. Kuvioiden kohdistus ei ihan onnistunut, vaikka sitäkin yritin. Mun oli tarkotus tehdä mekosta malliltaan naisellisempi, mutta malli ei ollutkaan ihan sellainen kuin kirjan kuvasta saattoi olettaa. Mutta on tuo silti kiva arkimekko nallefanille :).

Kävin pojan ja isovanhempien kanssa Tallinnassa päiväristeilyllä tässä viikonloppuna. Täytyy kyllä sanoa, että kaikista matkoistamme laivailu on ehdottomasti eniten ollut taaperomme mieleen. Hassua sinänsä, koska itse en pahemmin risteilyistä välitä ja nytkin lähdimme vain koska isovanhemmat olivat jostain voittaneet matkan. Poika rakasti olla laivalla muiden lasten joukossa, katsella esityksiä, tanssia tanssilattialla ja hän intoutui jopa kävelemään laivan mukavasti keikkuessa (mikä harvinaista meidän nelivetäjälle). Minä olin innossani Tallinnan kangaskaupoista ja erityisesti pellavakankaista. Mukaan lähti kasa pellavaa varis-teemalla sekä miehelle valmiina pellavapaita ja - housut. Näin siellä pellavasta ommellun puvun takin. Siitä tulikin mieleen, että onkos kukaan nähnyt missään miesten puvun kaavoja? Ei varmaankaan ole helpoin laji tuo puvun ompeleminen, mutta siitä huolimatta tahtoisin koettaa. Mies kun niin tykkää pellavasta.

Mun piti vielä pöhistä yleisesti tästä blogin kirjottamisesta, kun en oikein osaa päättää mihin suuntaan alkaisin tätä viedä. Julkisesti kirjoittaminen mietityttää kovasti. Mulle ei taida oikein sopia lapsesta ja vanhemmuudesta bloggaaminen, käsityötkin ovat sellaisia kausittaisia juttuja, en jaksa kuvailla mun ostoksia, eikä ihan pelkkä diipadaapakaan oikein sovellu tämmöiselle paljon ajattelevalle ja usein vähän liiankin vakavalle ihmiselle. Tänään kuuntelimme radiosta jonkun ammattikirjailijan haastattelua. Hän neuvoi siinä aloittelevia kirjoittajia kohtamaan niitä syvimpiä pelkojaan ja kirjoittamaan niistä. Sillä tavoin hänen mukaansa päästään kirjoittamisessa tasolle, joka voi koskettaa jotakin toistakin ihmistä. (Kirjailijan nimi jäi epäselväksi, koska emme kuulleet haastattelun alkua.) Ajatus jäi päähäni hyrräämään. Minunkin elämässäni olisi paljon sellaista, mistä voisin kirjoittaa ja joista harva uskaltaa kirjoittaa. En ole vain uskaltanut vielä mennä sille tasolle. Yksi teema omasta elämästä olisi esimerkiksi vammaisen sisaruksena kasvaminen. Siinä on paljon sellaista, mistä olisi ehkä hyvä jonkun uskaltautua kirjoittamaan. Itse, kun olen kokenut, että en ole oikein koskaan saanut vertaistukea. Eikä tuo ole ainoa teema, mitä olen ajatellut. Pistämpä ajatushautomon hyrräämään ja rohkeuteni puntariin.

Paperikaaoksen tyrmäysyritys

2010-06-16T14:46:00.000-07:00

Tarkkuus ja järjestelmällisyys eivät taida olla meidän perheen valttikortteja. Sen sijaan meillä on tapana saada hienoja ja vähemmän hienoja visioita sekä väkertää omiamme. Mielessä on jo pitkään ollut väkertää joku lokerikko laskuille ja muille papereille, jotka tuppaavat katoamaan helposti. Kansiot ovat jotenkin hankalia ja laatikot/koritkaan eivät ole oikein toiminut paperien säilönnässä. Kokeillaan nyt sitten tämmöistä:

Maksamattomia laskuja odottaa vihainen apina. Maksettuja laskuja suojaa villainen sydän. Villa ja rakkaus lämmittää, vaikka kaikki rahat olisivat menneet laskuihin. Positiivinen verokarhu odottaa verovähennyksiä varten säilytettäviä kuitteja. Viimeinen muiden epämääräisten säilytettävien papereiden lokero oli hankalin tehdä ja lopulta vain tein jotain ja sen on kyllä näköinenkin.

Nyt on menossa joku sellainen kausi, että tykkään ommella kaikki mahdolliset saumat näkyviin, vaikka menisivätkin vinoon :). Pohjakankaana käytin vanhaa ilmeisesti roolipeleissä käytettyä viittaa ja muut kankaat olivat ylijäämäpaloja. Tämä odottaa enää seinään hakattavia nauloja ja ripustusta.

Mussukka nro 4

2010-06-16T14:18:00.000-07:00

Tässä on meidän uusi "perheenjäsen".

Se on kantele, lahtelaisen Ari Tykkyläisen rakentama. IHANA! "Enää tarvitsee vain harjoitella."

Pienen menninkäispojan takki ja ekoajatuksia

2010-06-03T13:38:00.000-07:00

En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan, kun on kesä ja mielessä aivan muut kujeet ;).

Olen muun muassa vahingossa huovuttanut mieheni villapaidan. Mutta ei huolta! Uusin mottoni on: Moka on uusi mahdollisuus! Aluksi ajattelin ommella paidasta pojalleni villavaippahousut, mutta luovuin ajatuksesta. Sitten päädyin tekemään siitä takin. Kaava on sovellettu kylpytakin kaavasta, jonka voi ostaa ja tulostaa täältä http://www.leikkaa-ompele.fi/main.php?loc_id=2. Tämmöinen menninkäistakki siitä sitten tuli:

Kuvassa lisäksi pikkuinen otos lempparikengästä, jonka sain keltäs muulta kuin anopilta. Sain anopilta kenkää ;D! Mutta asiaan. Paidasta ei riittänytkään huppuun, joten käytin siihen toisen pesemällä vahingossa pilatun villavaatteen. Teki vähän tiukkaa leikata Hiidenmaalta vuosia sitten ostettu lemppariliivi palasiksi, mutta saipahan näin uuden elämän, kun ei se minulle olisi enää mahtunut. Täytyy kyllä sanoa, että tämä takki on viimeisen päälle kierrätystuote, vain ompelulangat olivat uusia. Vuorena käytin äp:n aluslakanan, kun se on liian pieni pojan sänkyyn, hupussa vuorikankaana mummilta perittyä kangasta, kirjonnoissa käytin jämälankoja, huppu, sydän ja taskut ovat siitä vanhasta liivistä. Ei hajuakaan miten takki toimii käytännössä, kun se on vielä aivan liian suuri pojalle.

Huipuimmat fiilikset saan näistä kierrätys/tuunauskäsitöistä! Tuntuu hienolta keksiä asioille uusia käyttötarkoituksia ja kaippa siinä ekoilukin kiehtoo. Me muuten mietittiin miehen kanssa yks päivä ekoilua, että onko se nykyään vähän enemmänkin muoti-ilmiö vai halutaanko/yritetäänkö me todella pelastaa maailma. Itse ainakin myönnän, vaikka kovasti itseäni haluaisin ekoilijana pitää, että osaan sitä olla vain joissakin marginaalisissa asioissa. Harmillista sinänsä. Me yritetään ostaa luomua ja kuulumme sellaiseen luomuruokapiiriin, jonka kautta tilataan ruokaa lähitiloilta. Jos ei saada luomua niin sitten ainakin pyritään ostamaan Suomessa tuotettua ruokaa ja vähän kausituotteitakin, mutta ei suinkaan aina ja tiukasti vain näitä. Ystäväni kirjoittikin omassa blogissaan aiheesta ja siitä kai nämä ajatukset jäivät hyrräämään. Mutta voih, kun me ollaan niin monissa asioissa niin mukavuuden haluisia, välillä kuljemme autolla ihan vain laiskuudesta, koneet ja valot saattavat unohtua päälle, vaikkei niitä kukaan käytä ja molemmat rakastamme pitkiä kuumia suihkuja. Mummini varmaan nauraisi meidän ekoilulle. Hän kun osasi olla säästeliäs ihan ilman pinnistelyjä. Onneksi me miehen kanssa molemmat pelkäämme lentokoneella lentämistä, emme liiemmmin välitä shoppailusta muuten kuin sillon tällöin kirppareilla, tykkäämme ostaa käytettynä isommatkin tavarat ihan jo taloudellisista syistä, kestovaippaillaan jaksamisen mukaan ja onneksi minulla ei ole ajokorttia niin ei päästä autoilemaan molemmat. Joissakin asioissa me siis onnistummekin tarkotuksella ja tahattomastikin.

Kai sitä täytyy ajatella, että pienistä puroista syntyy joki ja joista valtameri. Olen keventänyt mieltäni näissä ympäristöasioissa iän myötä, joskus synkkinä aikoinani olin todella huolissani koko maapallon tulevaisuudesta. Voin sanoa, että se pelko oli todella todellinen. Edelleen pelottaa, mutta en enää ajattele, että ehdottomuudella maapalloa pelastettaisiin. Tai ehkä pelastetaankin. Ehkä vielä joskus koittaa ajat, kun meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata hyvin vaatimattomaan elämäntapaan. En tiedä. Mutta hei, miten mie päädyin näihin ajatuksiin keveistä kesäajatuksista? Oikeastaan luonnonsuojeluhan voi mukavimmillaan olla sitä, että materian ja yltäkylläisyyden sijaan pysähtyy nauttimaan pienistä (oikeasti suurista) asioista kuten luonnon ihmeellisyyksistä. Oikeasti maailma on täynnä hauskoja asioita, joita voi tehdä sopusoinnussa luonnon kanssa: voi leikkiä, uida, tehdä retkiä, köllötellä, hellitellä, laulaa ja nauraa noin muutamia mainitakseni :).

Kesäistä mieltä kaikille!

(Niin muuten ei tämän tekstin tarkotuksena ole ketään syyllistää, vaan juurikin sanoa, että tämmösiä tavallisia mönkiäisiä olemme "maailman pelastus" - yrityksistä huolimatta :))

Kesän kastetta varpaisiin

2010-05-18T15:30:00.000-07:00

Tulkaa tulkaa
mennään jo kesän lapset,
juostaan yhdessä aurinkoon.

Leikitään hippaa
auringonsäteiden kanssa,
nauretaan, kun
heinä varpaita kutittaa.
Kiivetään kylän korkeimmalle mäelle,
tanssitaan
tuulenvireet pyörryksiin.

Ei pysähdytä milloinkaan,
tanssi meidät tuudittaa,
kesän kaste puhdistaa

multavarpaat.

Mun oma juttu

2010-05-18T12:15:00.000-07:00

Se on nyt löytynyt, mulla on harrastus. Aloin soittamaan kannelta. Käyn ihan oikeilla soittotunneilla ja ihan oikealla opettajalla ja mulla on ihan oikeita läksyjä. Kieliä oli enemmän kuin viisi, mutta olin niin tohkeissani, etten huomannut montako kieltä siinä soittopelissä oikein oli. Ja se meidän yhteissoitto kuullosti ihan oikealta soitolta. Tietysti sillä saattoi olla jotain myötävaikutusta, että toinen meistä soitti koko ajan oikein. Lienee turhaa sanoa, kuka se toinen oli. Nyt sitten pitää pistää sopiva soittopeli soitinrakentajalle tilaukseen. Aah kiitos. Oli kiva kertoa.

Jäähyväiset imetykselle

2010-05-15T10:05:00.000-07:00

Se alkaa olla ohi nyt. Poika pyytää maitoa hyvin satunnaisesti enää, lähinnä silloin kun häntä kovasti harmittaa. Jos sitä hänelle antaa tavan vuoksi, menee homma usein vähän överiksi. Ajattelin, että on ehkä aika lopettaa. Tämähän meni oikeastaan aika hyvin. Kuvittelin, että vieroittuminen olisi kestänyt kauemmin ja, että olisin ihan oikeasti joutunut tarkotuksella vähentämään. Vain yöimetyksistä luopuminen oli pojalle vaikeaa.

Outoa sinänsä, että ei edes tunnu mitenkään erityisen haikealta, vaikka imetys oli meille kummallekin tosi tärkeä juttu. Maidon juonti on vähentynyt niin hiljalleen, että minäkin olen siihen ehtinyt tottua. Alkuun jäi pois yöimetykset ja sitten päiväimetykset. Pitkään mentiin niin, että poika otti maitoa vain aamulla ja illalla ja nyt viime aikoina on ottanut vain aamuisin. Överiksi homma menee sillä tavalla, että poika viihtyisi rinnalla tosi kauan ja sitten hän alkaa siinä riehumaan ja touhuamaan ja lopulta hermostuu, kun ei tiedä lopettaisiko vai jatkaisiko vielä. Se harmittaa minua ja ajattelin, että ei kannata jatkaa, kun se ei enää tunnu hyvältä. Meni siis äidintahtisesti osittain tämä lopetus, mutta niin se sai mennäkin. Minusta imetyksessä tärkeää on, että se tuntuu molemmista osapuolista hyvältä.

Tässä minä taas kirjoitan äitinä olemisesta. Luulin, että osaisin kirjottaa jostakin muustakin. Mutta myönnetään, minä olen nyt niin täysillä äiti, että en ossaa. En oikein osaa lähteä minnekään ilman perhettäni (paitsi töihin ja joskus harvoin kaupoille). Vähintään miehen pitää olla mukana. Minulla olisi oikeasti mahdollisuus omaan aikaan silloin tällöin, jos vain tohtisin sitä ottaa. Porukassa oleminen on myös nykyään vaikeaa, en tiedä mistä puhuisin. Voin kyllä kuunnella sujuvasti, mutta jutun aiheet ovat vähissä. Tälle asialle haluan tehdä jotain. Vaikka toisaalta olen sitäkin mieltä, että tästä pienen lapsen kanssa olemisesta kannattaa ottaa kaikki ilo irti. Onnea on osata nauttia niistä asioista, jotka omassa elämässä ovat ajankohtaisia.

Lisää tilaa Isille ja eläimellistä menoa

2010-05-14T14:05:00.000-07:00

Haluaisin kovasti toteuttaa mieheni unelman. Hän haluaisi olla koti-isi. Nyt, kun olen sairastellut paljon, Isi on saanut enemmän tilaa meidän huushollin ja pojan hoidossa. Minä olen innoissani katsellut häntä laittamassa ruokaa, siivoamassa ja ulkoilemassa pojan kanssa. Voin melkein kuvitella hänelle ruudullisen esiliinan päälle. Unelman toteuttamiseen ei ole kuin yksi este, minulla ei ole tarpeeksi töitä. Ja vaikka olisikin, epäilen, jaksanko vielä tehdä omaa työtäni niin paljoa, että sillä eläisi koko perhe. Pelkään sitä luovaa painetta, mikä työhöni liittyy. Lapsiperheessä luovan työn tekeminen on jotenkin haastavampaa (siis minulle). Teen sitä vielä mielelläni puolipäiväisesti. Kunnes kokemusta ja varmuutta karttuu enemmän, voin etsiä enemmän töitä.

Olen miettynyt, että millainen tämä meidän yhteiskuntamme olisi, jos miehet olisivatkin "pääosassa" lasten hoidossa. Kasvaisiko lapsista rennompia? No vaikeaa tietysti viedä tätä yleiselle tasolle, mutta luulen, että ainakin minun mieheni osaisi olla vähän rennompi hoitaja ja lapsukaisen elämä saattaisi olla vähän leppoisampaa miehen kanssa kuin minun kanssa. Leppoisaa elämää (ainakin elämän ensimmäisiä vuosia) lapselleni haluaisin antaa. Mutta onneksi minäkin voin oppia rennommaksi ja toisaalta eihän lapsi meitä sillä tavalla vertaile.

Sitten asiasta toiseen. Ilmojen lämmettyä meistä on tullut ulkoilmaeläjiä. Joku grillausbuumi meihin on ainakin iskenyt. Poika nauttii keinumisesta, hiekkalaatikolla istumisesta ja liukumäestä, mutta ennen kaikkea hän tykkää tutkia ruohoa, keppejä, käpyjä, sammalta, kiviä ja kaikkea muuta mitä maasta nyt sattuu löytymään. Tänään huomasin, että taitaa hänessä vähän kalliokiipeilijän verta olla, kun hän pyrki koko ajan kohti pihamme kalliota ja sitten kun sinne pääsi se oli jotain aivan mahtavaa. Mistäs minä sitten nautin? No siitä, että saan vain istua möllöttää, katsella pojan touhuja, ehkä vähän itsekin leikkiä ja jutella naapureitten kanssa. Olen yllättynyt miten avoimesti lapset tulevat juttelemaan. Tänään kaksi tyttöä oikein kilpaa kertoivat omasta elämästään.

Tänään meillä oli ohjelmassa kotiseutumatkailua, kun kävimme Orimattilan kotieläinpuistossa. Mies oli töissä Orimattilassa, sillä välin minä ja poika ihmettelimme ylämaan lehmiä, poroja, possuja ja muita otuksia, sekä tietenkin aitoja, häkkejä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Se on hauskaa, kun lapsi ei aseta ihmettelemisen arvoisia asioita sillä tavalla arvojärjestykseen kuin me aikuiset. Kun minä ihmettelen hauskan näköistä otusta, poikaa kiinnostaakin enemmän aita. Eipä siinä mitään, mukavaa kun molemmille löytyi katseltavaa.

Olen selvästikin piristynyt taas. Kesä tekee ihmeitä!

III-HA-NAAA kesän alkua kaikille!

Ja leppoisaa asennetta elämään!

Aurinko pilkottaa jo pilvien takaa

2010-05-12T14:42:00.000-07:00

Eikä vain pilkota vaan paistaa täydellä tuutilla. Tänään oli niin ihanan lämmin. Eikä vain sää ollut lämmin myös mun mieli oli lämmin. Toissapäivänä oksensin, eilen makasin voimattomana vatsataudin ja kaikkien muiden tautien jäljiltä ja tänään pääsin vihdoin ulos. Minulla oli ohjelmassa hemmottelua, olin varannut ajan oikein yksityiselle lääkärille. Kuinka kauan olinkaan tätä suunnitellut. Olen ollut siis enemmän ja vähemmän kipeä helmikuusta lähtien. Nyt kuukauden sisällä joka viikko minulle on noussut kuume. Päijät-Neuvon puhelinpalvelussa minut on ohjattu aina vain päivystykseen ja päivystyksessä olen saanut kouraani antibioottireseptin ja diagnoosiksi arveluja "kyllä se taitaa olla tulehtunut". Paistaako katkeruus läpi? Ei ole tarkoitus. En syytä lääkäreitä, heidän vikansa tämä systeemin toimimattomuus ei ole. En vain ymmärrä mitä siinä säästetään, kun tauteja ei hoideta kunnolla kerralla.

No niin se siitä spekuloinnista. Hyvä, että sain tarpeekseni sairasteluihin ja varasin ajan yksityiselle. Tyytyväisempi en voisi olla saamastani palvelusta. Onneksi meillä on hätävaratili tällaisia tilanteita varten. Toinen leikattu korvani oli pahasti tulehtunut ja lääkäri määräsi minut jatkotutkimuksiin keskussairaalaan. Olen todella helpottunut, kun asiaa vihdoin tutkitaan eikä vain hutkita. En sinänsä ole yllättynyt, kun nämä korvaongelmat ovat tuttuja vanhastaan. Eikä niitä näin aikuisena enää pidä kovinkaan suurina ongelmina. Lapsille ne kyllä tuottavat tuskaa, korvakipu on jotain aivan käsittämätöntä pienelle ihmiselle. Toivottavasti lasten kohdalla nämä otetaan vakavammin julkisellakin puolella. Meidän pojalla ei vielä onneksi ole korvatulehduksia ollut. Jospa tämä minunkin kierteeni tästä helpottaisi.

Tullessani kotiin lääkärin, kaupunkihumputtelun ja töiden jälkeen, mies ja poika olivat ulkona keinumassa. Lämmin ilma on jotain käsittämättömän ihanaa. Se herättää ihmiset henkiin. Poika oli riemuissaan, kun kevätvaatteissa oli niin helppoa liikkua ja tutkia ruohikkoa. Tutustuimme ensimmäistä kertaa naapurin lapsiin, jotka olivatkin vallan puheliaita ja uteliaitakin. Pojan mielestä erityisen jännittäviä olivat tyttöjen koirat. Kyllä se vähän nauratti, kun koira pääsi nuolaisemaan naamaa. Kotiovella vastaan tuli uusi naapurimme, nuori mukavan oloinen nainen, joka kertoi olevansa 9 kk vanhan lapsen äiti. Ehkäpä poikamme saa vihdoin melkein ikäisensä kaverin ja minä saan juttuseuraa. Jippii!

Ilta meni hulinaksi ja poikaa oli vaikeaa saada nukkumaan. Onnellisuuden aste oli kyllä todella korkealla, kun poika vihdoin nukahti. Rakastan katsella nukkuvaa lasta. Unta tuhiseva lapsi on täynnä levollisuutta, helpotuksen tunnetta, lämpöä. Vaikea selittää tätä, mutta tuntuu niin kuin nukkuvassa lapsessa kypsyisi tai hautuisi uusia mahdollisuuksia. Se on kaunista. En tarkoita niillä mahdollisuuksilla mitään suureellista, en odota poikani olevan tavallista ihmeellisempi. Jokainen lapsi on erityinen omille vanhemmilleen vaikka olisi kuinka tavallinen.

Meillä on viime päivinä halittu tavallista enemmän. Sairastelun etuna on se, ettei saa tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla. Silloin huomaa, että lapsen hoidonkin voi tarvittaessa saada aika rennoksi (ellei sitten lapsella satu olemaan jotain erityisiä tarpeita). Hyvällä mielellä olen lämmittänyt pojalle purkkiruuat, jättänyt sotkujen korjaamiset myöhemmäksi ja käyttänyt kertakäyttövaippoja (kun ei ole ollut voimia kestovaippojen pyykkäämiseen). Kun minä olen olla möllöttänyt, poika on tullut spontaanisti halimaan paljon enemmän kuin normaalissa arjessa. Se on ollut ihanaa! Voiko tästä vetää johtopäätöksen, että jos ottaisin rennommin, meillä olisi enemmän läheisyyttä. Kenties. Vaikka kyllä poika tykkää touhuta mun kanssa kotihommiakin.

Äitiys

2010-05-09T11:57:00.000-07:00

Se on jotain sellaista, mitä en voinut etukäteen tuntea. En voinut tietää, että se iskee paitsi sydämeen myös luihin ja ytimiin. Se on fyysinen ja henkinen olotila. Tietenkin ennen kaikkea se on jotain, mikä määrittyy vasta kun oma lapsi on olemassa tässä ja nyt. Näin minä sen koen. Se on ihanaa, raskasta, keveää, kipeää, siinä on läsnä kaikki tunnetilat. Saman päivän aikana siinä voi tuntea olevansa maailman paras ja maailman surkein, saman päivän aikana olo voi olla eheä ja vereslihalla. Näin se kai on, kun jotain ihmistä rakastaa maailmassa kaikkein eniten.

Minä en ole superäiti. Olen tavallinen äiti, omalle lapselle olen ainoa äiti, jota hän voi kuvitella. Osaan tehdä virheitä ja osaan tehdä asioita oikein. Haluan antaa lapselleni inhimillisen ihmisen mallin ja uskon, että rakastaminen ja välittäminen on kaikista tärkeintä. Ennen lapsen syntymää kuvittelin itseni särkymättömäksi ja mitä vain jaksavaksi äidiksi, nyt onneksi sellaiset mielikuvat itsestäni äitinä ovat varisseet pois ja en edes pidä sellaista äitiyttä mitenkään tavoiteltavana.

Tämä aamu alkoi mäkättämisellä miehelle. "Minähän en nyt herää ekana, nyt on sinun vuorosi". Tiesinhän minä, että mieheni antaisi minun nukkua, kun on sentään äitienpäivä ja muutenkin. Se mäkätys vain tuli jostain niin syvältä aamuväsyneen äidin sydämestä. Voihan sen äitienpäivän näinkin aloittaa. Muutaman tunnin kuluttua mies ja poika herättivät minut aamiaista sänkyyn kantaen. Sämpylää, kahvia, kuohuviiniä ja suukko. Kyllä minun kelpasi. Ihanaa. Vähän ehkä harmitti se mäkätys jälkeenpäin. Onneksi he tietävät silti olevansa kaikkein rakkaimmat minulle ja onneksi muistan heitä siitä muistuttaa.

Äitien syyllistymisestä, syyllistämisestä ja paineista kirjoitetaan paljon, enkä osaa tehdä siinä poikkeusta. Itsekin syyllistyn herkästi ja olen saattanut syyllistääkin muita. Olen pahoillani jos olen niin tehnyt, mutta korostan, että olen tehnyt sen omaa epävarmuuttani ja kokemattomuuttani. Mitä vanhemmaksi poikani tulee sitä vähemmän minulle merkitsevät jotkut kasvatussuuntaukset. Aatteet tai kasvatus muodostuu enemmänkin eletyn elämän kautta, ei sen mukaan mikä kirjassa kuullostaa hyvältä. Jos jotenkin voisin neuvoa tulevia äitejä, neuvoisin luottamaan omiin vaistoihin ja toistaalta rohkeasti kysymään neuvoa, jos jokin asia ei tunnu sujuvan niin kuin pitäisi. Minä äitinä voin kertoa vain sen mikä meillä on toiminut ja mikä ei ole toiminut. En voi sanoa, miten jonkun toisen olisi parasta toimia. On tärkeää, että se miten tekee tuntuu hyvältä ja oikealta vanhemmista.

Äitiys on tuonut minuun yhden ulottuvuuden lisää. Se on samalla lisännyt itseluottamusta, mutta myös lisännyt haavoittuvuutta. Se on opettanut minua löytämään itsestäni uusia voimavaroja ja opettanut arjenhallintaa. Niin kyllä minä välillä ihmettelen, mistä vaikeina päivinä kuitenkin löytää sitä voimaa, että jaksaa pitää huolta toisesta. Kun apua on tarjolla, käytän sitä kyllä kernaasti. Onneksi on tukijoukot! Eikä saa unohtaa poikaa itseään, joka on oikea rakkauspakkaus. Ihana, tavallinen, erityinen, sydämenvalloittaja. Vaikka se äitiys ottaa niin kyllä se antaakin!

Minulle äitinä on tärkeää, että saan kertoa omasta epävarmuudestani ja haavoittuvuudesta. Että saan sanoa suoraan, kun minua väsyttää ja ottaa päähän koko touhu ilman, että kukaan asettaa rakkauttani poikaani kohtaan kyseenalaiseksi. Että saan kysyä neuvoa kokeneemmilta ja ottaa onkeen niistä neuvoista, joista meille on apua. Ja ennen kaikkea, että saan kertoa ja iloita meidän elämän suurista ja pienistä onnenpapanoista! Olen kiitollinen tästä äidin osasta, jonka olen saanut, vaikka olenkin välillä väsynyt ja rikki. Voimakkaasti tunteville ja herkille ihmisille tämä äitiys on varmaankin juuri sellaista, että se näyttää vahvasti kaikki puolensa, sitä ei tarvitse säikähtää.

Kirjoitin tällaisen runon muutama päivä ennen lapseni syntymää:

Jännittävä virta,
jota en saata pysäyttää.
Astun äitini
jalan jälkiä,
omilla saappailla.

Ikiaikaisilla poluilla.
Pelottaa.

Oikein ihanaa ja rakkauden täyttämää äitienpäivää!

Raksuti raksuti

2010-05-06T03:40:00.000-07:00

Oltiin eilen illalla joku tovi jo yritetty nukkua, kun mies pongahti sängystä ylös ja sanoi: "nyt mä tiedän, me opetellaan lentämään". Niin hän kaivoi pienen muistikirjansa esiin, kirjoitti sen sinne ja ryhtyi taas nukkumaan. Tilanne olisi jäänyt minulta näkemättä, jos olisin ehtinyt nukahtaa. Mutta minunkin päässäni raksutti, mietin tämän päiväistä tanssituntia. Meidän makuuhuoneessa näytti rauhalliselta, mutta jos joku osaisi lukea ajatuksia, sieltä olisi varmaan kuulunut "raks, raks, raks...". Yritä siinä raksutuksessa sitten nukahtaa. Tällaista on ollut jo kauemman aikaa. Mutta miksi ihmeessä yöllä pitää niin kovasti ajatella, kun melko varmaa on, että ne öiset ajatukset eivät enää aamulla tunnu kovin toteuttamiskelpoisilta.

Muistan vielä yhdenkin idean, jonka sain kauan aikaa sitten. Sen piti olla duoteos Mittarimiehestä ja hänen vaimostaan, joka yritti elää pähkähullun miehen kanssa. Mittarimiehen elämäntehtävä oli mitata kaikkea mahdollista. Hän oli ottanut itsestäänkin niin tarkat mitat, että saattoi käyttää omaa kehoaan mittanauhana. Sitten meillä oli joskus miehen kanssa sellainen satukirjaprojekti. Sen piti kertoa Herra Hattuvaisesta, jolla oli jonkinlainen pakkomielle hattuihin. Hän teki valtavat määrät hattuja, jotta hän saattoi hatuttaa kaikkea mahdollista katulampuista keinuhevosiin. Nämä molemmat projektit ovat unohtuneet Ö-mappiin. Eivätkä ne oudot ideat tähän jää. Ö-mappi taitaa olla suurin mappi kaikista mapeista.

Pitäisikö heittäytyä rohkeaksi ja lähteä seuraamaan näitä outoja ideoita välillä. Syntyisikö sitten jotain tavanomaista erikoisempaa ja kenties jopa hienompaa. Löytyisikö siten joku omanlainen tyyli ja huumori. Tiedän, että mieheni jopa saattaa käyttää tuota lentämisajatusta jotenkin työssään, vaikka en ehkä ihan päässyt jyvälle mitä hän sillä tarkoitti (hän on liikunnanohjaaja ammatiltaan). Uskaltaisinkohan minäkin mennä tutkimaan sitä Ö-mappia.

Suuri askel pojalle

2010-05-01T09:22:00.000-07:00

Poika otti viime viikolla ensiaskeleensa ja sen kunniaksi piti mennä oikein kenkäkauppaan. Tässä ne sitten ovat. Ekat kengät! Poika nauttii kävelystä erityisesti ulkona, kun saa tueksi ja turvaksi äidin ja isän sormet. Maailma hahmottuu ihan uudella tavalla, kun koiria ja muita otuksia saa ihmetellä seisoviltaan. Tämä on iso askel pojalle. Sen näkee hänen kasvoista, kun hän iloisena tepastelee eteenpäin. Nyt sitten saadaan nautiskella rauhallisista kävelyistä, kun poika määrää tahdin :D.

Ihan paras päivä

2010-05-01T07:48:00.000-07:00

Rakastan tällaisia päiviä, kun kenenkään meidän perheestä ei ole pakko mennä minnekään ja saamme ottaa ihan rennosti. Edes viikkoja jatkunut tautini ei voi pilata tätä päivää. Meidän miesväki haki eilen kaupasta simaa ja munkkeja, kun itselläni ei ollut voimia juhlan järjestämiseen. Eilisilta meni rennosti Bandua pelaten, palapeliä rakennellen ja herkutellen. Vähän erilainen vappu kuin nuorempana!

Tänään ulkona oli ihanan raikasta ja kosteaa sateen jälkeen. Oli helppo hengittää flunssaisenakin. Olin sen verran hyvässä kunnossa jo, että jaksoin lähteä torille meidän isäntäväen kanssa. Poika osoitteli ihmeissään ilmapalloja ja muita vappuhärpäkkeitä. Nautiskelimme muikkuja katoksessa. Poika käveli innoissaan torilla meidän vanhempien sormista tukea ottaen. Ihmiset hymyilivät kävelemään opettelevalle pojallemme ja minä hymyilin ylpeänä "kyllä tämä naureskeleva suloisuus on meidän poikamme". Meidän piti ostaa ilmapallo, mutta leijakoju houkuttelikin ostoksille. Kotimatkalla oli pakko pysähtyä lennättämään uutta leijaamme, kun sää oli täydellinen siihen touhuun. Ja voi että kun se lensikin näppärästi, ihan toisin kuin ne surkeat leijat, mitä pienenä yritimme lennättää. Leijan lennättämisestä tulee vapautunut olo. Kaikki ajatukset unohtuu, kun keskittyy katselemaan korkealla taivaalla liitelevää leijaa. Sitten vielä pysähdyimme ala-asteen pihalle kiipeilemään kiipeilytelineessä, kun poika veti nokosia. Minua lähinnä pelotti, mutta mieheni on varsinainen apina. Poika heräsi ja sai matkustaa kotiin isin olkapäillä. Kyllä hänen kelpasi!

Eihän tässä muutenkaan auta olla myrtsi, kun poika on ollut varsinainen ilopilleri viime päivät ja mieskin on muistanut kaivaa kitaransa esiin. Ennen kuin tunsin miestäni edes kunnolla ihmisenä, ihastuin hänen soittoonsa. Me nimittäin tutustuimme yhteisessä kesätyöpaikassa kehitysvammaisten ihmisten kesäleireillä ja siellä jos missä soi kitara koko ajan. Siitä tulee aina niin hyvä mieli, kun hän soittaa. Ja minä pääsen laulamaan ja poika hytkyy musiikin tahdissa! On ihan huippua laulaa vanhoja suomalaisia hittibiisejä kitaran säestyksellä.

Lähipäivinä on paljon mukavaa ohjelmaa tiedossa. Huomenna aiomme testata pihassa olevaa grilliä ja ensi viikolla on meidän kerrostalon asukkaiden pihatalkoot. Viikonloppuna pääsemme kauan odotetulle leiriohjaajien leirille. Niin, että näin pienistä se ilo on taas kiinni.

Loppuun vielä poikamme lempiloru Potkukelkka. Poika rupeaa aina lorun lopussa nauramaan ja taputtamaan.

Potki potki
potkukelkka.
Potki potki
tietä hotki.

Topakalla töppösellä,
tahti nuttuun naputa,
tallaa tie ja taputa.

Tittamari Marttinen

Herkkää

2010-04-29T11:55:00.000-07:00

Tahtoisin kovasti olla sellaisen hyvän mielen blogin kirjoittaja, mutta viime aikoina on vain ollut niin herkkä olo. Eikä tunteita saisi pakottaa, en halua teeskennellä. En ole masentunut (yritän olla varovainen tuon sanan kanssa, kun melankolinen mielentila on kuitenkin eri asia kuin masennus), mutta mietteissäni. Itku on herkässä. Tämä tyypillistä minulle keväällä, vaikka toisaalta kevätaurinko piristääkin.

Ja tämmöinen runo tästä mielentilasta sitten tuli:

Itkemättömät kyyneleet

ihon alla

vuosien myötä muuttuneet

mustaksi vereksi.

Verenkierron

virta hidastuu,

tuntuu raskaalta.

Pysähtyminen

tunteiden äärelle

saa vuotamaan,

itketyt kyyneleet päivä päivältä

puhdistavat vanhan veren.

Hmmmm. Mieluummin kirjottaisin iloisia loruja.

Tanssii mummojen ja pappojen kanssa

2010-04-29T03:17:00.000-07:00

Tällä viikolla minut on toivotettu tervetulleeksi eläkeläisyhdistykseen. Varoittelivat, että kun olen kerran tullut niin minua ei enää päästetä pois. No niin minulle on luvassa toimintaa siis elämän loppuun asti. Kyseessähän oli tietysti eläkeläisten tanssiryhmä, jota olen ohjannut tammikuusta alkaen. Eilen oli yhdistyksen kevään päättäjäiset. Mummot ja papat yllättivät minut kukkasin. Eihän siinä muuta voinut kuin tirauttaa muutama kyynel, kiittää ja halata. Itsetuntoni on ollut jotenkin maassa viime aikoina, joten tuo ryhmäläisten vilpitön kiitos lämmitti aivan valtavasti. Ryhmän kanssa olen muutenkin kokenut ihania huippuhetkiä, kun olen huomannut ryhmäläisten kehittyneen valtavasti, mutta myöskin huomannut, että itsekin olen kehittynyt. En vielä jokin aika sitten uskonut, että minusta olisi eläkeläisten opettajaksi. Ajattelin, että en ymmärrä heidän huumoriaan ja he eivät ymmärrä minun. Ja mitä vielä, huumorihan on ihan sitä samaa mitä meillä nuoremmillakin, välillä jopa paljon villimpää.

Meidän kerrostalon piha on kevätauringon myötä herännyt henkiin. Toissapäivänä sain superhyvän mielen, kun yksi mummo tuli juttelemaan leikkiessämme hiekkalaatikolla. Se on kyllä ihan totta, että kun on lapsen kanssa liikenteessä, ihmiset tulevat herkästi juttelemaan ja varsinkin mummot. Hän jutusteli meidän pojalle semmoisella lämmöllä, että semmosta kuulee harvoin. Siinä ei kyllä ollut mitään teeskenneltyä ja kohteliaisuudesta vain sanottua. Ja mikä ihanaa, hän ei millään lailla yrittänyt neuvoa tai arvostella minua äitinä. Mummo oli vain niin vilpittömän iloinen tavatessaan pienen lapsen. Poika pisti tietenkin parasta ja näytti hurmaavimmat hymynsä koskaan.

Mummo kertoi, että yhdessä lähikerrostalossa asuu nainen, joka ennen kesäisin vahti ja leikitti pihapiirin lapsia, kun vanhempien piti käydä jossain asioilla. Naisen lisäksi pihapiirin mummot viihtyivät päivät pitkät pihalla lasten seurana. Siinäpä on kyllä yhteisöllisyyttä kerrakseen! Se nainen ei enää pysty lapsia vahtimaan, mutta mummot kyllä viettävät aikaa auringossa istuskellen edelleen. Meidän lähikerrostaloissa ei asu ihan pieniä lapsia muita, mutta kouluikäisiä kylläkin. Kuulemma nämä kouluikäisetkin innostuvat aina välillä leikkimään pienempien leikkejä siinä mummojen katsellessa. Tuli oikein sellainen olo, että ollaampa muutettu mukavaan paikkaan asumaan.

Minulla on aika vähän muistikuvia omista isovanhemmista, kun me asuimme kaukana isovanhemmista ja he ovat kaikki kuolleet jo minun lapsuudessani. Isänäidin eli Mamman muistan parhaiten ja jonkin verran muistan myös isänisästäni. Minun muistikuvissa Mamma oli tiukka, mutta samalla lempeä. Hän heräsi aina aikaisin aamulla ja lähti kävelylle mummojengin kanssa. Silloin kun minä menin mukaan kävimme kävelyn päätteeksi konditoriossa syömässä munkit. Isänisästä muistan sen, että hän teki nokkosista teetä ja istui aina samassa nahkaisessa nojatuolissa ja joskus hän lauloi: "oi katsopas Vaari tuota hauvaa...". Parhaiten muistan kuitenkin Mammalan tuoksut.

Omien isovanhempien kuoleman jälkeen olen ollut minimaalisesti tekemisissä ikäihmisten kanssa. Nyt on onneksi tullut mummoja ja pappoja elämään miehen suvun ja oman työni kautta. Ikähän ei itsestäänselvästi tee ihmisistä yhtään ihanampia, mutta joidenkin ihmisten olemuksessa se elämänkokemus näkyy sellaisena hurmaavana lämpönä ja viisautena ja toisaalta myös rempseytenä. Minua on pikkuisen vaivannut turha hienotunteisuus ikäihmisten seurassa. Kiltteysrasismiksikin sitä voisi kutsua.

Jipii mummot ja papat ovat tehneet selvästikin comebackin mun elämään!

Ei ihmisetkään ole symmetrisiä...

2010-04-22T14:27:00.000-07:00

...niin ei kai pupunkaan tarvitse olla. Saanko esitellä, tässä on pupujussikka, Summa Mutikka hän on nimeltään. Kuvakin meni vinoon, mutta juuri nyt en jaksa välittää siitä.

Hän oli jo syntyissään vähän vinkura, mutta hymysuinen. Hänet on tehty rennolla mielellä, vapaalla kädellä leikkaillen, suunnittelematta ja kovasti huristellen. Summa Mutikka syntyi levittämään tärkeää sanomaa ja hän antoikin paljon ajateltavaa emolleen jo tekovaiheessa. Vaikka pupuherra onkin emolleen tärkeä, hän pomppaa pian pesästä pois ja muuttaa yhteen toiseen hyvää kotiin monien satojen kilometrien päähän.

Miten paljon ajatuksia voikaan päässä pyöriä tuollaisen yhden pupun ompelun aikana. Minulla oikein hyrräsi. Pupun teko sai sysäyksen oikeastaan lehtiartikkelista (Kotiliesi 6.4.2010 s 16-21). Juttu kertoi vanhemmista, joiden 20-vuotias tytär Camilla teki itsemurhan. Kuullostaa ehkä kaukaa haetulta ommella pupu yhden tekstin pohjalta. Artikkeli oli tietenkin todella koskettavaa ja riipaisevaa luettavaa. Kyseessä oli aivan tavallisen perheen tytär, erityisen herkkä ihminen vain. En halua muodostaa mitään uhkakuvia, mutta siis tuli taas sellainen olo, että ei tässä elämässä oikeasti voi aavistaa mitä kaikkea voi joutua kohtaamaan. Oikeasti ei voi keskittyä kuin siihen, että juuri nyt tällä hetkellä meillä olisi hyvä olla. Se on kai ainoa tapa luoda samalla onnellista tulevaisuutta.

Tyttären kuolema ajoi vanhemmat tutkiskelemaan omaa toimintaansa vanhempina, perheen menneisyyttä ja sitä millainen nyky-yhteiskunta on nuorille. Olen sen verran herkällä omatunnolla varustettu, että teksti sai minutkin taas pohtimaan omaa toimintaani suhteessa poikaani. Millaisen mallin mahdan antaa pojalleni? Camillan vanhemmat pohtivat miten negatiivisuuden kierteeseen ajautunutta nuorta voisi ajoissa auttaa. He pohtivat muun muassa olisiko siitä apua, jos vanhemmat eivät eläisi niin eristyksissä toisistaan ja laskisivat sosiaaliset naamiot alas. Kylään pitäisi voida kutsua ilman paineita tarjottavista ja kodin siisteydestä. Nuoret ovat erityisen taitavia kuvittelemaan, että he ovat täysin yksin ongelmiensa kanssa. Niin nuorten kuin vanhempienkin pitäisi saada realistisempi käsitys muiden vaikeuksista. Tuo siivous oli vain yksi esimerkki, eikä se tietenkään tarkoita suoraan sitä, että nuoret saavat vääränlaisen mallin, jos perhe kykenee pitämään kodin aina siistinä. Juuri tuo esimerkki kuitenkin sai minut miettimään. Minulla on usein käynyt mielessä, että sitten kun meillä on oikein kunnolla siivottu, sitten minä kutsun sen ja sen kylään. Miksi en kutsuisi saman tien ihan juuri tälläiseen kotiin? Eikö tärkeintä kuitenkin ole se yhdessä oleminen, eikä kulissin esitteleminen (meillä tip top puhdas koti todellakin on harvinaista)? Minä saan aina siivouspuuskan, kun joku on tulossa meille kylään. Vaikka se joku olisi oma vanhempani. Monesta asiasta otan valtavan suuret paineet ja häpeän virheitäni kauan. Muille osaan kyllä olla armollinen, mutta itseäni saatan soimata asioista vuosien takaa. Eikä kyseessä tarvitse olla edes mitkään kovin suuret asiat. Tällaisenko mallin haluan lapselleni antaa?

Kun ajattelen lastani, tiedän, että hän vähät välittää siitä, onko meillä aina siistiä, osaanko tehdä työni täydellisesti, teenkö ruuan alusta loppuun itse tai olenko aamusta iltaan pöllähtänyt peikkotukkainen, jonka paidan rinnuksissa on porkkanaa. Hänelle olen silti rakkain äiti, mitä maailmassa on. Se pistää itkettämään. Mutta on yksi asia, jota poika ei helpolla hyväksy, nimittäin se, jos äiti ei ollenkaan vietä aikaa hänen kanssaan. Ei hän odota minun olevan viihdytysautomaatti, kunhan olisin sopivasti läsnä. Sekin itkettää minua, kun välillä tuntuu, etten riitä kaikkiin elämän rooleihin. Pitäisi vain oppia laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja etenkin luopua kuormittavista itsesyytöksistä. Syyllisyys on terveellinenkin tunne silloin, kun se on paikallaan, mutta taakkaa siitä ei silti kannattaisi tehdä. Hyppäsin aika kauas siitä alkuperäisestä aiheesta. Kuitenkin siis toivoisin, että lapseni oppisi elämään pikkuisen rennommin kuin minä. Toivoisin, että hän tuntisi itsensä rakastetuksi juuri omana itsenään, ettei hän erehtyisi luulemaan, että rakkaus ja ihmisarvo on jotenkin sidoksissa siihen miten mistäkin asiasta suoriutuu.

Mieheni motto on: "pääasia, että on kivaa". Kuullostaa ehkä pinnalliselta, mutta loppujen lopuksi se ei ole. Takana on ajatus siitä, että elämää ei pitäisi ottaa turhan tarkasti. Tänne mahtuu monenlaista kulkijaa: vinoa ja suoraa, nopeaa ja hidasta, järkevää ja tunteikasta. Ei meidän pitäisi liikaa ajatella sitä, miltä näytämme muiden silmissä, vaan elää sellaista elämää, että meillä voisi olla mukavaa yhdessä sellaisina kuin olemme. Suorituskeskeiset ja omatunnoltaan herkät ihmiset voisivat ottaa motokseen: "kohtele itseäsi niin kuin haluat toisiakin kohdella".

Poikani on lähiaikoina oppinut nousemaan seisomaan ilman tukea ja myöskin pysymään siinä. Voisinko oppia jotain siitä riemusta, mitä poikani saa, kun hän taistelee painovoimaa vastaan tai oikeastaan enemmänkin sen kanssa. Muksahduskin voi olla hauskaa, ihana kömmähdys! Ja jos välillä sattuu ja itkettää niin se on sylitankkauksen ja muutaman parkaisun jälkeen unohtunut.

Jäiköhän se epäselväksi miksi ompelin vinkuran hymyilevän pupun?

Päiväkahviseuraton päivä

2010-04-15T02:55:00.000-07:00

Liekö tuo unettomuus ja siitä johtuva väsymys tuonut yksinäisyyden tunteet pintaan, kun tänään on niin semmoinen alavireinen olo. Ja se sitten purkautuu niin, että tekisi mieli avata vaan feisbuukki ja kertoa siellä kaikki päivän tapahtumat. Olen yrittänyt vähentää kyseisessä paikassa käyskentelyä, kun helposti käy niin, ettei sitten ehdi päivällä tehdä mitään muita asioita, joista tykkään. Kuitenkin välillä on niin mukavaa, että edes jossain voi kertoa mitä minulle on tapahtunut päivän mittaan.

Pojan kanssa meillä on ollut tänään ihan mukavaa, siitä ei alavireisyys johdu. Poika teki tänään pottaan kakan ja taputti omalle tuotokselleen. Minä tietenkin hurrasin! Kävimme taas hiekkalaatikolla ja auringossa, se tuntui hyvälle. Lämmittävä aurinko ja linnun laulu tuntuvat niin lempeälle aamupäivällä. Päiväunille poika nukahti jo ruokapöydässä. Taitoi olla niin rankkaa se lapioiminen. Viime yönä sain kirjoitettua monta kirjettä ystävilleni ja kummipojalle Ecuadoriin. Siitäkin olen iloinen.

Tänään on taas sellainen päivä, että kaipaan vanhaa luokkaani. Olen tainnut kirjoittaa tästä paljon, ainakin rivien väliin jos en muuten. Minun rakas luokka, jossa saatoin juurta jaksaen keskustella lempiaiheestani kansantanssista ja sen opettamisesta, uusista ideoista, epäonnistumisen ja onnistumisen kokemuksista, koreografian tekemisestä ja kaikesta muusta työhömme liittyvästä. Olen kyllä sanonut, että työ ei ole minulle se tärkein asia elämässä. Minä en kuitenkaan koe tanssinopetusta ja tanssimista pelkästään työkseni, onhan se ollut tärkeä osa elämää jo pienestä pitäen. Ja myönnän, että on ollut hetkiä, jolloin se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja halusin heittää hyvästit koko hommalle. Mutta ehkäpä tämä tanssin vähäisyys tämän hetkisessä elämässäni opettaa minulle, että se on sittenkin aika merkittävä osa elämääni. Toisaalta on ihanaa olla vapaa koulusta ja olla vapaa etsimään niitä omia suuntia tanssin saralla. Toisaalta koulu toi turvallisuuden ja pysyvyyden tunteen. Syvimmiltäni taidan kuitenkin haluta olla osa ryhmää ja uskon, että yhteistyöllä voidaan saada enemmän aikaan kuin yksin. Freelancerin työ on aika yksinäistä ja tiedän, etten ole yksin tämän tunteen kanssa. Miesparkani joutuu olemaan jokailtainen assistenttini. Parka hän on siksi, ettei hän tiedä juuri mitään tanssimisesta, ohjaamisesta onneksi sitäkin enemmän.

No huomenna menemme kokeilemaan perhekerhoa ja onneksi tiedän, että sinne on yksi tuttu äiti tulossa. Jospa saisimme siitä mukavan jokaviikkoisen tavan loppukevääksi ja unohtuisi ikävät aatokset. Kesällä osallistumme ainakin yhdelle tanssifestivaalille ja toivon kovasti tapaavani luokkakavereitani siellä. Sitäkin on mukava odotella.

Lievä hiekkalaatikkofobia

2010-04-14T03:50:00.000-07:00

No niin hiekkalaatikot ovat sulia. Ei ole enää mitään tekosyitä miksi me emme menisi hiekkalaatikolle. Ensimmäinen ajatus, mikä minulle tuli oli paniikki. Kuinka sinne uskaltaa mennä? Ei ne lapset minua pelota, mutta ne äidit... Minä en tiedä hiekkalaatikolla olosta mitään muuta, kuin sen mitä olen vauvalehdistä lukenut huumorilla höystettyjä juttuja hiekkalaatikon hierarkiasta ja tietysti sen mitä muistan omasta lapsuudestani. Aivan uudenlainen sosiaalinen tilanne minulle siis!

Nyt sen huomaa, että me olemme olleet aika paljon omissa oloissamme, omassa pienessä kuplassa meidän perhe. Tottahan toki kävimme neuvolan järjestämässä vauvakerhossa ja sen jälkeen muutenkin vähän tapailimme valmennusryhmän kanssa. Mutta tuoreet vauvaperheet tuntuvat ihan eri jutulta kuin lapsiperheet. Ihan hullua, olenhan minä lapsiperheiden kanssa jatkuvasti tekemisissä työssäni, mutta siellä en ole yksi äideistä, siellä minulla on ihan eri rooli. Ja tunnenhan minä paljon mukavia äitejä, mutta useimpia heistä en tunne äiteinä vaan muusta yhteydestä.

Kysyin mieheltä, että kokeeko hän meidät osaksi sellaisia "peruslapsiperheitä". Hän vastasi kieltävästi. Ja silti, kun tarkemmin ajattelee, me ollaan niin tavallisia. Me käydään Prismassa ostoksilla, me vietetään vapaa-aikamme lähinnä kotona, automatkoilla me vietämme tauot ABC-huoltsikoilla, me käydään vaunulenkeillä ja leikkipuistossa, viikonloputkin on nykyään ihan rauhallisia ja... Ihan taviksia! Ehkä me jossain sielumme syvimmissä syövereissä luulemme olevamme vielä osa nuorekkaita opiskelijaporukoita, vaikka siitä on jo kaksi vuotta aikaa kulunut. Kyllä me sovimme hiekkalaatikolle siinä missä muutkin!

Eilen uskaltauduimme kokeilemaan ensimmäisen kerran hiekkalaatikkoelämää. No ei siellä puistossa ketään muita sitten ollutkaan. Harmistuin. Menimme sitten oman pihan laatikolle. Poika rakasti hiekan lapioimista ja minustakin oli mukavaa leipoa kakkuja! Oli niin hauskaa, että menimme tänään aamulla uudestaan. Keitin oikein kahvia termariin juodakseni ne sitten siellä hiekkalaatikon reunalla auringon paisteessa. Siellä oli toinenkin äiti lapsensa kanssa, mutta tänään ei vielä mitään juttua syntynyt. Onneksi aina voi leikkiä oman lapsen kanssa! Mutta siis onko siellä hiekkalaatikon mammajengeissä jotain sääntöjä, siis sellaisia sanomattomia? Tiedänhän minä, ettei niillä loppujen lopuksi mitään väliä ole, kukin toimii niin kuin toimii ja on hienoa vaan, kun ihmiset ovat omanlaisiaan persoonia, mutta kun olen luonteeltani utelias ja tutkiva, minua kiinnostaa ajatella tämmöisiä.

Niin vielä piti sanoa siitä kahvista, että enhän minä kehdannut niitä sen toisen äidin nähden juoda. Tuntui jotenkin törkeältä, vähän liian luksukselta juoda kahvia toisen nenän edessä. Lupasin jo tuolla facebookissa, että heti kun pääsen hiekkalaatikon sisäpiireihin mukaan, niin keitän kahvit kaikille mammoille ja tarjoan vielä pullat siihen päälle!

Huristelua hulvattomasti ja huolella

2010-04-06T13:40:00.000-07:00

Tykkään kovasti ommella ja varsinkin hurjalla vauhdilla huristellen! Yritän ommella kaikkea käytännöllistä ja tarpeellista. Meillä on kaapit täynnä tavaraa jo muutenkin, mitään turhaa härpäkettä on turha ommella. Käytän paljon vanhoja vaatteita ja kankaita ompelussa, koska olen todella huono heittämään mitään kaatopaikalle. Ompelu on siitä mukavaa, että siinä voi samalla saada turhalle tavaralle uusia käyttötarkoituksia. Esittelen tässä joitakin ompeluksiani. En kuitenkaan kaikkea. Ketään ei varmaan kiinnostaisi nähdä kahta yhteen ommeltua lakanaa tai muita vastaavia käytännön ompeluksia.

"Hei, Teräsmiehellä on tollanen! Ai se onkin vaippa!", sanoi mies 28 vuotta, kun näki juuri ompelemani taskuvaipan. Jee, minä onnistuin. Ompelin yhden taskuvaipan ennen pojan syntymää, se meni nallen käyttöön. Innostuin yrittämään uudestaan nyt, kun minulla on jo kertynyt kokemusta vaippojen käytöstä pojallani. Siitä tuli hieno, vaikka itse sanonkin.

Kosteussulkukankaana vaipassa on Eurokankaan pul-kangas. Mallin kehittelin kahden valmiin toimivan vaipan pohjalta.

Sisäpuolen kankaana on ohutta flanellia minun vanhasta pyjamasta. Flanelli ei ole ihan paras mahdollinen kangas sisäpuolelle, koska se tuntuu märältä iholla ja se voi päästää kosteutta vaipan reunoista vaatteisiin. Yleensähän näissä on jotain kuivaliinakangasta. Ompeluinnostukseni kuitenkin tuli niin yllättäen kesken pyhien, etten päässyt kangaskauppaan hakemaan sopivaa kangasta. Pakko oli ommella heti! Toisaalta poika alkaa olla jo sen ikäinen, että voisi aloitella pottatreenejä. Siinä mielessähän on hyvä jos poika hoksaa, että vaippa tuntuu märältä, kun siihen pissaa. Vaippa toimi käytännössä hyvin.

Tässä taskuvaipan lisäksi ompelemani sisätaskuvaippa villisten kanssa käytettäväksi. Siinä kankaana äitini vanha froteepyyhe.

Keinutuolimme kaipasi päällystettä. Minulla sattui olemaan hiukan olohuoneen verhokangasta, joka kelpasi hyvin tarkoitukseen. Verhokankaasta syntyi myöskin pötkylätyyny. Keinutuolin kyydissä nalle kestovaipassaan.

Yhtenä iltana minulle tuli tarve omella huolettomasti Peppi Pitkätossun henkeen. Tuunasin kaksi vanhaa T-paitaa topeiksi. Tässä en tosiaan yrittänytkään olla siisti ja materiaalitkaan eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta päätin selvitä niillä mitä oli käytettävissä (seuraavaan kaupunkireissuun astihan ei voi odottaa, jos on flow-tilassa). Oikealla oleva toppi on nimeltään Särkyneen sydämen toppi (sydämen kohdalla kankaassa oli reikä) ja toiseen toppiin ompelin kuluneesta bändipaidasta logon, jotta sekin saatiin talteen. Varmaankin mökkikäyttöön menevät. Minulla muuten odottaa varastossa monta festaripaitaa, joita ei enään sellaisenaan voi käyttää. Ajattelinkin, että voisin saada muistot talteen siirtämällä paitojen kuvat vaikkapa laukkuihin, toisiin vaatteisiin tms..

Työni freelancer-tanssinopena on siitä hassua, että kaikki työssä tarvittavat välineet täytyy hankkia itse. Opetusvälineet ovat kalliita, joten hiukan mielikuvitusta käyttäen itse tehden ja ommellen voin säästää. Syksyllä ompelin esimerkiksi leikkivarjon korvikkeeksi "taikapeiton" vanhoista lakanoista ja verhoista. Nyt minulla oli tarvetta pienelle cd-boxille keikkalevyjä varten, kun minulla ei ollut ylimääräisiä koteloita cd-levyille. Äitini vanhasta farkkuhameesta (tiedättehän tuon 80-luvulla käytetyn farkkukankaan, jota en kyllä osaa kuvitella käyttäväni enää) syntyi sitten semmoinen.

Tämmöisiä minä mieleni virkistykseksi täällä väkertelen :).

Mistä on mukavat päivät tehty?

2010-04-03T13:13:00.000-07:00

Olisin ihan yhtä hyvin voinut aloittaa "Mistä on muhkeat riidat tehty?". Alkuviikosta oli nimittäin aikamoista eripuraa täällä meillä. Loppuviikosta onkin tuntunut niin paljon paremmalta, kun on vähän tuuletettu tunteita. Ja sen lisäksi, että on tuulettu tunteita on tuuletettu myös kaikki matot ja petivaatteet pitkästä aikaa ja pistetty koko koti koreaksi.

Tänään sain herätä siihen, että heräsin. Olin nukkunut tarpeeksi, eikä makaaminen enää ollenkaan huvittanut. Kuinka energinen olenkaan ollut koko päivän! Suursiivouksen jälkeen olen saanut ihmeellisiä emäntäkohtauksia ja olen puhdistanut kaikki mahdolliset kodinkoneet mikrosta pyykkikoneeseen, kokannut, leiponut ja vihdoin ja viimein innostunut taas ompelemaan. Laitan myöhemmin kuvia ompeluksista, jos vain muistan. Kaiken kruunaa se, että kävimme tänään kaupungilla koko perheen voimin ravintolassa. Huomenna tulee taas vieraita ja aamulla leivomme pitkästä aikaa pullaa!

Kun tällaiseen energiseen päivään vertaa viime viikkoja, niin olemme kyllä eläneet aika väsähtänyttä elämää. Ei ole ihme, että tulee eripuraa, kun joka päivä joku on ollut huonolla tuulella.

Mutta eipä minulla nyt oikeastaan ole mitään tähdellistä sanottavaa, joten lopetan tähän ja menen nukkumaan.

Ensiapua hermoille

2010-03-30T11:01:00.000-07:00

Oman lapsen myötä olen joutunut tutustumaan uusiin puoliin itsessäni. Töissä lasten kanssa hermoni kestävät melkoisen hyvin. Minulle on jopa neuvottu, että voisit joskus oikeasti suuttua. Niin ajattelin sitten, että äitinäkin olisin samanlainen, aina rauhallinen viilipytty. Ja höpsistä heikkaa vaan! Äidin rooli on aivan erilainen kuin ohjaajan tai opettajan, kun äitinä on tunteet sataprosenttisesti läsnä. Hermot menee välillä väistämättä (siis minulla, ei ehkä kaikilla äideillä).

Yritän nyt tätäkin asiaa lähestyä rakentavasti. Huono omatunto tulee siitä, kun on kiukkuinen lapsen nähden. Eikä se sitä paitsi asiaa mitenkään auta. Kaikenlaisia tunteita saa ja pitää tuntea ja ilmaistakin, mutta eri asia on sitten miten ilmaisee. Minusta olisi mielenkiintoista kuulla millaisin keinoin toiset saavat koottua itsensä, kun hermot meinaavat mennä. Aina ei ole mahdollista saada toista hoitamaan lasta, kun tunteet räiskyvät. Usein on vain selvittävä niiden omien tunteiden kanssa yksin.

Muistuttaakseni itseäni kokoan tähän omia selviytymiskeinojani, ehkä niistä joku muukin voi jotain saada.

1. Olen koettanut muuttaa omaa suhtautumistani lapsen itkuun. Ennen saatoin jopa hätääntyä ja syytellä itseäni, kun en saanut itkua loppumaan. Lapsi viestii itkullaan, itku on lapsen puhetta. Koetan kuunnella sitä niin kuin kuuntelisin aikuista, joka osaa kertoa pahasta olostaan sanoin. Sehän on oikeastaan hyvä vain, että lapsi osaa itkeä. Miten muuten hän voisi viestiä tunteitaan? Reagoin itkuun, mutta siitä ei tarvitse hätääntyä.

(Kun olin kirjoittamassa tätä, lapsi heräsi uniltaan kunnon itkun säestyksellä. Tulipa testattua tätäkin.)

2. Hengittäminen. Hassua, mutta se auttaa, kun keskittyy vain siihen. Joskus minulle on tullut mieleen, kun olen nukuttanut lasta pitkän kaavan mukaan, että tämähän on oiva tilaisuus "meditoida". Lapseni pakottaa minun pysähtymään joka ilta. Hengittämiseen keskittyminen auttaa muuten lastakin nukahtamaan. Hän ei ehkä nukahda nopeammin, mutta homma sujuu yleensä ilman raivoa.

3. Kävelylenkki. Silloin, kun hermot ovat kireällä, pieni sisäinen murrosikäinen herää minussa ja rupean helposti kapinoimaan ulos menemistä vastaan. Siinähän on se lähtemisen vaiva. Mutta heti, kun päästään ulos, mieli kevenee ja näemme pojan kanssa toisemme ja maailman aivan erilaisin silmin kuin hetki sitten.

4. Itsensä ja lapsen yllättäminen. Jos minulla tai lapsella on känkkäränkkähetki, koetan yllättää meidät molemmat jollakin ihan erilaisella puuhalla kuin mitä sillä hetkellä tai yleensä teemme. Mitä sellaisia voisi olla? Hmmmm, sormiväreillä taiteilu, jonkun lastenohjelman tai elokuvan katsominen telkkarista, leipominen, seikkailuretki ulkona, ravintolaan meno... En tiedä nyt, kun eihän se sitten ole yllätys :). Ja tähän samaan oikeastaan liittyy myös luovuttaminen. Esimerkiksi jos lapsi ei kertakaikkiaan vaikkapa syö niin sitten lopetetaan syöminen tai jos lapsi ei pitkän yrityksen jälkeen nukahda niin sitten ei väkisin yritetä. Hetken päästä rauhoittuneina homma voi sujua ihan toisella tavalla.

5. Nukkuvan lapsen katselu. Se on aina huokaisun hetki, kun lapsi nukahtaa. Tyytyväisenä nukkuva lapsi täyttää olemuksellaan koko huoneen. On hurjan rauhoittavaa katsella lasta ja unohtaa kaikki muut asiat. Toisaalta voi tietenkin ottaa kaiken irti omasta ajasta ja tehdä jotain ihan muuta kuin lapsen hereillä ollessa tekisi.

Tuossapa oli joitain keinoja ensiavuksi. Pakko nyt sanoa, että en todellakaan osaa olla aina noin rakentava. Kirjoittaminen on minulle tapa löytää niitä omia voimavaroja.

"Tiedän, että olet aina"

2010-03-28T15:30:00.000-07:00

Sanotaan, että toiset ihmiset tulevat elämään jäädäkseen ystäviksi ja toiset ovat vain ohikulkumatkalla. Ohikulkijatkin voivat olla tärkeitä, lyhyistäkin hetkistä voi jäädä ihmiseen merkittäviä jälkiä. Sitten on niitä ystäviä, joita kohtaa vain harvoin, mutta aina kun tavataan, voi jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Minä olen aivan äärettömän onnellinen ihminen, kun elämässäni on ollut valtavan ihania ja erilaisia ihmisiä, paljon (vaikka sillä määrällä ei sinänsä ole väliä). Varmaankin se paljous johtuu siitä, kun olen asunut, opiskellut, harrastanut ja työskennellyt niin monessa eri paikassa elämäni aikana. Kun oikein ajattelen sitä, en voi olla kuin kiitollinen. En ole koskaan kokenut ketään yksittäistä ihmistä parhaaksi ystäväkseni, olen kokenut sellaisen jotenkin kahlitsevana. Niin moni ihminen on minulle "paras ystävä".

Viime viikonloppuna vierailin yhden sielunsiskoni luona. Olen onnellinen aina, kun tapaamme. Eron hetkeä en koe surullisena, koska tiedän, että hän on aina olemassa minulle. On jotenkin vapauttavaa saada kokea tällaista rakkautta ystävää kohtaan. Ihmistä ei tarvitse kahlita, jotta saisi hänet säilymään elämässään. Sehän vaatii tietenkin aika suurta luottamusta toista kohtaan. Miten sellainen luottamus on syntynyt, välillä ihmettelen. En tiedä, niin monien hetkien kautta, ei mitenkään tietoisesti. Ystäville, joita tapaa harvoin, voi uskoutua kipeissä asioissa, joista taas voi olla vaikeaa puhua sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat arjessa koko ajan läsnä. Haluan säilyttää arjessa tietynlaisen suojamuurin, en halua olla täysin auki ja haavoitettavana. Arkea ei jaksa sillä tavoin.

Hetket sielunsiskojen seurassa ovat todella voimauttavia. Arjessa äitinä niin herkästi tulee puhuttua koko ajan lapsesta. Siinä helposti unohtaa itsensä, mitä minulle kuuluu. Vaikka lapseni on minulle rakkainta maailmassa, en saa silti unohtaa sitä, että olen muutakin kuin äiti. Minä tarvitsen niitä hetkiä, kun jutellaan syvällisiä, parannetaan maailmaa myöhään yöhön saakka. Sellaisen jälkeen on taas puhtia. Kiitos siis sielunsiskoni taas yhteisestä ajasta!

Tämän kirjoituksen otsikko on lainattu eräältä toiselta ystävältäni, jonka koen sielunsiskokseni. En muista onko hän lainannut sen jostakin vai onko tämä hänen oma viisautensa. Lause on jäänyt mieleeni hyvin vahvasti ja siinäpä oikeastaan on kaikki kiteytettynä, mitä tässä tekstissä halusin sanoa. On turvallista tietää, että elämässä on ihmisiä, jotka ovat läsnä aina, ja varmasti vielä kuoleman jälkeenkin jollakin tavalla.

Olisiko sinulla rohkeutta lainata naapurista foliota?

2010-03-28T13:38:00.000-07:00

Minulla oli tässä yhtenä päivänä tilanne, kun olisin pikaisesti tarvinnut vähän foliota, kun meidän kaapistamme sitä ei löytynytkään. Meinasin jo lähteä naapurista lainaamaan, mutta rohkeus petti. En juuri tunne naapureita, kun emme ole kauaa täällä asuneet, joten kynnys tuntui liian suurelta. Viikonloppuna olin ystävällä kylässä. Hänellä oli mielenkiintoinen kirja Viisas arki - opas yhteisöllisyyteen http://www.annikinkatu.net/viisas-arki.html. Sen on kirjoittanut siis nainen, joka on itse asunut Annikinkadun puutalokorttelin yhteisössä. Selailin kirjaa ja minua alkoi kovasti pohdituttamaan yhteisöllisyys ja kuinka sitä voisi saada lisää omaan arkiympäristöön. Kerrostalossa asuessa on niin helppoa piiloutua omaan lokeroonsa, kun naapureita näkee harvakseltaan, jos ollenkaan.

Muutin 16-vuotiaana kotoa pienestä taajamasta isoon kaupunkiin monen sadan kilometrin päähän. Muistan, että se oli minulle kovempi pala kuin osasin odottaa. Ystäviä oli vaikeaa löytää isosta koulusta tai lähiympäristöstä. Kerrostalossa naapurit ottivat kontaktia lähinnä valituslapuilla, joita silloin tällöin putkahteli postiluukusta. Valituslaput useimmiten koskivat jotain pikkuseikkoja järjestyssäännöistä. Se tuntui oudolta ja tylyltä, kun lapsuuden ympäristössä naapurit olivat tuttuja ja heiltä saattoi pyytää apua tarvittaessa. Olenkin miettinyt, että olisiko lukioni sujunut paremmin, jos olisin asunut kotona vanhempien luona silloin. En minä mitään kadu kuitenkaan.

Yhteisöllisyys on kiinnostanut minua aina ja tunnen kiintyväni hyvin herkästi ihmisiin ja ryhmiin, välillä jopa haitaksi asti. Yksin asuminen on ollut minulle aina vaikeaa. Olen saanut elämäni aikana onneksi kokea yhteisöllisyyttä monella tavalla ja nähnyt siinä sekä hyviä, että huonoja puolia. Ehdottomasti enemmän kuitenkin hyviä! Hyvin toimivassa yhteisössä voi kokea olonsa turvalliseksi, kun ympärillä on ihmisiä joilta pyytää tarvittaessa apua. Sekin on tärkeää, että saa tuntea itsensä tarpeelliseksi auttaessa muita ihmisiä. Kirjassa mainittiin monia muitakin asioita, jotka tekevät yhteisöllisyydestä tärkeän asian ihmiselle.

Nykyisellä paikkakunnalla meille ei ole vielä kehittynyt kovin laajaa tukiverkkoa. Viisas arki - kirjassa oli monia vinkkejä kuinka voisi omalla panoksellaan lisätä yhteisöllisyyttä ihan missä tahansa ympäristössä. Monet niistä olivat ihan yksinkertaisia, mutta huomasin, että minulla ei ole oikein rohkeutta toteuttaa niitä käytännössä. Tervehdin aina naapureita, mutta siihen se on jäänyt sitten. Seuraava askel voisi olla vaikka se jauhojen lainaaminen. Kirjassa neuvottiin tekemään tikusta asiaa tai vaikka järjestää juhlat naapureille, jos yhteyttä ei meinaa millään muuten löytyä. Mietin, että ehkä olisi myös syytä osallistua seuraavan kerran pihatalkoisiin, jos sellaiset täällä järjestetään. Kesällä varmaankin naapureita muutenkin näkee enemmän, kun voi viettää aikaa enemmän pihalla. Olen myös huomannut nykyisessä elämäntilanteessa, että ihmiset tulevat herkemmin juttelemaan, kun on lapsi mukana. Ehkä se on vähän sama juttu kuin koiran kanssa liikkuessa :D.

Aihe herättää minussa paljon kysymyksiä. Onko ennen ollut asiat toisin? Onko yhteisöllisyyttä syntynyt herkemmin? Vai onko koko ajatus onnellisesta yhteisöllisyydestä utopiaa? Voiko yhteisöt oikeasti toimia niin, että kaikilla sen jäsenillä on siellä hyvä olla? Asuin Tampereella opiskellessani aika lähellä Annikinkadun yhteisöä. Minä kävelin siitä ohi usein ja olin kovin utelias näkemään, miten siellä oikein elettiin. Kerran jopa kävin sisäpihalla, kun siellä oli jotkut avoimet festivaalit. Kortteli samalla pelottavalla tavalla jännitti ja toisaalta kovasti kiinnosti. En edelleenkään oikein tiedä millaista elämää Annikinkadulla todella vietettiin. Jotenkin mystinen kuva siitä jäi, vaikka asukkaille se oli varmasti ihan tavallista elämää.

Mieheni kanssa olemme miettineet, että olisi mielenkiintoista kokeilla elää jonkin aikaa jossakin kiinteässä yhteisössä. Yhteisöjä on tietysti monenlaisia. Minua ei kiinnosta tiukat uskonnolliset tai aatteelliset yhteisöt vaan enemmänkin sellaiset, joissa tehdään yhdessä ruokaa, järjestetään pihajuhlia, harrastetaan yhdessä. Sellainen yhteisö olisi ideaalinen, jossa kukin saisi jollakin tavalla käyttää omaa osaamistaan yhteisön hyväksi ja jossa voisi ilman suurta kynnystä pyytää apua. Tiedän kuitenkin, että minunlaiselle ihmiselle olisi toisaalta haastavaa elää kiinteässä yhteisössä. Epäilen hyvin herkästi omia kykyjäni, enkä siksi osaa aina tarjota apua. Olen myöskin tottunut olemaan aika itsenäinen, joten en herkästi osaa pyytää apua. Olisinko minä siis kiinteässäkin yhteisössä helposti omaan lokerooni vetäytyvä vai kehittyisinkö ryhmän mukana yhteisöllisemmäksi?

Tartuimpa todella laajaan aiheeseen. Hui huomasin sen vasta kun ryhdyin kirjottamaan. Pakko lopettaa ennen kuin kirjoitan vahingossa kirjan.

Pysäyttävää

2010-03-23T06:24:00.000-07:00

Niin. Olen aloittanut tämän tekstin nyt jo monta kertaa, mutta en millään löydä oikeita sanoja. Minulle läheisellä ihmisellä on todettu eräs sairaus tai diagnoosi ei oikeastaan ole vielä ihan selvä. (Tässä en aio kertoa kenestä on kyse.) Sairaus tuli todella kiven takaa ja siksi olen hämilläni. Kun elämässä ei mitään pitäisi pitää itsestään selvänä, mutta silti nämä ovat niitä asioita, joihin ei koskaan totu. Minulla on sellainen ajattelutapa, että otetaan vastaan se mikä tulee ja eletään sen kanssa. Siltikin näitä yllättäviä tilanteita joutuu aina jonkin aikaa työstämään. Sairastuneen itsensä pitää oppia elämään sairauden kanssa ja läheisten taas huolen ja menettämisen pelon kanssa. Ennestään jo tiedän, että se työstäminen on aika pitkä prosessi, jossa aina välillä joutuu palaamaan takaisin alkuun. Helpottavaa on tietää, että tämä rakas ihminen itse otti asian vastaan rauhallisesti.

Taitaa olla taas pitkien kävelyretkien paikka. Kun minulla on ollut sellaisia haastavia tilanteita elämässä, isäni on aina passittanut minut kävelemään tai tekemään jotain muuta fyysistä kuten haravoimaan. Pääasia, että menee ulos ja tekee jotain yksinkertaista asiaa. Muistan yhdenkin retken, kun kävelin aivan mieli mustana. Yllättäen kaislikosta pyrähti joku vesilintu, en enää muista oliko se sorsa vai joku muu. Säikähdin ja purskahdin nauruun. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui aivan naurettavalta. Sitä niin helposti käpertyy ja sulkeutuu siihen oman mielen surkeuteen. Eihän niin kannata elää, menee elämä ihan hukkaan.

Ehkä se on klisee, mutta kyllä se on hyväkin, että elämä välillä ravistelee. Siinä sitä jotenkin taas näkee kaikki arvokkaat, oikeasti tärkeät asiat. Tai näkee, jos haluaa nähdä. Eihän sairaus tai muuten elämän kriisit sinänsä kai ihmistä jalosta vaan se miten ihminen itse haluaa tai uskaltaa ottaa uudet elämäntilanteet vastaan ja myös se millaista tukea ympärillä olevilta saa. Sääli ja surkuttelu ei auta mitään, siinä sitä vain käpertyy syvemmälle. Kuunteleva korva ja toisaalta arkeen keskelle elämää puskevat voimat ovat korvaamattomia.

Olen hiljalleen tässä alkanut hyväksyä sen, että elämään kuuluu myös surua, huolta ja melankoliaa. En enää pidä sitä taakkana, josta pitäisi jotenkin parantua. Ajattelen sen olevan kanssakulkija, jonka kanssa pyrin elämään. Kukahan viisas senkin on sanonut, että "suru on ilon sisarus". Olen viime päivinä nähnyt myös melkoista vihaa ja katkeruutta toisessa yhteydessä. Miten kamalaa taakkaa ihmiset kantavat mukanaan, kun he jaksavat olla katkeria vuosikymmenien ajan. Sen näkeminen teki melkein surullisemmaksi kuin tämä läheiseni sairaus. Itsekin osaan olla vihainen ja katkera, mutta tiedän myös kuinka helpottavaa on jättää asiat jonnekin menneisyyteen ja antaa anteeksi.

No niin. Ulkona on mainio ilma. Jään odottelemaan, kun poika herää uniltaan. Päästään sitten retkelle :).

Hyvä poika!

2010-03-20T11:19:00.000-07:00

Aiemmin kirjoitin meidän perheen rytmihäiriöstä. Nyt piti sitten tulla kertomaan, että pojalle sopiva rytmi on tainnut löytyä. Toivottavasti en nyt kehuskele liian aikaisin. Muutaman päivän hän on mennyt päikkäreille klo 13 ja nukkumaan klo 20. Vielä eilen oli huuto ennen nukahtamista lohdutonta, vaikka oli selvästi väsynyt. Kyllä sitä huutoa kuunnellessa sydän oli taas särkyä. Yöllä nukkui kuitenkin 12 tuntia, mikä vaikutti tosi hyvältä ajalta. Tänään poika nukahti alle minuutissa, kun hänet vei sänkyyn. Hetken vain silitin päätä.

Miehen kanssa olemme ihan ihmeissämme. Tällaisiako illat olisivat, jos lapsi nukahtaisi helposti ja aikaisin illalla. Tässähän jää ihan oikeasti aikaa rentoutua ja silti ehtiä ajoissa nukkumaan. Vau! Tai pitää laittaa ihan tuplaveellä. Wau!

Nyt sitten vain yritetään pitää tämä. Ihan helppoa se ei tule olemaan tiettyinä päivinä, muttei mahdotonta varmaankaan.

Muoksista

2010-03-18T15:10:00.000-07:00

Meillä asuu eräs hyvin pitkäkyntinen tiikeri täällä, joka pitäisi kesyttää. Miten ihmeessä te äiti- ja isi-ihmiset saatte leikattua vauvojen/taaperoiden kynnet tai puhdistettua korvat? Minä en ossaa noita juttuja vieläkään ilman, että lapselta menis totaalisesti hermot. Olen yrittänyt vaivihkaa jonkun muun jutun yhteydessä, sylkyssä, telkkaria katsoen, tehdä leikkiä, lorua tai laulua siittä ja mitä vielä. Kynsienleikkuu kestää meillä varmaan viikon, kun saan vain yksi kaksi kynttä päivässä leikattua. Joo pikkujuttu, mutta kuitenkin sellainen mikä pitää saada tehtyä. Enkä nyt tahtoisi väkisinkään, koska sittenhän poika rupeaa vihaamaan sitä vielä enemmän. Kutittaako se jotenkin inhottavasti vai mikä siinä niin kamalaa on? No tumpelo äiti joka tapauksessa taidan olla.

En tiijä mitä tuo muoks oikein tarkottaa, mutta mun mielestä sitä käytetään aina tällaisten juttujen yhteydessä :D.

Rytmihäiriö

2010-03-18T11:34:00.000-07:00

Meidän perhe sykkii miten sattuu. Isi menee töihin välillä aamulla, välillä illalla, välillä on töissä koko päivän. Äiti eli minä käyn töissä kahtena iltana, yhtenä päivänä ja muuten milloin sattuu jokin keikka olemaan. Mihin rytmiin poikanen sitten elää, on tällä hetkellä vähän kysymysmerkki. Sitä tässä sitten ihmetellään miten meidän perhe saataisiin sykkimään niin, että poikasen elämä ei menisi ihan sekaisin.

Poikanen on oppinut nukahtamaan vihdoinkin sisälle päikkäreille, kun pikkuisen tassuttaa ja laittaa unimusiikkia soimaan. Sisällä hän nykyään nukkuukin parhaiten tai sitten, kun ollaan lenkillä jossain hiljaisessa paikassa monta tuntia. Jostain syystä unista on tullut herkemmät. Poikanen herää, jos pysähdytään tai kuuluu kovia ääniä. Nyt on äidin jätettävä hyvästit asioiden hoitamiselle päikkäreiden aikaan. Monen tunnin lenkki päivittäin hiljaisilla metsäpoluilla tekisi varmaankin fysiikalle hyvää, mutta taidampa valita sen sisällä nukkumisen noin pääsääntöisesti kuitenkin.

Poikanen on siirtymässä yksiin pitkiin päikkäreihin ja mietinnän alla on, miten ne kannattaisi oikein sijoittaa. Katsoako aina kellosta vai seuratako enemmän pojan väsymystilaa? Olemme kokeilleet nyt sellaista, että päikkärit olisivat mahdollisimman keskellä päivää, jolloin illalla alkaisi väsyttämään sellaiseen kohtuulliseen aikaan. Tässä meidän poikasessa kun on vähän yökyöpelin vikaa. Keltä lie perinyt... Meidän perheessä, kun työhässäkät sijoittuvat ilta-aikaan, poikakaan ei meinaa sitten rauhottua millään. Jalat ja kädet käy vielä, vaikka poika on muuten melkein unessa. Isi tulee kotiin, kun poika on juuri käymässä nukkumaan. Poika innostuu sitten isin saapumisesta niin, että unen saaminen siirtyy. Että mitäpä tässä nyt sitten oikein asialle tekisi? Vinkkejä?

Alan vaihtokaan ei käy päinsä tuosta noin vain. Syksyllä minulla on enemmän töitä kuin nyt, joten olemme alkaneet miettiä hoitokuvioita. Päiväkoti ei tunnu oikein hyvältä ajatukselta juurikin näiden meidän työaikojen vuoksi. Ehkäpä yritämme löytää hoitajan kotiin. Jospa se selkeyttäisi vähän poikasenkin elämää, kun olisi yksi ja sama hoitaja aina. Hoitaja tuntisi hyvin poikasen tavat ja rutiinit, jolloin jokainen päivä ei olisi erilainen.

Noh kaksi kuukautta vielä ja sitten loppuu minun työt tältä keväältä. Jospa tämä tästä jotenkin selviäisi ja elämä rauhoittuisi.

"Miten menikään se runo..."

2010-03-13T11:10:00.000-08:00

Läksin tänään poikani kanssa ex tempore retkelle. Tarkoituksena oli vain lähteä siksi aikaa ulos, että poika nukahtaa. Mutta reppua pakatessani hetkessä päätin, että me otammekin eväät mukaan ja vietämme aikaa ulkona. Nakkasin pojan kantoliinaan ja tavarat pulkkaan. Poika nukahti melkein heti päiväunille.

Kävelimme järven jäällä auringon paisteessa. Lapseni on viime aikoina nukkunut aivan omituisia lyhyitä päiväunia, heräillyt kesken kaiken. Luulempa, että puhjenneet ja puhkeamattomat poskihampaat kiusaavat ja toisaalta mahansa totuttelee lehmänmaitoon. Noh nyt hän sitten päätti nukkua oikein monta tuntia. Kenties hän ajatteli, että tämä kantoliinassa nukkuminen on niin harvinaista herkkua, että täytyy ottaa tästä kaikki irti. Siinä kävellessä mieleen alkoi tulla runoja, siis omia aivan uusia runoja. Harmi, kun ei ollut mitään paperia mukana. En nimittäin muista enää miten ne menivät. Tuli aivan mieleen eräs laulu, jonka kuulin joskus aikoja sitten. Kuuntelin sitä vinyylilevyltä ja se oli varmaankin 70-luvulta. Se kertoi siis arjen kyllästämästä kotiäidistä, joka yritti kaiken kiireen keskellä kirjoittaa runoja. Runot unohtuivat, kun hän joutui aina keskeytetyksi. Harmi, etten kertakaikkiaan muista, kuka laulua esitti. Laulu kosketti jo silloin, vaikka en ollut vielä äiti. Varmaankin suunnittelin siihen jonkinlaista tanssia.

Itseäni on vaivannut samat asiat, kuin mistä siinä laulussa kerrotaan. Minulle liian helposti käy niin, että hävitän arjesta sen "runouden", enkä tarkoita nyt vain runoja vaan kaikkea kaunista: leikkiä, musiikkia, maalaamista, piirtämistä, kaikkea luovaa toimintaa. Vaikka toisaalta nyt kotona ollessa lapsen kanssa siihen olisi aivan loistavat mahdollisuudet, kun vain hyväksyy sen, että tehdään lapsen ehdoilla. Siellä retkellä ollessakin ihmettelin, että miksi emme ole käyneet tällaisella retkellä aiemmin tänä talvena. Me olemme jämähtäneet melkein kokonaan neljän seinän sisälle. Retkeily ja eväiden syönti upeassa talvisäässä on sitä elämän runoutta parhaimmillaan. Ehkä juuri siksi, että olemme jämähtäneet tai toisaalta olemme viettäneet aikaa viriketulvassa kaupoissa tai kotona miljoonaa asiaa yhtä aikaa tehden, en ole saanut harrastettua luovia asioita. Retkellä kaikki ylimääräinen unohtuu, mieli oli siis vapaa synnyttämään uusia runoja. Tätä lisää kiitos!

Linkkiä pukkaa

2010-03-11T13:07:00.000-08:00

Tämä oli mielenkiintoinen siitä enempää tässä sanomatta:

http://areena.yle.fi/ohjelma/291155116d046b7390d9ee29c552406d

Haaveissani olen matkalla jo

2010-03-09T14:19:00.000-08:00

Me matkustamme ensi kesänä Lofooteille http://fi.wikipedia.org/wiki/Lofootit! Haaveeni toteutuu varmasti ellei joku meistä pahasti sairastu tai tapahdu jotain muuta ikävää. Mies saa olla kesällä ainakin kuukauden lomalla, joten meillä on hyvin aikaa matkustaa. Olen iloinen, että saan ryhtyä suunnittelemaan. Minä, kun koen, että suunnittelu on jo osa matkaa. Yläasteella suunnittelin erään ystäväni kanssa Lapin vaellusta. Matka ei koskaan oikeasti toteutunut, mutta me pääsimme aika lähelle oikean matkan tunnelmaa pelkästään haaveissamme. Mutta nyt kyllä toivoisin, että tämä matka todella toteutuu. Me juttelimmekin mieheni kanssa, että nyt on paree alkaa oikeasti toteuttamaan haaveitaan. Muuten voi käydä niin, että huomaamme 20 vuoden päästä, että elämäämme ei muuta ole mahtunutkaan kuin töitä ja arjen rutiineja. Se olisi ihan vastoin meidän ajatteluamme ja arvostuksiamme. Meitä ei kiinnosta raha ja menestys vaan se, että elämä täyttyy asioita, joista meidän perhe tulee onnelliseksi. Haave matkasta Lofooteille tuli minulle, kun eräs ystäväni näytti valokuvia sieltä. Minusta vain tuntui, että tuonne on päästävä joku päivä.

Me olemme miehen kanssa molemmat sellaisia wannabe-retkeilijöitä. Miehelle vaikeinta on lähteminen, hän kun niin helposti juuttuisi vain kotiin. Oltuaan vähän aikaa metsässä, hän innostuu ja alkaa hyppiä ja pomppia kiveltä toiselle (kirjaimellisesti näin käy). Kun vielä odotin poikaamme, me retkeilimme Isojärven kansallispuistossa ja siellä mieheni vannoi, että hän opettaa sitten lapselle takuulla kaikki tärkeät erätaidot. Täytyy ruveta siis oikeasti retkeilemään, että mies saa lunastaa lupauksensa. Minä taas olen sellainen, että intoa ja energiaa lähtemiseen yleensä on. Erätaitoni sen sijaan ovat onnettomat. Minulla kestää oikeasti ihan tosi kauan, että saan nuotion syttymään jos ylipäätään saan ja puukon kanssa minulla on peukalo keskellä kämmentä. Meistä kumpikaan ei tunne tarkasti kasveja ja eläimiä, mutta nautimme niiden ihmettelystä silti.

Emme miehen kanssa kumpikaan tykkää lentämisestä, joten matkustamme Lofooteille autolla. Minusta on ihana ajatus, että matka päämäärään sinänsä voi olla elämys. Muistan monia tanssireissuja lapsuudesta, jolloin toivoin vain, että kumpa matka ei loppuisi milloinkaan. Automatka jännittää kuitenkin aika paljon! Kuinka matka sinne mahtaa onnistua taaperon kanssa? No ajattelimme, että matka saa kestää monta päivää. Matkan varrella yövymme ystävien luona, Lapissa appivanhempien mökillä ja Ruotsin ja Norjan puolella teltassa leirintäalueilla. Etenemme mahdollisimman hyvin lapsen ehdoilla. Tietenkin tulee mieleen, että olisiko loma jossain etelän maassa kuitenkin helpompi vaihtoehto pienen lapsen kanssa. Semmoinen matka ei vain oikein meitä kiinnosta niin minkäs teet. Tietenkin voisi vielä tutkia, pääsisikö sinne julkisilla.

Minä jo niin näen meidät siellä villapaidat päällä tarpomassa! Ihanaa! Täyteen ahdettu pikkuinen auto, mies soittaa kitaraa nuotiopaikalla, lapsi nukkuu päikkäreitä kantorepussa huikeissa maisemissa...

Tulisipa kesä pian!

Ps. Jos tämä suunnitelma tuntuu kesällä liian hurjalta, ehkä sitten jäämme sinne Suomen Lappiin tai vaihdamme matkakohteeksi Ahvenanmaan. Katsotaan nyt vähän sen mukaan, millaiseksi viipertäjäksi tuo lapsi tuosta kesään mennessä kehittyy.

Ajattelin ensin kirjoittaa...

2010-03-02T14:32:00.000-08:00

...siitä työahdistuksesta, kunnes se alkoi tuntua ihan turhalta narinalta. Sitten ajattelin, että voisinki kirjoittaa hetkessä syntyneestä onnen tulvahduksesta. Mutta olo ei ollutkaan enää sillä tavalla onnellinen, kun olin saanut pikkuisen viimein nukahtamaan. Sitten syntyi runo, tajunnanvirtana, tuosta noin vain kirjoittaen. Minulla ei ole tapana julkaista näin tuoreita tajunnanvirtana ja angstin pohjalta syntyneitä runon raakileita, mutta poikkeushan vahvistaa säännön.

Vauva 200209

Me ei välitetä enää,
me ollaan tässä ja nyt.
Äiti ja poika,
unen ja valveen rajamailla.

Ilta toisensa jälkeen
petyin itseeni
äitinä.
En saanut sinua toimimaan,
niin kuin käyttöoppaissa sanotaan.

Kuka niistä oppaista ylipäätään
mitään tolkkua olisi saanut.
Ne oli kirjoitettu niin monella kielellä,
eikä me isäsi kanssa olla kielitieteilijöitä.
Eikä sua ole tehty siellä,
missä niitä kieliä puhutaan.

Hei beibi sä olet made in me.
Me sinun kanssasi
nämä hetket valvomme.
Kestämme ne huudot,
jotka jäävät kaikumaan
korvien väliin niin,
että luulemme sinun itkevän silloinkin,
kun nukut levollista unta.

Me saamme kokea
illan viimeisen jännitysnäytöksen:
draaman,
villit muuvit,
hempeät halaukset ja
raivon purkaukset
ikuisuudelta tuntuvat hetket,
kunnes näytöksen sankari
viimein häviää
taiston unta vastaan.

Tervetuloa katsomaan ja kokeilemaan!
Näytökset: joka ilta
Kesto: ei rajaa
Tarjolla popcornia!

Tulette huomaamaan,
ei tätä mallia Vauva 200209 kuitenkaan,
meitä paremmin voi käyttöoppaat rakastaa.

2010-03-01T14:22:00.000-08:00

Tahtoisin kirjoittaa jotain kevyttä ja mukavaa, mutta se ei onnistu. Pöhköä.

Olen tainnut tulla jonkinlaiseen henkiseen tienristeykseen tai luulen tulleeni, vaikkei vielä olisi mitään kiirettä. Jotain tässä nyt täytyy olla takana, kun olen koko ajan kiukkuinen ja hankala. Luulen, että se liittyy jotenkin siihen, kun poika täytti vuoden. Minulle tuli itku silmään, kun tajusin meidän vauvan olevan jo aika lähellä taaperoa. Siinähän ei sinänsä ole mitään kauheaa, että lapsi kasvaa ja oppii uusia asioita, mutta mutta...

Minulta on jo kyselty, että joko palaan kunnolla töihin, joko lopetan imetyksen, osaako lapsi jo sitä tätä ja tuota ja kaikkea muuta vastaavaa. Erityisesti pinnalla ovat olleet imetys ja työt. Eiväthän kyselijät pahaa tarkoita, mutta tulee sellainen olo ikään kuin kaiken pitäisi muuttua hetkessä, kalenterista katsoen. Suoraan sanoen minulla ei ole valmista vastausta oikein mihinkään kysymykseen. Koetan toimia sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta meidän perheelle. En kaipaa nyt yhtään ylimääräisiä muutoksia meidän elämään, kun tekee välillä tiukkaa näinkin.

Oli helpottavaa, kun meidän neuvolatäti sanoi, että imetystä voi jatkaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. En oikeastaan koskaan ole suunnitellut imetystä sen kummemmin. Se nyt vain on jatkunut ja tuntuu edelleen olevan tärkeää pojalle ja nimenomaan pojalle. Minä en koe saavani siitä mitään ihmeellistä. Taaperoimetystähän parjataan nimenomaan sillä, että äidit eivät halua luopua imetyksestä vaikka lapset olisivatkin valmiita. Miksipä en vielä jatkaisi, kun en koe siitä olevan mitään vaivaa varsinkaan nyt, kun yöimetykset ovat ohi. Kokeilen jospa poika lopettaisi itse. Takarajaksi ajattelin kahta vuotta, sen jälkeen ei enää sitten ollenkaan. Mutta kyllä minua jännittää vähän se, miten siihen suhtaudutaan. Hih, tähän voin sanoa, että onneksi poika on aika pienikokoinen ja voi vielä joittenkin silmissä näyttää ihan vauvalta. Mutta joo täytyisi vain kovettaa itseään sen verran, ettei välittäisi muitten ajatuksista.

Ajattelin kirjoittaa vielä töistäkin, mutta nyt on kello niin paljon, että täytyy mönkiä pikkuisen viekkuun nukkumaan. Poika ei onneksi välitä mistään aikatauluista vaan toimii ihan omassa tahdissaan.

Unelmia

2010-02-23T10:41:00.000-08:00

Aloin kirjoittaa listoja erilaisista asioista muistaakseni sen jälkeen kun luin Erlend Loen romaanin Supernaiivi. Listojen aiheena voivat olla esimerkiksi asiat, jotka tuovat minulle iloa, minulle tärkeät ihmiset tai asiat joihin toivoisin muutosta. Listojen kirjoittaminen auttaa minua hahmottamaan omaa elämääni. Nyt ajattelin kirjoittaa listan unelmistani, joiden soisin toteutuvan lähivuosina.

Toivoisin, että voisimme viettää perheen kesken muutaman viikon mittaisen loman ensi kesänä. Olisi mukavaa, jos kenenkään ei tarvitsisi miettiä töitään ja voisimme vain keskittyä olemaan yhdessä. Ensi syksystä lähtien toivoisin perheelleni kahta yhteistä peräkkäistä vapaapäivää viikossa.
Tahtoisin matkustaa perheeni kanssa Lofooteille Norjaan tai vaihtoehtoisesti mennä Lappiin vaeltamaan. Ylipäätään olisi mukavaa, jos me ehtisimme enemmän retkeillä lapsemme kanssa.
Jossakin vaiheessa toivoisin meidän saavan vielä toisen lapsen, ei ehkä ihan lähiaikoina kuitenkaan.
Olisi mukavaa päästä taas tanssimaan johonkin mieluisaan projektiin, eikä sen tarvitsisi välttämättä olla palkkatyötä, kunhan tanssiminen siinä tuntuisi mielekkäältä. Minulla on selvästi vielä hinku tanssia ja esiintyä.
Toivon, että minulle alkaisi vähitellen selkiytyä, mitä haluaisin ja voisin tehdä työelämässä ja aionko vielä opiskella jotain. Tällä hetkellä olen ihan tyytyväinen kotona lapsen kanssa, kun saan kuitenkin vähän tehdä töitäkin. Niin en voi kuitenkaan jatkaa koko elämääni. Mietimme myös sitä, onko meidän perheelle oikein hyväksi se, että minä ja mieheni kumpikin teemme iltapainotteista työtä ja työajoiltaan vaihtelevaa työtä.

Hassua, että minulle ei tullut enempää asioita mieleen. Nuorempana listani olisi ollut paljon pidempi. Tokihan minä haaveilen muistakin asioista, mutta ehkä on helpompaa, jos unelmoi kerrallaan vain muutamista asioista, joiden toteutuminen voi olla ihan mahdollista. Toisaalta lähivuosina niin moni suurista haaveistani on toteutunut, että en ehkä vielä osaa toivoa mitään uutta.

Kirjoitin joskus listan asioista, joita haluaisin kokea ennen kuolemaani. Nyt tuntuu hassulta lukea sitä, kun se sisältää niin hassuja asioita tyyliin laskuvarjohyppy keskelle Saharan autiomaata (tuo ei oikeasti ollut listalla kuitenkaan). Ennen kai ajattelin, että suuret elämykset ovat jossain kaukana ja vaikeasti toteutettavia. Enää minua ei jaksa kiinnostaa sellaiset, kun nykyään suurelta elämykseltä tuntuu sekin, jos pääsee joskus harvoin vaikkapa teatteriin tai tansseihin. Onhan arkeni täynnä elämyksiä muutenkin, kun seuraan lapseni tapaa olla olemassa.

Rauhatonta ja rakkauskohtaus

2010-02-18T14:52:00.000-08:00

Minulla on ollut outo viikko ja huono omatunto kalvaa mieltä. Tunteet ovat menneet vuoristorataa ja itse olen juossut tuhatta ja sataa. Tänään kävimme isossa kaupassa synttäriostoksilla. Minä viiletin hyllyltä toiselle ostoslista kädessä ja mies ja poika tavalliseen tapaansa tulivat perässä etanan vauhdilla ja vielä välillä pyörähdellen ostoskärryn kanssa. Kyllä, ostoskärryn kanssa voi tanssia, sen olen oppinut! Päässäni pyöri vain, että mikä niillä noin kestää ja pitääkö joka tavaran kohdalla jäädä leikkimään. Taitavat nämä 1-vuotissynttärit olla aika kova juttu äidille!

Mieleeni piirtyy elävästi kuva, jossa lentelee syksyn lehtiä, mies kulkee salkku kädessä ja toisessa kädessä roikkuu lapsi, jonka ilme on sellainen kuin olisi joutunut pyörremyrskyyn. Aikuisten elämää lapsen näkökulmasta, sellainen tunnelma siinä kuvassa oli. En valitettavasti tiedä kenen piirtämä kuva on kyseessä. Kun olin lapsi, se kuva oli näkyvissä aika monessa paikassa. Kaippa se iski silloin minuun, koska muistan sen niin hyvin. Ehkä ajattelin, että en halua omille lapsilleni sellaista kiirettä ja hulinaa. Minulla on ihanat ja läsnäolevat vanhemmat, mutta meidän perheen elämässä on tapahtunut kaikenlaista ja ymmärrän hyvin, että välillä sitä hulinaa ei voinut välttää.

Minulla on ollut hiukan vaikeuksia sovittaa yhteen töitä ja lapsen hoitamista. Toisaalta on onni, että voin olla vielä lapseni kanssa kotona ja tehdä vähän töitä samalla. Mutta en tiedä miten sovittaisin sen suunnittelutyön meidän arkeen. Lapsi nukkuu vielä aika lyhyitä päiväunia ja siitä taas ei tule mitään, jos yritän samalla olla läsnä lapselleni ja suunnitella. Jos yritän molempia yht´aikaa, ei kummastakaan tule mitään. Pitäisi varmaankin saada jotenkin rutiinia siihen työhönkin, joku varattu hetki, milloin saa rauhassa suunnitella ja silloin mies on lapsen kanssa. Tänään oli juuri sellaista, että istuin lapseni kanssa lattialla ja tutkiskelin leluja, mutta olin aivan hajamielinen ja ajatukset lentelivät tanssikuvioissa. Eikä ne ajatukset vain töissä pyöri vaan myös kodin pikkuprojekteissa. Voisin kaivaa taas paperia ja kynän esiin ja alkaa kirjoittamaan listoja tekemättömistä asioista, jolloin niitä ei tarvitsisi koko ajan ajatella ja itseään muistutella. Minun on vaikeaa olla, jos tiedän, että joku asia olisi tehtävänä, mutta en pääse sitä tekemään. Harmittaa, kun ei saa asioita saatettua loppuun.

Onneksi tämä keho ei kestä loputonta juoksemista, eikä sitä, että tekee asioita unen kustannuksella. Tänään illalla kerrassaan väsähdin ja kävin sohvalle makaamaan. Poika leikki isänsä kanssa lattialla. Katselin kuinka he vuorotellen pinosivat palikoita torniin. Mikä voisi olla rauhoittavampaa katseltavaa. Mikä onni on, että kehoni esti minua tekemästä tänään mitään loppujen lopuksi aika turhaa asiaa. Illalla makoilimme koko perhe makuuhuoneessa. Minun oli tarkoitus jäädä siitä sitten nukkumaan pojan kanssa, koska olin kerta kaikkiaan ihan poikki. Olipa ihanaa, tuollaisen hetken pitäisi kuulua joka iltaan! Lapsi jonkin aikaa hyörittyään ja pyörittyään, mönki minun kainalooni ja siinä ihan hiljaa tutkiskeli sormiaan. Siihen hän nukahti, pieni poikani, jolla taisi olla halipula. Sillä hetkellä olin vapaa kaikista muista ajatuksista ja tunsin vain niin pohjatonta rakkautta kuin voi tuntea.

Ystävänpäivän aatoksia

2010-02-14T13:10:00.000-08:00

Voih pinnani on ollut tänään niin kireällä. Olipas ystävänpäivä kerrassaan. Eilen menin poikani kanssa vanhemmille yöksi. Tänään aamulla poikani jäi mumman kanssa leikkimään ja minä matkustin takaisin kotiin suunnitelmana laittaa kotia kuntoon, koska ensi viikonloppuna vietetään meidän pojan synttäreitä. Jotenkin mikään ei toiminut tänään. Suurin osa taulukoukuista hajosi, kun yritin niitä hakata seinään kiinni. Valokuvat eivät sopineetkaan ostamiini kehyksiin. Viikolla olisi pitänyt käydä ostamassa kaikkia muita tarvikkeita, joita kodin laittamiseen olisi tarvittu, mutta aika ei vain riittänyt. Lisäksi tuli vähän riideltyäkin, ihan pienistä vaan, mutta tänään oli siis sellainen päivä, että tunteet räiskyivät. Ihan hyvä, että mussu oli hoidossa. Ehkäpä hermoilu johtui siitä, että olin asettanut niin kovat tavoitteet sille, mitä tänään piti saada aikaiseksi, kun kerrankin sai tehdä rauhassa.

Minä olen ottanut jotenkin hurjan suuret paineet siitä, että ne synttärit onnistuvat. Varmastikaan onnistuminen ei ole kiinni siitä kuinka siistiä ja valmista täällä on, mutta olen nyt jotenkin ihan jääräpää tämän asian kanssa. Meidän sankarihan ei varmasti välitä siitä, ovatko kaikki taulut kohdillaan tai leivotaanko me kaikki mahollinen itse. Hän nauttii, kun saa leikkiseuraa ja huomiota isovanhemmiltaan, kummajaisiltaan ja meidän sukulaisilta ja ystäviltä. Ehkä yritän nyt löysätä pipoa tai sitten meidän täytyy tehdä ihmeitä viikon aikana.

Tykkään aivan älyttömästi juhlista ja niiden järjestämisestäkin, kun siihen vain saisi tarpeeksi aikaa. Minusta ne ovat hyvä tapa jättää jotain vanhaa taakseen ja siirtyä uuteen hetkeen. Kuten nyt 1-vuotissynttäreillä me jätämme hyvästit vauva-ajalle ja lapsestamme tulee taapero. Jos juhlia ei olisi tällaisia siirtymiä ei tulisi huomioitua, aika vain lipuisi eteenpäin kuten aina. Tokihan lapsi kasvaa ilman juhliakin, mutta on mukavaa nousta aina välillä arjen yläpuolelle. Juhlat ovat myös siitä ihania, että silloin ainakin tulee nähtyä sukua ja ystäviä. Nykyään, kun niin harvoin muutenkin nähdään.

Mieheni ei oikein ymmärrä minun juhlahössötystäni, vaikka kyllä hänkin tietenkin poikamme synttäreitä haluaa juhlia. Sitä hän ei ymmärrä, että pitäisi olla niin hienoa ja viimesen päälle. Ei ihme, en minäkään ymmärrä oikein itseäni. Jos menen jonkun muun juhliin, en koskaan arvostele sitä, miten ne on järjestetty tai en katso ympärilleni, että onkos täällä nyt siivottu tms. Tärkeintä on mukava tunnelma. Mutta yhtäkkiä minusta on tullut tällainen, että haluaisin näyttää kotini mahdollisimman kauniina ja leipoa mahdollimman hyvät tarjottavat. Olenko ajautunut johonkin kilpailuun? Ja kenen kanssa oikein kilpailen? Ehkä olen pyörinyt liikaa internetissä mammojen keskustelupalstalla jossakin vaiheessa. Siellä saa aina lukea, kuinka joku kauhistelee jonkun toisen kodin epäjärjestystä tai arvostelee toisten juhlamenuja tai kuinka joku selviää kaikkien kymmenen lapsensa kanssa yksin, eikä koskaan saa mitään apua ja ihmettelee, kuinka joku voi väsyä yhden lapsen kanssa. No vähän liioittelen ehkä.

No mukavat juhlat niistä varmasti tulee, vaikka tarjolla sitten loppujen lopuksi olisi vain kahvit ja pullat :). Tehdään mitä ehditään ja kohtuullisesti jaksetaan.

Mukavaa ystävänpäivän iltaa kaikille!

Muutamia sanoja

2010-02-11T15:11:00.000-08:00

Minua usein pohdituttaa sanojen merkitys elämässämme. Ei kai se ihme ole, kun vietän suurimman osan päivästä pikkuherran kanssa, joka ei vielä osaa puhua muuta kuin sen "äiti" ja silti me jotenkin ymmärrämme toisiamme ilman sanoja. Tai no minä kyllä puhua pulputan pojalleni, mutta hän ei vastaa enkä voi tietää mitä kaikkea hän ymmärtää. Jotenkin tuo 1-vuotiaan viestintä on hurjan hurmaavaa. Hän jo selvästi on vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, muidenkin kuin vanhempiensa. Hurmaavaa on se kommunikoinnin kokonaisvaltainen fyysisyys, tunteet näkyvät siinä miten lapsi elehtii ja liikkuu. Kun poikani innostuu, hänen koko olemuksensa alkaa hytkyä vatsanpohjasta lähtien. Raivon vallassa ollessa hän on kuin pieni ydinvoimala. Sekin energia olisi varmaankin jotenkin siirrettävissä hyötykäyttöön. 1-vuotiaan ääntely on musiikkia, se liikkuu monilla eri korkeuksilla ja on dynaamisesti ja rytmiltään vaihtelevaa. Miksi meidän aikuisten puhe on siihen verrattuna niin tylsän monotonista? Korvaammeko me sanoilla kaikki muut viestinnän mahdollisuudet?

Omalla tavallani rakastan sanoja, tykkäänhän runoista ja kirjoittamisesta. Sanat ovat minulle kuin musiikkia ja niistä muodostuu rytmejä. Toisten päähän jää pyörimään lauluja, minun päähäni jää pyörimään sanoja. Saatan toistaa mielessäni jotain sanaa tai lausetta aivan kuten jotain laulua. Musiikista kuuntelen erityisesti sanoja. Vaikka biisi ei olisi muuten kummoinenkaan, mutta jos sanat ovat hyvät, se voi minua koskettaa. Instrumenttaalimusiikki taas on minulle lomailua sanallisesta ajattelusta. Sanatonta musiikkia kuunnellessa saa liidellä mielikuvissa tai vain tuntea sen kummemmin kuvittamatta.

Ajattelen, että kaikkein olennaisimmat asiat voimme ilmaista ilman sanoja. Olen kokenut aika koskettavia hetkiä muutamien ihmisten seurassa, jotka eivät ole osanneet puhumalla, kirjoittamalla, viittomalla tai mitenkään muuten sanoja käyttäen kommunikoida. Heidän kommunikointinsa on ollut täysin kosketusten ja eleiden varassa. Tunteiden ilmaisussa nämä tapaamani ihmiset olivat todella taitavia. Heidän koko kehonsa jotenkin hehkui ulospäin sitä tunnetta ja kosketuksensa tuntui jotenkin todella lämpimältä. (Sivuhuomiona: Voin ilmaista vain oman subjektiivisen näkökulman tähän asiaan, en voi olla varma miten nämä ihmiset itse asian kokevat.) Tunsin oloni aivan luontevaksi heidän seurassaan, siinä ei ollut mitään kiusallista hiljaisuutta. Sen sijaan jos olen tekemisissä ihmisen kanssa, joka puhuu eri kieltä kuin minä, tunnen oloni tosi kömpelöksi. Ehkä yritänkin liikaa ilmaista asioita sanatarkasti. Joskus tuntuu, että sanat vain sotkevat ja hämäävät, jos yritän saada jonkun tärkeän tunteen tai asian esiin. Välillä olisi ehkä hyvä sulkea se suu ja antaa kehon hoitaa hommat.

Minusta on hassua, että nämä molemmat kehollisuus ja sanallisuus ovat minulle niin vahvasti tärkeitä. Tykkään analysoida asioita pohjia myöten ja yhtä lailla rakastan heittäytyä vain kokemaan asioita kehoni ja tunteideni kautta sen kummemmin niitä pohtimatta.

Jostain syystä en ole pystynyt kirjoittamaan vielä runoja poikani syntymän jälkeen, ehkä olen kokenut niin paljon uusia asioita, jotka eivät ole vielä tarpeeksi muhineet. Lopuksi kolme runoa vuosien takaa liittyen aiheeseen:

Suurista asioista
on vaikeaa
puhua.
Tuntuu niin,
pieneltä,
niiden äärellä.

Käsi ehtii
suuta ennen.
Ei se ymmärrä,
että joskus
myös sanoja tarvitaan.

Ja taas
kosketukseni on sinulle
vain yksi tuhansista
kosketuksistani.

opettakaa sielulle sanat,
antakaa sille puhekyky,
ja kirjoittavat kädet

että minä,
paremmin ymmärtäisin,
sen itkun, naurun,
hämmennyksen

Runoilija mietteissään

Maailmassa on sanoja monta,
ja sekös vasta onnetonta.

Kieltä ja murretta,
slangia ja elettä.

Kuinka niistä runon loisi,
sanoille, kielelle
onnen soisi.

Puuro, kirahvi, sammakko,
sää,
yhtä rakkaita kaikki nää.

Ja aina jotain sanomatta jää.

Asennetta ja onnellisia sattumia

2010-02-11T13:55:00.000-08:00

Minusta on ihanaa aina välillä huomata, että olen tullut ikään, jolloin pahimmat identiteettikriisit ovat takana päin. En tietenkään voi tietää, että mitä kriisejä edessä odottaa, mutta juuri nyt on sellainen olo, että voi huokaista helpotuksesta. En voi sanoa, että katuisin mitään menneisyydessäni, mutta välillä tulee mietittyä, että ompas sitä ollut tyhmä ja ompa mukavaa olla nyt vähän fiksumpi. Olen edelleenkin epävarma etsijä, mutta olen jotenkin enemmän sinut sen asian kanssa. Nyt vähän jännitän, että tästä tekstistä tulee sellainen halvalta elämäntapa-oppaalta kuullostava. Mutta ei kai se niin suuri synti ole. Ehkä pahempaa on kuitenkin liiallinen kriittisyys itseä kohtaan, jopa kyynisyys, joka välillä ottaa vallan. Koetampa kirjoittaa siis ihan sitä, mitä mieleeni sattuu tulemaan.

Joskus mietin edellisiä ihastuksiani, että ompa hyvä, kun niistä ei tullut koskaan enempää. Mikäli joku vanhoista heiloista tai ihastuksistani tätä lukee, niin tiedoksi ei teissä mitään vikaa ollut, mutta minä olin aivan liian epävarma ja ujo silloin, en ollut sujut itseni kanssa. Etsin silloin vain rakkautta itselleni, ihmistä joka olisi pelastanut minut yksinäisyydestä.

Olen aikamoinen romantikko ja idealisti, mutta en siltikään usko sellaisiin kliseisiin, että meillä jokaisella olisi jossain se oikea odottamassa. Kaikki eivät löydä kumppania itselleen vaikka kuinka toivoisin, että kaikki, jotka haluaisivat elää parisuhteessa, löytäisivät sen toisen puoliskon. Ajattelen kuitenkin, että elämä tuo eteen myös niitä onnellisia sattumia, kun niitä on valmis ottamaan vastaan. Kaikille se ei tarkoita ehkä elämänkumppania perinteisessä mielessä. Epätoivoon ei kannata vajota, koskaan ei voi tietää mitä nurkan takana odottaa!

Minä olin valmis parisuhteeseen vasta, kun osasin olla onnellinen itsekseni. Ehkä minun on liian helppo puhua, kun olen nyt itse parisuhteessa. Ehkä ei pitäisi puhua ollenkaan. Aina välillä pohdin, että oliko se kohtaloa vai sattumaa, että tapasin mieheni. Uskon enemmän onnelliseen sattumaan. Me molemmat olimme sopivasti sinkkuja, satuimme samaan työpaikkaan ja meillä sattui synkkaamaan hyvin yhteen. Sitten me yhdessä päätimme, että ryhdymme kulkemaan yhdessä. Tässä välissä ei voi olla mainitsematta, että moni ihminen siinä välissä myötävaikutti siihen, että meistä tuli pari tai ainakin siihen, että me ylipäätään tapasimme. Kaikki tapahtui niin yllättäen, en pystynyt kuvittelemaan, että tällaista onnea olisi minulle koskaan tullut.

Vaikka olenkin valtavan kiitollinen kaikista onnellisista sattumista, joita elämä on eteeni tuonut, olen sitä mieltä, että omalla asenteella ja asioiden aktiivisella työstämisellä on valtavasti merkitystä onnellisuuden kannalta. Sitä minä olen todellakin tehnyt elämässäni, työstänyt vaikeita tunteita ja saanut siihen onneksi apua. Ihminen ei aina välttämättä osaa itse tiedostaa ja purkaa omia haitallisia ajattelumallejaan.

Tämän hetken onnellisuus ei ole sellaista jatkuvaa fantsua ja seitsemännessä taivaassa lilluvaa olotilaa, enkä halua edes etsiä sellaista, koska se on aika kuluttavaa pitkällä aikavälillä. Onnellisuus tarkoittaa minulle tällä hetkellä kohtalaisen tasapainoista oloa. Tottakai välillä räiskyy. Muutama päivä sitten piti ottaa oikein kunnon hetki itseni kokoamiselle, kun en meinannut millään saada lastani nukkumaan. Välillä taas tulee niin seitsemännen taivaan lentoja. Käyn tunteiden äärilaidoilla, mutta palaan aina turvallisesti takaisin siihen perusonnellisuuteen.

En myönnä olevani materialisti, mutta...

2010-02-07T07:32:00.000-08:00

...olen innostunut sisustamisesta viime aikoina aivan ennenkuulumattomalla tavalla. Syynä lienee se, että ostimme muutama kuukausi sitten meidän ensimmäisen oman kodin. Tokihan minä ennenkin olen tehnyt asunnoistani omannäköisiä ja minulle on ollut tärkeää se että on kotoisaa, mutta sitä varten minun ei ole tarvinnut kierrellä kaupoissa. Kalusteeni olivat kaikki lapsuudenkodista mukana tulleita tai joltakin ylimääräisenä saatuja. Matot ja verhotkin valitsin äidin ylimääräisistä. Ennen muuttoa tähän asuntoon, olin ostanut elämäni aikana ehkä yhdet verhot, kylpyhuoneen maton ja kynnysmaton. Varmaankin jotain jäi mainitsematta, mutta hyvin vähäisiä ne kotiin liittyvät ostokseni ovat olleet. Seinät koristelin minulle tärkeillä muistoilla: postikorteilla, runoilla, julisteilla, valokuvilla, piirrustuksilla ja sen semmoisilla. Miehelläni ei ole ollut tämmöistä tapaa raahata mukanaan muistoja. Meidän yhteisen kodin pitää kuitenkin näyttää meidän yhteiseltä, ei minun oman elämän museolta.

Sisustajina me ei olla minkään tietyn tyylilajin ystäviä, riittää kun koti on mukava meidän silmällemme. Tykkäämme bambusta, puisista ja puunvärisistä huonekaluista, kasveista (jotka eivät valitettavasti säily hengissä kovin kauaa meidän hoidossa), väreistä, isosta löhösohvasta, tummasta lattiasta, erikoisista seinistä, leikkisyydestä, käytännöllisyydestä ja siitä että meillä on tilaa. Itselleni tärkeää on myös se, että kodista löytyy niitä muistoja, joita katsellessa tulee hyvä mieli. Minusta on ihanaa, kun esillä olevilla asioilla on jokin syvempi merkitys.

Kirpputorit ja huutonet ovat meidän aarreaittojamme. Olemme säästäneet pitkän pennin ja toisaalta ekologisesti ajatellenkin käytetyn haaliminen on parempi vaihtoehto. Kaikkea ei kuitenkaan kannata ostaa eikä löydykään käytettynä. Laatu on tärkeää myöskin ja tietysti se, että hinta on kohdallaan.

Yhdessä vaiheessa minua ärsytti tämä meidän kodin keskeneräisyys. Tuli vain sellainen olo, että nyt äkkiä valmiiksi, että päästään kivempien projektien ääreen. Mutta sitten löysin tästä nautinnon. Tämähän on luovaa toimintaa parhaimmillaan. Olemme jo remontoineet yhden huoneistamme lähes valmiiksi. Maalasimme seinät vihreällä Helmimaalilla, komerot punaiseksi ja lattiaan tuli tumma laminaatti. Nimesimme huoneen koko perheen leikkihuoneeksi. Edessä on lähiaikoina ainakin keinutuolin petsausta, lampunvarjostimen askartelua, hyllyjen kiinnittämistä, verhojen ompelua, valokuvien teettämistä ja kehystämistä, lääkekaapin maalaus (kun ensin jostain löydämme semmoisen kivan pikkuisen lukollisen kaapin)... Katsotaan josko joskus jaksaisimme laittaa muita huoneita yhtä perusteellisesti kuin sitä leikkihuonetta. Tarkoituksena olisi myös ostaa, jos taloutemme vain sallii, olohuoneeseeemme ihan oikea taulu. Siis ei sisustustaulu vaan jonkun taiteilijan luomus. Molemmat tykkäämme piirrustuksista ja maalauksista ja tykkäämme itsekin tehdä sellaisia.

En tiedä onko se sitten materialistista vai ei, mutta tykkään nykyään kovasti, kun koti on nätti ja omannäköinen, sellainen, että minulle on nautinto istahtaa sohvalle ja katsella vain ympärilleni. Minulle on tärkeää myöskin, että kotimme sisustus olisi sen verran laadukasta ja mielenkiintoista, että se kestäisi vuosia. Olen kovin laiska vaihtelemaan verhoja tai muita sellaisia vuodenaikojen ja juhlien mukaan, toivottavasti löydämme siis sellaiset verhokankaat, että niitä ei tarvitse vaihdella. Poikammekin kantaa kortensa kekoon tässä kodin laittamisessa. Hänen lelujaan löytyy aivan yllättävistä paikoista koristamassa kotiamme. Pojan leikit saavatkin näkyä ihan reilusti!

Leikkimisestä ja läsnäolosta

2010-02-06T15:27:00.000-08:00

Ihan aluksi: tarkoitukseni ei ole kirjoittaa vain äitiyteen liittyvistä asioista vaan elämästä muutenkin. Nyt on vain niin pinnalla ajatukset vanhemmuudesta, että täytyy ensin käsitellä ne.

Ennen lapseni syntymää ajattelin, että minusta tulee sellainen äiti, joka leikkii, loruttelee ja laulaa kaiket päivät lapsensa kanssa. Opettelen kaikki perinteiset köröttelyleikit sun muut ja näin välitän lapselleni arvokasta perinnettä. Sukellamme joka päivä ihaniin fantasialeikkeihin, askartelemme ja tutustumme luonnon ihmeisiin ihan pienestä pitäen. Näin hiukan kärjistäen voisin sanoa, että suunnittelin. Ja kuinkas sitten kävikään? Niitä köröttely - loru - ja laululeikkejä on olemme leikkineet lähinnä muskarissa, into piukeana kummatkin, mutta sinne muskariin ne jäivät. Leikkiminenkin on hiukan erilaista, kun lapsi on nyt oikeasti olemassa.

Ajattelen usein sitä, olenko tarpeeksi läsnäoleva vanhempi ja leikinkö tarpeeksi lapseni kanssa. Millaista sen läsnäolon pitäisi olla ja mikä on tarpeeksi. Toisinaan ajatukseni karkailevat työasioihin kesken kaiken (sivuhuomautuksena teen siis hiukan töitä tämän hoitovapaan ohella). Teen luovaa työtä ja työhöni kuuluu suunnittelua varsinaisten työtuntien ohella ja luomistyötä on vaikeaa rajoittaa vain joihinkin tiettyihin aikoihin. Välillä huono omatunto nostaa päätään, jos joskus annan lapsen leikkiä itsekseen ja keskitynkin itse johonkin turhaakin turhempaan facebookiin tai telkkarisarjaan. Riittämättömyyden tunnetta varsinkin aluksi tuli kotitöiden ja lapsen hoitamisen yhteen sovittamisessa.

Jostain syystä en tunne luontevaksi leikkiä niitä perusvauvaleikkejä kotona lapseni kanssa, vaikka jopa työssäni ohjaan näitä leikkejä. Työssäni ne tuntuvat aivan luontevilta. Viime aikoina olen vihdoin tehnyt oivalluksia, joiden avulla arkemme tuntuu helpommalta. Millainen läsnäolo ja leikkiminen sitten on minulle tai meille luontevaa?

Lapseni on viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut tiskikoneesta. Kantta vasten on helppoa nousta seisomaan ja koneen sisällä oleviin astioihinkin pääsee helposti käsiksi. Aluksi ajattelin, että voi ei ja yritin estää lapsen pääsyn koneelle. Nykyään vain tarkistan, ettei tiskiainetta ole jäänyt mihinkään ja ettei koneessa ole mitään terävää tai muuten vaarallista. Lapseni ottaa jonkun tai osoittaa jotakin astiaa ja minä kerron lapselleni mikä se on, kiitän ja vien sen omalle paikalleen. Meillä tulee nykyään astianpesukone tyhjennettyä aika nopeasti ja kaikki ovat tyytyväisiä. Me muutimme juuri uuteen kotiin ja laatikoita oli joka puolella. Aluksi minua ärsytti, kun lapseni kaivoi niitä laatikoita ja järjesteli aina tavarat uudelleen. Sitten tajusin olla stressaamatta asiaa. Minulla menee enemmän energiaa siihen kieltämiseen kuin siihen, että laitan tavarat sitten omille paikoilleen kun lapseni kiinnostus niiden tutkimiseen on loppunut. Enää en siis kiellä kuin silloin, kun todellakin lapsen toimet ovat jotenkin vaarallisia tai jos hän tutkii jotain sellaista, mikä ei missään nimessä saa mennä rikki tai kadota. En myöskään yritä ohjata lasta aina leikkimään leluillaan, jos minun tulee saada jokin asia tehtyä vaan annan hänen matkia omaa toimintaani. Jos vatkaan vaikka pannukakkutaikinaa, lapseni saa oman kulhon ja vispilän. On aivan luonnollista, että hän on kiinnostunut siitä mitä aikuisetkin tekevät. Meillä on siis toiminut se, että otetaan lapsi mukaan arjen hommiin. Isommat siivoukset sen sijaan ovat olleet vähän haastavia, kun poikamme pelkäsi aika kauan imurin ääntä. Pakko myöntää, että me ei ylipäätään oikein olla hakoja tossa siivoamisessa, mutta eiköhän me vielä siihenkin joku leikinomainen tapa keksitä.

Leikkiminen vauvan kanssa voi olla oikeastaan paljon muutakin kuin lelujen kanssa touhuamista tai niitä köröttelyjä. Esimerkiksi meidän ruokailuhetkemme ovat ihania. Annan lapsen syödä itse ja se on todellinen nautinto lapselle. Sotkua tulee ja välillä se ärsyttää. Koitan olla kuitenkin välittämättä siitä. Leikkien ruualla meidän lapsi on oppinut syömään ja nauttimaan ruuasta. Ei kaikkien tarvitse toimia näin, mutta minä olen kokenut sen hyväksi meidän lapselle. Suihkussa käyn siten, että annan lapsen samalla touhuta alasti kylppärin lattialla, läträtä vedellä ja sen semmoista. Kun hän oli pienempi suihkussa käyminen oli todella haastavaa, kun lapsi olisi halunnut olla vain sylissä.

Joskus sanomalehtien yleisönosastolla on ollut pohdintaa siitä, millaisiin paikkoihin vauvaa on soveliasta viedä. Välillä tulee sellainen olo, että vauvat eivät saisi näkyä eikä kuulua missään. En minäkään vauvaa ihan joka paikkaan veisi, mutta en kyllä ole suostunut jämähtämäänkään neljän seinän sisälle. En usko sellaisen olevan hyväksi lapsellekaan. Olen antanut meidän lapsen nähdä asioita, jotka olivat meille tärkeitä jo ennen hänen olemassaoloaan. Itselleni kahviloissa käyminen on ollut aina suuri nautinto. Ennen minulla oli tapana mennä kahvilaan tapaamaan ystäviäni tai jopa aivan itsekseni nauttimaan vain siitä kahvilan tunnelmasta ja tietenkin myös leivoksista, kaakaosta ja teestä. Olen jatkanut tätä perinnettä lapseni kanssa. Varsinkin nykyään, kun lapsi on jo isompi, nämä yhteiset hetket ovat meille molemmille nautinto. Lapseni heiluttelee ja hymyilee ihmisille ja jopa maistaa välillä vähän sitä pullaakin. Varmaankin aika nopeasti luopuisin perinteestäni, jos huomaisin lapseni jotenkin siitä häiriintyvän. Ravintoloissa tykkäämme käydä koko perheen voimin aina silloin tällöin. Lapsi on ollut myös mukana muun muassa ulkoilmakonserteissa, tanssimassa tanssiorkesterin tahdissa, picnikillä, telttailemassa. Kun hän oli pienempi nautimme kävelyistä milloin missäkin, jolloin lapsi sai kulkea kantoliinassa.

Joo ja kyllä meillä ihan sitä perusleikkimistäkin toki harrastetaan. Ihailen mieheni kykyä leikkiä, hän on vähintäänkin sukua Peter Panille! Sitä riemua ei voita mikään, kun isä ja poika konttaa kilpaa lattialla. Olen todennut, ettei leikkimiseen tarvitse osata mitään leikkejä valmiiksi, parhaat leikit keksitään meillä itse. Meidän loruttelut ovat yleensä siansaksaa. Laulut eivät ole ehkä juuri niitä tutuista tutuimpia lastenlauluja, vaan niitä lauluja joita mieleen sattuu tulemaan ja mitä mies osaa soittaa kitaralla. Lapsen tuutulaulut sitten ovat niitä lapsille sovinnaisia lauluja :D.

Osittain nykyään on tietysti helpompaa, koska lapsi on oppinut liikkumaan ja hän viihtyy muuallakin kuin sylissä. Itse en oppinut niin taitavaksi kantoliinailussa, että olisin osannut lastani samalla kantaa ja tehdä kotitöitä. Ehkä toisen lapsen kanssa on sitten taitavampi. Mutta alunperinhän pointtini oli, että se vanhemman ja lapsen yhteinen tekeminen ja ajanviete voi olla niin monenlaista, ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Mielenkiinnolla odotan millaiseksi se meillä muuttuu, kun lapsi kasvaa isommaksi.

Hyppy tuntemattomaan ja elämää tuntemattomassa

2010-02-05T14:35:00.001-08:00

Vajaa vuosi sitten makasin sairaalan sängyllä. Vatsani päällä köllötti pieni ihme, vastasyntynyt poikani. Siitä se sitten lähti, elämä, josta uskalsin haaveilla, mutta en voinut kuvitellut saavani sitä, en ainakaan niin yllättäen. Hyppäsin aivan erilaiseen elämäntilanteeseen kuin mitä olin elänyt ennen. Se oli kasvunpaikka.

Kerron hiukan, millaista elämäni oli ennen. Muutin 16-vuotiaana pois kotoa Tampereelle opiskelemaan ilmaisutaidon lukiossa. Se koulu jäi kuitenkin kesken, kun pääsin opiskelemaan Tampereen konservatoriolle tanssijan koulutusohjelmaan. Päivät olivat siis tanssintäytteisiä ja illat vietin iltalukiossa. Kun YO-tutkinto ja tanssijan tutkinto olivat suoritettuna, muutin Ouluun opiskelemaan tanssinopettajaksi. En muista juuri lomailleeni opiskeluaikoina. Kesät olin aina intensiivisesti töissä. Vaikka oli aika rankkaa, niin toisaalta olen saanut korvaamattomia muistoja. Elämäni oli todella sosiaalista, luokkakavereiden kanssa olin hyvin tiiviisti yhdessä niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Asuin kommuunissa, ihanien kämppisten kanssa. Kesätyöpaikassani tapasin nykyisen avopuolisoni, poikani isän. Meillä oli kaukosuhde, vuoroviikoin matkustimme toistemme luokse. Oulu-Lahti-reitti tuli hyvin tutuksi. Muutimme yhteen vajaan vuoden seurustelun jälkeen ja melkein saman tien aloin odottamaan poikaamme. Annoimme asioiden edetä nopeasti, koska se tuntui molemmista hyvältä.

Vanhemmuus on jotain sellaista, jota en pystynyt kuvittelemaan etukäteen. En voinut tietää, kuinka voimakkaasti se vaikuttaa ihmisen tunteisiin. En voi kuitenkaan puhua muiden puolesta, tiedän vain sen miten minä sen koen. Kirjoitan nyt selvästi liian laajasta aiheesta, koska en löydä sopivia sanoja. Palaan siihen, mistä aloitin. Minulle äidiksi tuleminen oli siis valtaisa hyppy aivan erilaiseen elämäntilanteeseen. En halua antaa liian ruusuista kuvaa, mutta toivottavasti kukaan ei luule minun olevan onneton. Kiinnyin ja rakastuin poikaani synnytyssalissa saman tien, onnenkyyneleitä siinä tuli tirautettua. Ehkä juuri sen valtavan kiintymyksen vuoksi on vaikeaa myöntää, että välillä on vaikeaa sopeutua uuteen elämäntilanteeseen. Itse asiassa aluksi ei tuntunut siltä, minulle se sopeutumisprosessi on tullut vasta myöhemmin. Mihin siis sopeudun? Siihen, että en enään tapaa ystäviä kuten ennen, he ovat levinneet ympäri Suomea ja en ole ehtinyt vielä saada kovasti ystäviä täältä nykyisestä kotikaupungistani. Vietän aikani siis pääasiassa hurmaavan pikkumiehen ja melkein yhtä hurmaavan ison miehen seurassa. Opettelen elämään kotielämää sen edellisen ympäriinsä sinkoilevan elämäntavan sijaan. Vanhemman roolissa ei voi samalla tavalla sinkoilla omien intuitioiden perässä, pikku-ukko määrää tahdin. Minusta on tullut arjen pyörittäjä.

On kuitenkin turhaa jämähtää siihen, mitä ennen oli. Nyt on nyt ja tämä hetki on todellakin tärkeintä. Siksi tähän loppuun haluan kertoa, mikä juuri tänään on ollut ihaninta. Lapsellani oli jostain syystä tänään känkkäränkkäpäivä. Meillä oli kuitenkin yksi ihana hetki tänään. Hän malttoi istua sylissäni pitkän aikaa ja me "luimme" yhdessä lehteä. Poikani osoitteli lehdestä kuvia ja minä kerroin mitä missäkin kuvassa oli. Tunsin lapsen painon päälläni ja hän tuntui niin ihanan todelliselta. Sellaisina hetkinä sitä vain ihmettelee, että kuinka minä olen päässyt tähän tilanteeseen. On kunniatehtävä saada olla äiti.

Ps. Nyt näiden kahden blogi-kirjoituksen jälkeen tuntuu siltä, että pitänee rajata paremmin kirjoitusten aiheet. Jos aihe on liian laaja, tulee tekstistä liian ylimalkaista, sellaista raskasta diipadaapaa.

Tästä se alkaa...

2010-02-05T14:34:00.000-08:00

...blogin kirjoittaminen nimittäin. Päiväkirjat eivät enää riitä, koska niiltä ei saa mitään vastakaikua. Jostain syystä en ylipäätään ole pystynyt kirjoittamaan päiväkirjoja lähiaikoina. Minun päänsisäiset kehityskeskustelutkin tuntuvat pyörivän kehää. Huomaan ajattelevani samoja ajatuksia aina uudestaan ja uudestaan ja päädyn aina samoihin päätelmiin.

Jokin minussa harasi tätä bloggaamista vastaan. Omien ajatusten julkituominen pelottaa. Entä jos kerronkin vahingossa jotain sellaista, jota voidaan käyttää myöhemmin minua tai läheisiäni vastaan. Entä jos saan kommentteja, jotka tuntuvat loukkaavilta. Herkkänä ihmisenä on pelottavaa altistaa itsensä kritiikille. Mutta siltikin kaipaan jotain kommunikaatiota arkiympäristöni lisäksi ja silloin täytyy ottaa riskejä.

Kaipaan niitä hetkiä, kun saatoin valvoa jopa koko yön ystävieni kanssa maailmaa parantaen. Jotain korkealentoista keskustelua tai edes yksinpuhelua, sitä minä kaipaan. Arkeni on juuri sellaista mitä toivonkin sen olevan, mutta olen kadottanut tai sysännyt syrjään itsestäni sen maailmanparantajan. Haluan löytää sen ihmisen, joka saattoi kirjottaa runoja ja ajatuksia kynä sauhuten. Miksikö? Saan tarmoa arkeeni ja tekoihin, kun saan ilmaistua tuntojani jotenkin. Tässä elämäntilanteessa ne ystävien kanssa valvotut yöt eivät ole ihan helposti järjestettävissä. Haluan taas saada jonkinlaisen otteen myöskin kirjoittamiseen. Bloggaamisessa nämä molemmat yhdistyvät, ajatuksilleen voi saada vastakaikua ja se motivoi kirjoittamaan lisää. Toivottavasti joku siis löytää tekstini.

Jotta blogin kirjoittaminen säilyisi itselleni mielekkäänä ja jotta siitä tulisi minulle jonkinlainen voimavara, asetan itselleni muutaman säännön:

Kirjoitan vain sellaisista asioista, jotka uskallan asettaa kritiikille alttiiksi. Haluan suojella läheisiäni ja itseäni. En paljasta täällä siis liian arkoja asioita itsestäni tai läheisistäni.
Pyrin kirjoittamaan hienotunteisesti asioista, jotka joku toinen voi kokea arkana. En halua loukata teksteilläni ketään, vaan herättää ajatuksia ja kuulla toisten ajatuksia samoista aiheista.
Pyrin säilyttämään elämänmyönteisen asenteen kirjoituksissani. Optimistinen ajattelu antaa voimia arjen tekoihin ja ylipäätään elämään.